Liian harvoin tulee kirjoitettua pidempiä analyyseja elokuvista. Alla esitän näkökulmia uuteen teinielokuvaan
Minä, Simon (Love, Simon), jonka ensi-ilta Suomessa on perjantaina 4. toukokuuta. Alussa puhun elokuvasta yleisellä tasolla ja spoilerivaroitus tulee erikseen, kun siirrytään tarkempaan sisällön kuvailuun.
Kyseessä on ison studion (20th Century Fox) tuottama romanttinen draamakomedia teineille – ensimmäinen sellainen, jonka pääosassa on homo. Elokuva perustuu Becky Albertallin young adult -romaaniin
Simon vs. the Homo Sapiens Agenda vuodelta 2015. Sen on ohjannut Greg Berlanti, joka on aiemmin kunnostautunut erityisesti televisiokäsikirjoittajana ja -tuottajana. Wikipedia kertoo myös, että hänen puolisonsa on jalkapalloammattilainen Robbie Rogers.
Ei sillä, että ohjaajan omalla suuntautumisella olisi väliä. Huomasin nyt kirjoittaessa, että elokuvaa katsoessa tai ihan pian sen jälkeenkään en ajatellut kertaakaan tekijöiden omia suuntautumisia. Osittain syynä oli ehkä se, että teinikomedia on genrenä aliarvostettu eikä niiden tekijöitä yleensä nosteta auteureina esiin (joitakin ajan mittaan klassikon asemaan kohotettuja lukuun ottamatta).
Suurempana syynä ehkä on kuitenkin se, että elokuva on hirmu
luonteva. Se kertoo homoseksuaalisuudesta tunnistettavalla – enkä nyt tarkoita kliseisellä – tavalla.
Ensimmäisenä ajatuksena ei ollut, että siellä heterot taas kertovat meidän tarinoita toisille heteroille.
On toki todettava, että elokuvan “me” on erittäinkin hyvinvoiva, amerikkalainen ja monin tavoin normatiivinen. Mutta jotenkin se ei isosti
haitannut minua: kyseessä on ison studion, ison rahan, lajityypillinen genre-elokuva, jonka on tarkoitus olla helppo ja eskapistinen ja joka ei missään nimessä esitä maailmaa monimutkaisena.
Ja me ansaitsemme myös sellaisen elokuvan.
Olen hyvin kriittinen katsoja, mikä ei välttämättä tämän blogin kautta välity, sillä ajatuksenani on ollut enemmän suositella elokuvia kuin lytätä. Kirjoitan alempana myös
Minä, Simonin ongelmakohdista, mutta haluan tässä vielä korostaa, että sitä katsoessa yksi vahva ajatus oli todellakin: “Vihdoin!”
Kerrankin kunnollinen mainstream-homoelokuva isolle yleisölle. Sellainen joka olisi pitänyt tehdä jo 80-luvulla kun teinielokuva nousi kukoistukseensa. Luojan kiitos että viimeistään nyt, vuonna 2018.
Elokuvan juoni lyhykäisyydessään ja isommin spoilaamatta on siis seuraavanlainen: teini-ikäisellä Simonilla on mukava ydinperhe, kolme parasta ystävää ja yksi iso salaisuus – hän on homo. Kun koulun juorublogissa nimimerkki Blue paljastaa myös olevansa homo, Simon ryhtyy anonyymiin sähköpostikirjeenvaihtoon tämän kanssa. Loppuelokuvan ajan setvitään ystävyys-, pari- ja perhesuhteita.
Seuraavan kuvan jälkeen menen tarkemmin elokuvan sisältöön, eli
*** SPOILERIVAROITUS TÄSTÄ ETEENPÄIN ***
Vielä vähän lisätietoa juonesta (loppuratkaisua spoilaamatta): Simonin kirjeenvaihto salaperäisen Bluen kanssa paljastuu hieman hyypiömäiselle koulutoveri Martinille, joka alkaa kiristää Simonia tiedolla. Martin haluaa päästä lähelle ihastustaan Abbya, Simonin hyvää ystävää, johon myös Nick, Simonin toinen ystävä on ihastunut. Simon itse pohtii Bluen identiteettiä. Kun Abby antaa lopulta Martinille pakit, tämä paljastaa Simonin homouden koko koululle. Simon tulee ulos kaapista myös perheelleen. Loppuelokuvan ajan jännitetään vielä, paljastuuko Blue ja päätyykö hän Simonin kanssa yhteen.
Elokuvan ensimmäinen repliikki, Simonin kertojanääni, kuuluu:
“I’m just like you.” Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Simon ei ole kuin minä tai sinä tai juuri kukaan muukaan elokuvan katsojista. Hänen elämänsä on aivan liian idyllistä, ihmeellisen mukavaa. Se mitä repliikillä haetaan onkin, että Simonissa ja meissä on
tarpeeksi samankaltaisuutta, että voimme hahmottaa mistä tässä tarinassa ja näissä tunteissa on kyse. Repliikki rauhoittelee katsojaa: olen sympaattinen päähenkilö ja tulet ymmärtämään mistä tämä elokuva kertoo.
Sen voi tulkita myös poliittisena
statementina: tämä elokuva ei ole ulkokohtainen kuvaus homoseksuaalisuudesta, vaan se on tämän homoseksuaalisen nuoren näkökulmasta kerrottu. Ja elokuvan katsojan täytyy hyväksyä tämä positio, heti alusta alkaen.
Simon jatkaa, että hänen elämänsä on totaalisen, täydellisen normaalia. Mutta vaikka normaali tässä toki tarkoittaa normatiivista, ydin ei ole siinä millaista tuo elämä on, vaan siinä miten avoimesti homoseksuaalina eläminen sitä muuttaisi. Elokuvassa kaapista ulos tuleminen ei homoseksuaalille päähenkilölle ole kamppailua oman itsensä hyväksymisen kanssa – Simon ei
häpeä itseään – vaan se on pelkoa siitä, että muu maailma alkaa suhtautua Simoniin toisella tavalla, muuttaen samalla normaalin elämän epämiellyttäväksi.
Elokuva ei esitä ongelmana homoseksuaalisuutta, ainoastaan syrjivän suhtautumisen homoseksuaalisuuteen.
Elokuvassa on kaksi merkittävää coming out -kohtausta, joissa Simon kertoo ensin ystävälleen ja myöhemmin perheelleen homoudestaan. Molemmissa jännite on siinä, kuinka kuulijat tähän tunnustukseen reagoivat – tämä on tyypillinen homoelokuvan elementti, toki myös tyypillinen elementti monen homon ja queer-ihmisen elämässä. Kohtauksissa ei nähdä suuria tunteenpurkauksia ja tuossa eleettömyydessään ne ovat varsin liikuttavia.
Kiinnostavin kohtaus kuitenkin on Simonin hetki pikkusiskonsa kanssa. On joulu ja Simon sekä sisko ovat juuri saaneet tietää, että Simonin homous on paljastettu koulun juorublogissa. Vanhemmille tämä tieto ei ole vielä kantautunut. Empaattinen sisko (ehkä noin 12–13-vuotias) ehdottaa Simonille, että tämä voisi kieltää asian. Simon suuttuu ja tiuskaisee, “miksi kieltäisin?!” Hän ei häpeä homouttaan. Mutta kuitenkin hän on salannut sen tähän asti, ja jopa suostunut koulutoveri Martinin kiristykseen, kun uhkana on ollut paljastuminen.
Kohtauksessa on hiuksenhienosti läsnä se kompleksisuus, jota salaamiseen ja kaapista ulos tulemiseen liittyy.
Ulostulo on jotain, mitä maailma homoseksuaalilta vaatii ja minkä se samalla tekee hyvin vaikeaksi.
Monissa coming out -elokuvissa juonen moottorina on homouden paljastuminen.
Minä, Simonissa se ei oikeastaan vie tarinaa – on jokseenkin ilmiselvää, että se tulee tapahtumaan ja että se tulee menemään ihan ok. Jännitystä sen sijaan herätellään Bluen identiteetin pohtimisella ja toisaalta kaverinelikön keskinäisten suhteiden kiemuroilla.
Elokuvasta välittyy fiilis, että se on kiinnostunut nuorten näkökulmasta. 34-vuotiaana olen toki jo yli-ikäinen arvioimaan, kuinka se onnistuu tuossa näkökulmassaan.
Elokuvassa on mukana teinielokuvan klassikkoelementtejä: kouluruokala, Halloween-kotibileet, koulun futisjoukkueen matsi, comic reliefinä toimiva vararehtori (
Veepin mainio Tony Hale). Pidin erityisesti kotibilejaksosta, johon on saatu kivasti koomisia elementtejä.
 |
| Kamujen kanssa on hauskaa. |
Seksi on esillä muutaman kerran ja siihen suhtaudutaan lempeästi, joko hieman hassuna tai melko etäisenä asiana.
Yleisesti ottaen elokuva ei oikeastaan ole kiinnostunut seksistä. Seksuaalista häirintääkään ei kuvata lukuun ottamatta muutamaa homofobista (ei-fyysistä) kiusaamiskohtausta. Ihastumisissa ei ole kyse fyysisestä vetovoimasta vaan jonkinlaisesta henkisestä yhteensopivuudesta, ehkä jopa elokuvan alkuperäisnimen mukaan ja amerikkalaistyyliin "rakkaudesta".
Mainstream-elokuvien homokuvaukset tuntuvat usein vaillinaisilta, sillä niissä homo on usein yksin heteromaailman keskellä. Harvoin päähenkilöä nähdään astelemassa paikallisen setan kokoukseen tai etsiytymässä queer-leffafestarille.
Simonkaan ei googlaa tukiryhmiä tai etsi lähimmän ison kaupungin homobaarin osoitetta.
Jonkin verran elokuvaan on kuitenkin saatu homokulttuuria ujutettua: koulun teatterikerho harjoittelee Cabaret-musikaalia (lyhyesti viitataan draamaopettajan mahdolliseen lesbouteen: “she hates men”), ja päiväunessa Simon kuvittelee itsensä collegeen ylpeästi sateenkaarielämän omaksuneena homona, joka puhkeaa spontaaniin musikaalikohtaukseen. Jopa Grindr-aiheinen vitsi löytyy.
Koulussa on myös toinen homo, Ethan. Hän on hyvin feminiininen, sanavalmis poika, joka hengailee tyttöporukassa ja heittää näppäriä vastaiskuja kiusaajilleen. Lyhyessä takaumassa nähdään hänen coming out, joka on ensisijassa humoristinen: kaikki Ethanissa huokuu
homoa, joten ajatus asian erikseen paljastamisesta on lähinnä vitsi.
Simonin ja Ethanin rinnastus on yksi elokuvan ongelmallisista puolista.
Ethan ei koskaan voisi olla tämän elokuvan päähenkilö, sillä hän ei voisi avata repliikillä “I’m just like you”. Ethan on elokuvan toinen, ‘the other’. Hänen näppärät heittonsa menevät hukkaan, sillä ne eivät heilauta normia edustavia kiusaajia. Simon toteaa edellä mainitun musikaalipäiväunensa jälkeen, ettei hän kuitenkaan ole ihan
noin homo. Vaikka Ethan ei ole mukana kyseisessä kohtauksessa, elokuvan maailmassa hän on juuri se vähän liian homo. Hänen kiusaamistaan ei varsinaisesti hyväksytä, mutta se ikään kuin on olemassa itsestäänselvyytenä, jota vastaan ei taistella ennen kuin Simon, tavallinen maskuliininen homo, joutuu myös sen kohteeksi.
(Tämä on ehkä vähän sidenote, mutta pidän tuon maskuliinisuuden preferoinnista hyvänä esimerkkinä Simonin aivan järkyttävää hiustyyliä. Ikään kuin "normaalina" miehenä hän ei välitä tyylistään pätkän vertaa ja tukka voi siksi olla ylikasvanut ja laittamaton. Mutta tämä voi olla minun henkilökohtainen ongelmani.)
 |
| Simon ei itsekään ole ihan varma tuosta letistä. |
Normatiivinen kauneus/komeus on tarpeettoman korostettua elokuvassa. Pääosissa nähdään Hollywoodin muottiin sopivia nuoria ja heti alussa Simon kuvailee vanhempiaan pelinrakentajaksi ja homecoming-kuningattareksi, joiden lumo ei jäänyt highschool-vuosiin.
Hämmentävin jakso minulle oli se, missä Simon tutkailee koulun käytävillä Game of Thrones -faneja sen jälkeen, kun Blue on yhdessä viestissään kertonut pitävänsä sarjasta. Käytäväkruisailun jälkeen Simonin naamalla käväisee puistatus ja tajusin yhtäkkiä: tuossa olisi siis pitänyt katsojana ajatella, että toivottavasti kukaan noista ei ainakaan ole Blue! Aivan tavallisen oloiset mutta kevyesti nörteiksi koodatut GoT-fanipojat olivatkin elokuvan maailmassa “rumia”,
eikä tässäkään tarinassa prinssi voi saada tavista vaan sen toisen prinssin.
Elokuvan maailma on myös korostetun valkoinen ja keskiluokkainen. Simonin kaveriporukassa on kaksi mustaa nuorta, mikä sekin on Hollywoodin mittakaavassa edistystä. Juonta eteenpäin vievät toimijat ovat kuitenkin vain Simon ja Martin, valkoiset cis-miehet. Etnisyyttä kommentoidaan elokuvassa ohimenevästi ja sillä lailla kevyesti, ettei se häiritse elokuvan siivoa eskapismia.
Keskeisistä hahmoista ainoa “tavallisen” näköinen on Martin, Simonin kiristäjä. Hänellä on outoja harrastuksia, hän on sosiaalisesti kömpelö ja hänen ihastuksensa viehättävään Abbyyn esitetään aluksi aivan mahdottomuutena. Mukavasti Martinin hahmoa kuitenkin elokuvan mittaan syvennetään ja hän saa jopa ritarillisen hetkensä, vaikka lopulta hänen tehtävänsä onkin joutua nolatuksi.
Genrelle epätyypillisesti elokuvassa ei ole yhtään totaalisen ilkeää tai inhottavaa hahmoa. Homofobiset kiusaajapojatkin ovat täysin välineellisiä: heidän tehtävänsä on muistuttaa homojen kohtaamasta syrjinnästä. He ovat niin vähän esillä elokuvassa, että en edes tunnistaisi näyttelijöitä nyt jos näkisin heidät jossain toisaalla.
Minä, Simon ei ole täydellinen elokuva, eikä se varmasti ole vastaus kaikkien homoelokuvaunelmiin. Se ei ole queer – tuota sanaa ei mainita kertaakaan – vaan sisäsiistin
gay. Sen juonenkäänteissä on heppoisuuksia, mutta en edes välitä kuvailla niitä enää, sillä kerronta ja komiikka ovat tarpeeksi tenhoavia antamaan ne anteeksi.
Minä, Simon on tarpeeksi hyvä teinielokuva, joka taatusti auttaa enemmän nuoria homoja ja muita queer-tyyppejä kuin satuttaa heitä. Se on hyväntuulinen ja lempeä, eikä siinä ole isommin minkäänlaista perseilyä, mikä tuntuu tässä ajassa armeliaalta.
***
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti! Myönnän, että en itse ole vielä lukenut kokonaisia arvioita elokuvasta, mutta perehdyn niihin nyt ennen ensi-iltaa ja postaan vaikka sitten lähempänä jotain kiinnostavimpia linkkejä. Jos itse kirjoitat tästä tai löydät kiinnostavia tekstejä, niitä voi lähettää
Facebook-sivun kautta.
