Orionin kesä: Shortbus, Mädchen in Uniform, jne.

Elokuvateatteri Orionissa kevät vaihtuu kesäkauteen tiistaina 2.5. Queer-ohjelmistoa on Pride-sarjassa, jonka suunnittelussa olin mukana. Jos noista elokuvista nostaisin yhden esiin, se olisi John Cameron Mitchellin mainio Shortbus (2006), näytökset to 22.6. ja su 2.7.

Simuloimatonta seksiä sisältävä elokuva kertoo ihmissuhteista sekä yhteyden löytämisestä itseen ja toisiin. Se kuvaa mielestäni hienosti 2000-luvun alun melakolista ilmapiiriä. Elokuva muotoutui yhdessä näyttelijöiden kanssa, joista kenelläkään ei ollut aiempaa kokemusta eksplisiittisistä seksikohtauksista. Tässä The New York Timesin jutussa kerrotaan elokuvan valmistumisesta.

Mitchell tunnetaan ehkä parhaiten musikaalistaan Hedwig and the Angry Inch, jonka filmatisointi ilmestyi 2001. Viime vuosina Mitchell on mm. näytellyt sivuroolissa Girls-sarjassa sekä viimeistellyt elokuvaansa How to Talk to Girls at Parties, joka saa ensi-iltansa kilpailun ulkopuolella Cannesin elokuvajuhlilla nyt toukokuussa.

Pride-sarja alkaa jo toukokuussa Can't Stop the Music (1980) -sing-along-näytöksellä. Itse en ole sitä vielä nähnyt. Ilmeisen kökösti toteutettu elokuva on jonkinlaisessa camp-maineessa ja sitä on esitetty esimerkiksi Lontoon Flare-festivaalilla. Tämä Slash Filmin artikkeli kertoo elokuvan taustoista ja erityisesti avoimesti homoseksuaalin tuottaja Allan Carrin näkemyksistä.

Kesäkuussa sarjaan on kytketty Alvar Aalto ja Filmistudio Projektio -sarjan kaksi 30-lukulaista queer-elokuvaa: saksalainen Mädchen in Uniform (kuva yllä) on lesboelokuvan klassikko ja Runoilijan veren on ohjannut monilahjakkuus, 1900-luvun suuriin taiteilijoihin kuulunut Jean Cocteau.

Kesän muusta ohjelmistosta mainittakoon Selma Vilhusen keppihevoselokuva Hobbyhorse Revolution (2017), jota olen aiemminkin suositellut. Erikoisnäytös on ke 31.5.

Espoo Ciné jo toukokuussa

Lähes kolmikymppinen Espoo Ciné yllätti viime vuonna ilmoituksella, että festivaali siirtyy kulttuuririennoiltaan kiireiseltä loppukesältä toukokuulle. Näytökset starttaavat vapun jälkeen perjantaina 5.5. Jo viime vuoden festareille odotellulla länsimetrolla ei vieläkään ajella Tapiolaan, mutta ilmaisbussi kuskaa helsinkiläiset kylille.

Monille queer-leffan ystäville Ciné tuli tutuksi Pink Zone -sarjan myötä, joka sitten vaihtui Pink-tägiksi, kun ohjelmiston lajittelu festivaalilla hieman muuttui. Tänä vuonna queer-teemat ovat merkittyjä HLBTIQ-tunnisteella ja niitä on seitsemän.

Kolmesta jo näkemästäni elokuvasta katsottavin on irlantilaisdraama A Date for Mad Mary (kuva yllä), arkinen kertomus vankilasta vapautuvasta nuoresta naisesta, joka yrittää löytää uudelleen yhteyden entiseen parhaaseen kaveriinsa ja samalla ihastuu yllättäen toiseen naiseen.

Saksalaisdraama Paths oli Berlinalessa saksalaisen elokuvan sarjassa. Sekin on hyvin arkinen, liiallisuuksiin asti. Hahmot eivät ole kovin karismaattisia ja elokuva olisi kipeästi kaivannut jonkinlaisen draamallisen käänteen.

Espanjalaissekoilu Skins jakoi vahvasti mielipiteitä Berlinalessa. Osa tykästyi kovastikin pastellinsävyiseen, hyvin överiin visuaalisuuteen. Hätkähdyttävyyttä etsiville se voi toimia. Minulle elokuvan maailmankuva ja näkökulma, jolla eri tavoin "epämuodostuneita" ihmisiä elokuvassa esiteltiin, tuntui vastenmieliseltä.

Muista elokuvista kiinnostavimmalta vaikuttaa islantilainen esikoisohjaus Heartstone, jota on esitetty mm. Venetsian ja Toronton festivaaleilla. Kasvutarina kuvaa kahta teinipoikaa, joista toinen joutuu kokemaan homofobiaakin pikkukylillä kasvaessa. The Hollywood Reporterin ja Varietyn arvioissa kehutaan mm. tunnelmallisuutta, ja todetaan, että homopojan tarina jää lopulta hieman toisen hahmon varjoon.

Kevään teatterielokuvat

Vaihteeksi taas pieni katsaus kaupalliseen teatterilevitykseen. Oscar-voiton siivittämänä Moonlightilla on vielä Helsingissä hyvin näytöksiä, mikä on varsin mainiota. Sen sijaan pienemmällä volyymilla pyörii ihana kotimainen dokkari Hobbyhorse Revolution – Keppihevosten vallankumous (kuva alla), joka kannattaa siis käydä katsomassa pian. Mahtavaa, voimauttavaa teinityttöjen omaehtoista meininkiä, valaa uskoa tulevaisuuteen.

Viime perjantaina ensi-iltaan tuli Frantz, jonka näin Season Film Festivalilla. Se ei ollut niin queer kuin ajattelin, mutta ohjaaja Ozonin ansiosta luin kuitenkin jonkinlaista queeria sensibiliteettiä elokuvaan. Vanhan ajan melodraama, ajoittain hieman turhan alleviivaava, mutta hyvät näyttelijät tuovat emootiota tarinaan menneisyyden ja tulevaisuuden välisestä kitkasta.

Seasonissa näin myös tulevana perjantaina ensi-iltansa saavan Three Generationsin, jota myös ennakoin blogissani. Kyseessä on siis tarina yksinhuoltajaäidistä, jonka teini-ikäinen lapsi on transpoika. Elokuva on ennen kaikkea menetetty mahdollisuus: ei ole mitään syytä, miksi Elle Fanning piti roolittaa tähän. Paitsi että on järjetöntä, että pojan roolissa on nainen, siihen ei olisi tarvittu edes nimekästä näyttelijää. Elokuvassa on jo kaksi sen kohderyhmään (keski-ikäiset naiset) vetoavaa tähteä – Susan Sarandon ja Naomi Watts. Nuoren Rayn rooliin olisi ihan hyvin voinut ottaa transsukupuolisen näyttelijän, mikä olisi ankkuroinut elokuvan edes jotenkin todellisiin elämäntarinoihin. Tällaisenaan elokuva on ulkokohtainen ja usein ihan vaan outo.

Olin myös syvästi järkyttynyt Fanningin aivan kammottavista hiustyyleistä: horror moppi ja mikä tämä on I can't even.

Kiinnostavampi vaihtoehto tulevan perjantain ensi-illoista lienee uusi elokuva Xavier Dolanilta, Quebecin lahjalta maailmalle. Vain maailmanloppu on 28-vuotiaan kuudes pitkä elokuva ja pääosissa nähdään suurimpia ranskalaistähtiä: Vincent Cassel, Marion Cotillard, Léa Seydoux ja Gaspard Ulliel. Viimeisintä Mommya lukuun ottamatta Dolan on ollut hyvin queer. Hänen bravuurinsa ovat vaikeiden ihmissuhteiden kuvaaminen, ja trailerin perusteella luvassa onkin hyvää tunnetykittelyä.

Dolanista seuraava maininnan arvoinen tapaus onkin sitten vasta toukokuulla. Hieno arthouse-levittäjä Cinemanse julkisti somessa, että se tuo Park Chan-wookin The Handmaidenin teattereihin 19.5. R&A:ssa nähty lesbinen periodijännäri perustuu Sarah Watersin romaaniin Fingersmith (suom. Silmänkääntäjä). Waters kuuluu lempikirjailijoihini ja tämä korealaisversio on oikein tyylikäs versiointi kiehtovasta tarinasta.