Tottelemattomat naiset pussailevat harmaansävyisessä juutalaisyhteisössä

Sebastián Lelion ohjaama Tottelemattomuus (Disobedience) tuli ensi-iltaan jo puolitoista viikkoa sitten, mutta ajattelin kirjoittaa siitä vasta nähtyäni elokuvan. Kyseessä on jo toinen chileläisohjaaja Lelion elokuva, joka nähdään tänä vuonna Suomessa: helmikuussa ensi-iltansa sai Fantastinen nainen.

Tottelemattomuus kertoo newyorkilaistuneesta valokuvaajasta Ronit Krushkasta (Rachel Weisz), joka palaa kotiseudulleen Englantiin kuultuaan isänsä, ortodoksijuutalaisen rabbin kuolemasta. Ronit pakeni aikoinaan konservatiivista kotiaan ja kohtaa nyt uudelleen lapsuudenystävänsä Estin (Rachel McAdams) ja Dovidin (Alessandro Nivola), jotka ovat menneet naimisiin. Ronitin ja Estin vanha lempi leimahtaa uudelleen ja naiset ovat valintojen edessä.

Sekä Tottelemattomuus että Fantastinen nainen käsittelevät siis yksilöitä, jotka joutuvat taistelemaan vihamielisen ympäristönsä kanssa oikeudestaan elää omanlaistaan elämää. Fantastinen nainen eli ja hengitti pääosan esittäjän Daniela Vegan huikean, hallitun roolisuorituksen varassa.

Tottelemattomuus sen sijaan tuntuu vanhanaikaiselta. Monesti elokuvan aikana ajattelin, että siinä on jotain teatraalista, ja jälkikäteen selvisikin, että elokuvan toinen käsikirjoittajista, Rebecca Lenkiewicz, on paremmin tunnettu näytelmäkirjailijana.

Lievään ummehtuneisuuteen vaikuttaa myös se, että elokuva on miesohjaajan kuvaus naisista ja goyn kuvaus ortodoksijuutalaisuudesta. Vaikutelma on ulkokohtainen: elokuva ei kerro mitään kauhean kiinnostavaa tai syvällistä lesbosuhteista saati juutalaisyhteisöstä. Kyseessä voisi olla mikä tahansa kielletty rakkaus missä tahansa konservatiivisessa kulttuurissa.

Sitä paitsi, näinhän mainstream-elokuvissa homoseksuaalisuutta on aina kuvattu: yksilötarinoina joissa homoseksuaalisuus on suuri paljastus, kamppailu, eikä taustalla ole tukevaa queer-yhteisöä. Tarvitsemmeko enää tällaisia elokuvia?

No, ei Tottelemattomuus aivan vailla ansioita ole. Weiszin roolisuoritus on poseeraava, mutta pidin McAdamsin tulkinnasta Estinä, joka ilahduttavan nopeasti ravistelee yltään kiltin juutalaisvaimon roolin. Kamera on hyvin kiinnostunut kasvoista, ja McAdamsilla ne ovat elävimmät.

Elokuvan harmaa väripaletti sitoo elokuvan mukavasti brittirealismiin – joskin musiikkivalinnat vetävät kohti hollywoodilaisempaaa melodraamaa. Elokuva etenee aika lempeästi: siinä ei ole yhtä ahdistavia kuvauksia rakenteellisesta tai yhteisön väkivallasta kuin Fantastisessa naisessa. Loppuratkaisu tuntui pliisulta – sinänsä ihan sopivaa elokuvalle, joka ainakaan minulle ei onnistunut välittämään suuria tunteita.

Suosittelen elokuvaa erityisesti (ja lähinnä) heille, joita kiinnostaa nähdä Weisz ja McAdams pussailemassa – sitä on suht runsaasti tarjolla, ja yksi seksikohtauskin. Lisälukemistoksi tarjoan Them-verkkomediaa, jossa oli jälleen kiinnostava näkökulma elokuvaan, Sarah Fonsecan artikkeli "How 'Disobedience' Fails Queer Jews".

Karkeita laskelmia suomalaisten elokuvafestivaalien ohjelmistovalintojen sukupuolijakaumasta (keskeneräinen)

Palasin alkuviikosta Cannesin elokuvajuhlilta. Kyseessä on ehkäpä maailman arvostetuin elokuvafestivaali, jonka sivusarjoihinkin pääseminen on suurempi asia kuin monen muun festivaalin pääsarjaan päätyminen.

Festivaalin aikana sukupuolten tasa-arvoa koskevat kysymykset saivat paljon huomiota. 82 naiselokuvantekijää järjesti hiljaisen protestin punaisella matolla – ideana oli kiinnittää huomiota siihen, kuinka harva naisohjaaja on päässyt Cannesin kilpasarjaan vuosikymmenten saatossa.

Cannesin festivaalin johto päätyi allekirjoittamaan dokumentin, jonka tarkoituksena on edistää sukupuolten tasa-arvoa elokuvafestivaaleilla. Kyseinen dokumentti kiinnittää huomiota myös festivaalien ohjelmistoryhmien kokoonpanoon ja avoimuuteen: "a promise to improve transparency around selection processes by publicly listing the members of its selection and programming committees, and to work towards parity on their executive boards."

Valtakunnallisesti merkittävät festivaalit Suomessa

Suomalaiset festivaalit eivät ole vielä nähdäkseni reagoineet asiaan, enkä ole huomannut että sitä julkisesti olisi niiltä vaadittukaan. Niinpä ajattelin tässä omaksi huvikseni tehdä laskutoimituksia.

Suomessa elokuvafestivaalit jakaantuvat "valtakunnallisesti merkittäviin" ja muihin festivaaleihin. Edellämainitut ovat Suomen elokuvasäätiön* festivaalituen piirissä, muut voivat hakea tukea Taiteen edistämiskeskukselta (Taike). Elokuvasäätiö saa tähän tarkoitukseen opetus- ja kulttuuriministeriöltä erikoisavustuksen. Taike on valtion virasto.

Valtakunnallisesti merkittäviksi festivaaleiksi Suomessa lukeutuvat siis nämä seitsemän: DocPoint, Tampereen elokuvajuhlat, Night Visions, Espoo Ciné, Sodankylän elokuvajuhlat, Rakkautta & Anarkiaa sekä Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaali.

En ole törmännyt kertaakaan siihen, että festivaalit olisivat itse kertoneet lukuja ohjelmistonsa sukupuolijakaumasta (esim. elokuvien ohjaajien mukaan). Viestinnässä toki naistekijät tai "naisnäkökulma" saattaa näkyä painotuksena, jota halutaan tuoda esiin.

Ajattelin tämän vuoden aikana laskea karkeasti näiden isojen festivaalien ohjelmistoon valittujen elokuvien ohjaajien oletettua sukupuolijakaumaa. Elokuvalistaukset katson festivaalin nettisivuilta ja sukupuolioletuksen** teen ohjaajan nimen ja/tai kuvan perusteella. Tämä ei ole mitään vankkaa tilastotiedettä, vaan ajattelen tätä kevyenä harjoituksena, joka antaa jotain osviittaa siitä, miten Suomessa asiat ovat.

Tarkastuslaskelmia saa tehdä ja korjauksia voi lähettää minulle tiedoksi! Viestiä voi laittaa Facebook-sivun kautta.

Lisäksi tutkin, mitä tietoa on saatavilla ohjelmistosta vastaavista henkilöistä (eli joiden titteleistä voi päätellä, että he ovat taiteellisesti vastuullisessa roolissa, eivät vain tuotannollisessa). Olen avustanut useita näitä festivaaleja ja tiedän jonkin verran enemmän niiden käytännöistä ohjelmistovalintojen suhteen kuin mitä alla kirjoitan. Ajatuksena tässä on kuitenkin tuoda esiin, miten festivaalit haluavat julkisesti kertoa siitä, ketkä festivaalin ohjelmistovalintoja tekevät.

DocPoint Helsingin dokumenttielokuvafestivaali

Tämän vuoden DocPointin taiteellisena johtajana toimi Iris Olsson. (Uuden taiteellisen johtajan nimeä ei ole julkistettu.)

Festivaalin tämän vuoden kotimaisen esityssarjan ja opiskelijasarjan raadit julkistettiin tiedotteessa sekä painetussa festivaalilehdessä; kotimaisen sarjan raadissa toimivat Kaarina Hazard, Leena Malkki, Maryan Abdulkarim, Pekka Strang ja Ville Blåfield, ja opiskelijasarjan raadissa Mikko Myllylahti, Lotta Kaihua ja Kaarle Aho.

Festivaalilla esitettiin 108 elokuvaa.

• 49 elokuvalla (45,4 %) on naisoletettu ohjaaja (yksin tai osana työparia/työryhmää)
• 80 pitkästä (yli 60 min) elokuvasta 34 elokuvalla (42,5 %) naisoletettu ohjaaja (yksin tai osana työparia/työryhmää)

Tampereen elokuvajuhlat

Tampereen elokuvajuhlien festivaalijohtajana toimii Jukka-Pekka Laakso. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

[LASKELMAT TULOSSA MYÖHEMMIN]

Night Visions

Night Visionsin festivaalijohtaja on Mikko Aromaa. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

Festivaali järjestetään kahdesti vuodessa. Kevään festivaalilla esitettiin 31 pitkää elokuvaa.

• kolme (9,7 %) oli naisoletettujen ohjaamia
• Lisäksi mukana oli kolme lyhytelokuvaa, joiden ohjaajien oletan olevan miehiä.

Espoo Ciné

Espoo Cinén ohjelmistopäällikkö on Mickael Suominen. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

Espoo Cinén laskelmiin olen ottanut mukaan lapsille ja perheille suunnatun Junior Cinén ohjelmiston.

Laskujeni mukaan festivaalilla esitettiin 91 pitkää elokuvaa.

• 30 elokuvalla (33 %) naisoletettu ohjaaja (yksin tai osana työparia/työryhmää)
• 23 lyhytelokuvan joukosta 10 (43,5 %), joilla on naisoletettu ohjaaja (yksin tai osana työparia/työryhmää).

Sodankylän elokuvajuhlat

Sodankylän elokuvajuhlien taiteelliseen toimikuntaan kuuluvat Aki Kaurismäki, Mika Kaurismäki ja Timo Malmi, joista Malmi on nimetty myös taiteelliseksi johtajaksi.

[FESTIVAALI JÄRJESTETÄÄN KESÄKUUSSA]

Rakkautta & Anarkiaa Helsinki International Film Festival

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin taiteellinen johtaja on Pekka Lanerva. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

[FESTIVAALI JÄRJESTETÄÄN SYYSKUUSSA]

Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaali

Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaalin taiteellinen johtaja on Anna Asplund. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

[FESTIVAALI JÄRJESTETÄÄN MARRASKUUSSA]

________________________

* Olen töissä Suomen elokuvasäätiöllä, mutta tämän blogi syntyy täysin vapaa-ajallani eikä liity työtehtäviini mitenkään.

** Sukupuolen olettamisesta: Tässä on kyse siis siitä, että pelkän nimen tai ulkonäön perusteella ei voi tietää henkilön sukupuolta. On hyvin mahdollista, että oletukseni menee välillä pieleen. Lähtökohtana tässä on kuitenkin enemmin tutkia, onko naiseksi oletettujen ohjaajien elokuvilla heikommat mahdollisuudet päätyä festivaalien ohjelmistoon kuin mieheksi oletettujen tekijöiden. Voidaan siis ajatella, että luvuissa on jonkinmoinen virhemarginaali. Mikäli jatkossa tulee esiin muunsukupuolisten ohjaajien elokuvia, otan tämän huomioon laskelmissa.

Vielä Minä, Simonista sekä listausta hyvistä queer-teinielokuvista

Kirjoitin teinielokuvasta Minä, Simon huhtikuussa pidemmän analyysin. Elokuva on historiallinen ensimmäinen ison studion homoteinielokuvana, joten siitä on myös kirjoitettu paljon. Lupasin huhtikuussa perehtyä teksteihin, alla linkattuna muutamia kiinnostavia näkökulmia. Lopussa listaan myös muita hyviä teineistä kertovia elokuvia.

OBS! Osa linkatuista teksteistä sisältää spoilereita. Osa artikkeleista käsittelee elokuvaa hehkuttaen, osa kriittisesti. Lainaan Peter Knegtiä: "Stop reading this and go see the movie and feel what that feels like for you. But then maybe come back for a little food for thought?"

Tämän kylän homopoika, Minä, Simon – aivan tavallinen ja juuri siksi maailman ihanin elokuva:

"Loistavien näyttelijävalintojen ansiosta elokuvan nuoret hahmot tarjoavat loputtomasti samaistumispintaa ja toisaalta muistuttavat teini-iän jo ohittaneita siitä, että se oli just tota, kun kaikessa yrityksessään olla cool onkin kuitenkin hiukan kiusallinen ja pienet asiat kasvavat valtaviksi elämää horjuttaviksi draamoiksi."

Peter Knegt, We're not just like you: Love, Simon and the danger of mainstreaming LGBTQ stories, CBC:

"Maybe we were better off just having to seek out indie alternatives with narratives where the LGBTQ experience, in all its many forms, was portrayed with the kind of messiness we will absolutely face in our day-to-day lives. (...) Simon is essentially so devoid of any expressions of queerness that he might as well be the poster boy for how straight people have historically tended to want gay people to be: just like them."

Ryan Gilbey, Love, Simon: at last Hollywood is saying ‘I’m gay’, The Guardian:

"Breakthroughs come in different shapes and sizes, though, and it would be unfair to disparage this hugely entertaining picture simply for being big and fluffy and pink.
It’s important also not to sentimentalise its significance. Fox certainly would not have funded Love, Simon were there not plentiful profits to be made. Tolerance has its commercial benefits; a gay film need no longer appeal exclusively to small or specialised audiences."

Them, kiinnostava queer-verkkomedia, on antanut useamman artikkelin verran tilaa Minä, Simonille. Tässä muutama otos:

Michael Cuby, Love, Simon Is More Than One Film — It's Part of a Cinematic Movement

"Movies like Love, Simon are made for teenagers, star teenagers, and openly embrace the beats we’ve come to expect from classic teenage romcoms. At 11, it was hard to see myself in the heartbreaking rustic romance at the center of Brokeback Mountain, but I could have easily lost myself in Simon’s quest to find other queer students at his school."

Estlin McPhee, Can Love, Simon Become a Landmark Film for Queer Teen Representation? (ohjaaja Greg Berlantin ja näyttelijä Keiynan Lonsdalen haastattelu)

"I remember calling one of my closest friends and I was really upset. I was like, 'I’m doing this film with a gay director, his family is on set, we’re all so supportive, the film is about a gay love story, and I still don’t know how to be myself. I still am afraid. I don’t know what I’m afraid of.'"

Kirjoitin omassa esseessäni myös elokuvan sivuhenkilö Ethanista (kuva yllä, oikealla), jonka feminiininen, queer olemus vertautuu Simonin normatiiviseen poikamaisuuteen. Ethanille on omistettu myös omia esseitä:

Naveen Kumar, Why We Stan Ethan: The REAL Hero of Love, Simon, Them:
"But you know who else deserves to be loved and embraced for exactly who they are? Ethan — and every other queer kid who’s faced the kind of adversity Simon can’t even begin to dream of, whether because they’re people of color, too femme or butch to fit in, underprivileged, rejected by their families, or still just trying to figure out who the hell they want to be."

Jacob Tobia, Does Gay Hollywood Have Room for Queer Kids?, The New York Times:
"As a genderqueer kid who has always been too femme for my own good, I found Ethan to be the only character in the film I could relate to. And he is relegated to narrative obscurity for most of the movie. He is a sideshow, a subtle foil to show how palatable and masculine Simon is."

***

Ja tässä vielä lupaamani teinileffasuositukset! 

Jamie Babbitt, But I'm a Cheerleader (1999)
Jonnet ei muista naistekijöille omistettua R&A:n Artisokka-festivaalia (RIP!). Näin siellä aikoinaan – täpötäydessä Bio Rexissä! – tämän erittäin pinkin, teinien käännytysleirille sijoittuvan teinikomedian, pääosissa Clea Duvall (johon olin ihastunut jo The Facultyssa) ja mainio Natasha Lyonne (tuttu mm. OINTB:sta). Jonnetkin tunnistaa sivuroolista RuPaulin! Leffavisassa olen kerran briljeerannut yhdistämällä elokuvaan Tarantinonkin käyttämän April Marchin "Chick Habit" -biisin.

Lukas Moodysson, Fucking Åmål (1997)
Aj että, sukupolvikokemus! Tuntui silloin 20 vuotta(!) sitten niin hyvältä nähdä hyvä teinikuvaus läheltä. Robynin rallatus antoi elokuvalle kansainvälisen nimen.

Gregg Arakin elokuvat
Araki on nero kiteyttämään outsider-meininkiä ja teini-iän kaaosta. Alkajaisiksi suosittelen The Doom Generationia (1995) ja Kaboomia (2010), nuorista aikuisista kertova The Living End (1992) on myös suosikki.

André Téchiné, Quand on a 17 ans (Being 17, 2016)

Konkari Téchinén ja nousussa olevan Céline Sciamman (Girlhood, Tomboy) käsikirjoittama elokuva tuntuu jotenkin lämpöisen klassiselta draamaelokuvalta. Vuoristokylään sijoittuva elokuva tutkii myös ranskalaista luokkayhteiskuntaa. Pääosapoikien Kasey Mottet-Kleinin sekä Corentin Filan välillä on hienon jännitteistä kemiaa.

Ja vielä lisää:
John Waters, Hairspray (1988)
Hettie MacDonald, A Beautiful Thing (1996)
Luca Guadagnino, Call Me by Your Name (2017)
Cam Archer, Wild Tigers I Have Known (2006)
Stephen Dunn, Closet Monster (2015)
Lucía Puenzo, XXY (2007)
Dee Rees, Pariah (2011)

[edit] Julkaisun jälkeiset lisäykset:
Paweł Pawlikowski, My Summer of Love (2004)

Céline Sciamma, Naissance des pieuvres (Water Lilies, 2007)
Maria Maggenti, The Incredibly True Adventure of Two Girls in Love (1995)
Abdellatif Kechiche, La vie d'Adèle (2013)