Tottelemattomuus kertoo newyorkilaistuneesta valokuvaajasta Ronit Krushkasta (Rachel Weisz), joka palaa kotiseudulleen Englantiin kuultuaan isänsä, ortodoksijuutalaisen rabbin kuolemasta. Ronit pakeni aikoinaan konservatiivista kotiaan ja kohtaa nyt uudelleen lapsuudenystävänsä Estin (Rachel McAdams) ja Dovidin (Alessandro Nivola), jotka ovat menneet naimisiin. Ronitin ja Estin vanha lempi leimahtaa uudelleen ja naiset ovat valintojen edessä.
Sekä Tottelemattomuus että Fantastinen nainen käsittelevät siis yksilöitä, jotka joutuvat taistelemaan vihamielisen ympäristönsä kanssa oikeudestaan elää omanlaistaan elämää. Fantastinen nainen eli ja hengitti pääosan esittäjän Daniela Vegan huikean, hallitun roolisuorituksen varassa.
Tottelemattomuus sen sijaan tuntuu vanhanaikaiselta. Monesti elokuvan aikana ajattelin, että siinä on jotain teatraalista, ja jälkikäteen selvisikin, että elokuvan toinen käsikirjoittajista, Rebecca Lenkiewicz, on paremmin tunnettu näytelmäkirjailijana.
Lievään ummehtuneisuuteen vaikuttaa myös se, että elokuva on miesohjaajan kuvaus naisista ja goyn kuvaus ortodoksijuutalaisuudesta. Vaikutelma on ulkokohtainen: elokuva ei kerro mitään kauhean kiinnostavaa tai syvällistä lesbosuhteista saati juutalaisyhteisöstä. Kyseessä voisi olla mikä tahansa kielletty rakkaus missä tahansa konservatiivisessa kulttuurissa.
Sitä paitsi, näinhän mainstream-elokuvissa homoseksuaalisuutta on aina kuvattu: yksilötarinoina joissa homoseksuaalisuus on suuri paljastus, kamppailu, eikä taustalla ole tukevaa queer-yhteisöä. Tarvitsemmeko enää tällaisia elokuvia?
No, ei Tottelemattomuus aivan vailla ansioita ole. Weiszin roolisuoritus on poseeraava, mutta pidin McAdamsin tulkinnasta Estinä, joka ilahduttavan nopeasti ravistelee yltään kiltin juutalaisvaimon roolin. Kamera on hyvin kiinnostunut kasvoista, ja McAdamsilla ne ovat elävimmät.
Elokuvan harmaa väripaletti sitoo elokuvan mukavasti brittirealismiin – joskin musiikkivalinnat vetävät kohti hollywoodilaisempaaa melodraamaa. Elokuva etenee aika lempeästi: siinä ei ole yhtä ahdistavia kuvauksia rakenteellisesta tai yhteisön väkivallasta kuin Fantastisessa naisessa. Loppuratkaisu tuntui pliisulta – sinänsä ihan sopivaa elokuvalle, joka ainakaan minulle ei onnistunut välittämään suuria tunteita.
Suosittelen elokuvaa erityisesti (ja lähinnä) heille, joita kiinnostaa nähdä Weisz ja McAdams pussailemassa – sitä on suht runsaasti tarjolla, ja yksi seksikohtauskin. Lisälukemistoksi tarjoan Them-verkkomediaa, jossa oli jälleen kiinnostava näkökulma elokuvaan, Sarah Fonsecan artikkeli "How 'Disobedience' Fails Queer Jews".
