maanantai 27. helmikuuta 2017

3x Chantal Akerman Orionissa maaliskuussa

Nyt kun Chantal Akermanin retrospektiivi käynnistyy tällä viikolla Orionissa, nostan tähän tammikuussa kirjoittamani osion Orionin kevään koosteesta:

Itselleni tärkein sarja on ehkäpä Chantal Akermanin miniretro maaliskuussa. Toissavuonna itsemurhan tehnyt Akerman oli leimoja kaihtanut, avoimen queer, täysin omaehtoinen elokuvantekijä. British Film Instituten artikkeli "Chantal Akerman for beginners" johdattelee hänen uraansa.


Sarjassa nähdään vain kolme elokuvaa, mutta ne ovat erinomaisia valintoja. News from Home (1977) on ehkä kaikkien aikojen suosikkini dokumenttielokuvan saralla. Olen itsekin asunut Pohjois-Amerikassa ja samaistuin vahvasti elokuvan esittämään vieraantuneisuuden kokemukseen, kodin ja kotiutumisen teemoihin sekä tytär-äiti-suhteen kuvaukseen.

Jeanne Dielman, 23 Quai de Commerce, 1080 Bruxelles (1976) on Akermanin tuotannosta kohotetuin, Orionin keväässä Kino Klassikko -nosto, ja korkealla myös omalla listallani elokuvista, jotka olisin valmis nimeämään maailman parhaaksi elokuvaksi. Yli kolmituntinen kesto on varmasti siedettävin ja vaikuttavin elokuvateatterikokemuksena.

Varhaistuotantoon kuuluu myös queer-elokuvahistorian keskeinen teos Je, tu, il, elle (1974, kuva yllä), jossa Akerman itse nähdään pääroolissa. Odotan tätä näistä ehkä eniten, sillä muistoni tästä aika haastavasta, triptyykki-muotoisesta elokuvasta ovat hatarat.

Lisälukemistoa:
Janet Bergstrom, "Keeping a Distance: Chantal Akerman's Jeanne Dielman" (Sight & Sound)
Oliver Skinner, "Rewatching the Queer Canon: Chantal Akerman's Je, tu, il, elle" (Indiewire)

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Vuoden 2017 Teddy-palkinnot

Viime viikon perjantaina Berliinissä jaettiin merkittävimmät queer-elokuvan tunnustukset, Teddy-palkinnot. Kirjoitin palkinnosta alkukuusta blogitekstin. Sain tosiaan kunnian olla jäsenenä palkinnot jakavassa juryssa, joka koostuu perinteisesti (queer-)elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelijoista.

Jury-työskentely ja kuuden muun jäsenen tapaaminen oli erittäin palkitsevaa: kuulimme muun muassa siitä, millaista on järjestää queer-festivaalia Ugandassa ja Pakistanissa. Kaikki olivat aktiivisia kansainvälisten festivaalien kävijöitä ja hyvin verkostuneita jo entuudestaan. Ryhmähenki oli erinomainen.


Näimme seitsemän päivän aikana 23 pitkää elokuvaa (joista seitsemän oli dokumentteja) ja viisi lyhytelokuvaa. Ja ilokseni voin sanoa, että neljän palkittavan elokuvan valitseminen oli ilahduttavan helppoa.

Lyhytelokuvapalkinnon sai ruotsalainen Lia Hietala elokuvastaan Min homosyster, joka on viehättävä kuvaus 10-vuotiaasta Cleosta, hänen isosiskostaan ja isosiskon tyttöystävästä.

Dokumenttikategoriassa voittajaksi valitsimme intiimin taiwanilaisen perhekuvauksen Small Talk, jossa ohjaaja Hui-chen Huang paneutuu lesbona elävän äitinsä menneisyyteen. Saimme lisäksi asettaa kaksi muuta elokuvaa ns. shortlistille; ne olivat meksikolaisesta laulajatähdestä kertova Chavela sekä Oscar-ehdokkuudenkin saanut I Am Not Your Negro, joka nostaa esiin kirjailija James Baldwinin sekä Yhdysvaltain mustien ihmisoikeustaistelun. Näiden lisäksi omiin suosikkeihini kuului Yance Fordin Strong Island, jossa ohjaaja kertoo perheensä tarinan kautta mustien amerikkalaisten kohtaamasta rasismista ja väkivallasta.

Pitkänä fiktioelokuvana palkitsimme Sebastián Lelion ohjaaman draaman Una mujer fantástica (traileri, ilman tekstitystä), joka sai myös Berlinalen kilpasarjassa parhaan käsikirjoituksen palkinnon (Sebastián Lelio ja Gonzalo Maza). Pääosassa nähtävä Daniela Vega on säkenöivä: lähes koko elokuvan keston valkokankaalla nähtävä Vega esittää Marinaa, transnaista joka joutuu kohtaamaan rakenteellista väkivaltaa ja syrjintää miesystävänsä äkillisen kuoleman jälkeen. (Pääsin Vegan kanssa myös kaverikuvaan palkintojenjaon jälkeen!)

Jury-palkinto (eli ns. kakkospalkinto) meni niin ikään transnaisen tarinalle, japanilaisohjaaja Naoko Ogigamin sympaattiselle elokuvalle Close-Knit. Shortlistalla otimme myös Panorama-sarjan avajaiselokuvana nähdyn eteläafrikkalaisdraaman The Wound sekä "brittien Brokeback Mountainin", lammaspaimendraaman God's Own Country. Männer-homolehden lukijoista koostunut raati palkitsi brittielokuvan omalla palkinnollaan. Lisäksi Teddy-organisaatio antoi erikoispalkinnon elämäntyöstä saksalaisohjaaja Monika Treutille (mm. Die Jungfrauenmaschine, Gendernauts).

Palkittujen ja shortlistattujen ulkopuolelta haluan nostaa vielä esiin yhden henkilökohtaisen suosikkini: Luca Guadagninon Call Me by Your Name oli ihanan eskapistinen ja emotionaalisesti totuudellinen elokuva kesäisestä ensiromanssista italialaisella huvilalla. Elokuvasta ei ole vielä traileria, mutta tässä klipissä päähenkilömme, 17-vuotias, epävarma Elio, kohtaa ihastuksensa Oliverin kosketuksen (voi kelata kohtaan 0:30).

Tarkemmat kuvaukset voittajaelokuvista sekä jurymme perustelut löytyvät täältä. Teddy-palkinnon YouTube-kanavalta löytyy mm. paljon tekijöiden haastatteluja. Uskoisin, että suurin osa näistä elokuvista on tulossa Helsingissä vähintään festivaaleille, ja mainostan toki näytöksiä sitten!

 Palkintojenjakogaalassa muistettiin Marlene Dietrichiä, jonka kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Odotettu Moonlight ensi-illassa 10.2.

Levitysyhtiö Cinema Mondo tuo näin kevään palkintokauden keskellä Suomessa valkokankaalle Barry Jenkinsin draamaelokuvan Moonlight (2016). Elokuva on Miamiin sijoittuva mustan, queerin miehen kasvutarina (ihailkaa, kuinka elokuvan esittelyteksti jälleen välttää kaikki homoviittaukset!).

Elokuva on palkittu jo mm. Golden Globella ja se on ehdolla kahdeksaan Oscar-palkintoon. En ole sitä vielä itse nähnyt, mutta odotukset ovat olleet huikean korkealla, lähtien siitä kun näin elokuvan upean julisteen:



Jos en olisi estynyt, menisin katsomaan Moonlightin Korjaamolle Imagen leffakerhoon, jossa elokuvasta ja sen teemoista keskustelevat toimittaja Anton Vanha-Majamaan johdolla valokuvaaja Uwa Iduozee ja vaatesuunnittelija Ervin Latimer. 

Koska en voi itse sanoa elokuvasta juuri muuta nyt, käytän tämän tilaisuuden muistuttamaan eräästä nykyelokuvakulttuurin ilmiöstä. Kehotan Moonlightista kiinnostuneita suuntaamaan teatteriin mahdollisimman pian, sillä Helsingissäkin kilpailu saleista on kova. Teatterit tekevät elokuvien tekemän tuloksen perusteella päätöksiä siitä, millaisissa saleissa, millaisiin kellonaikoihin ja kuinka pitkään elokuvia pyöritetään. Ensi-iltaviikko on tärkeä indikaattori sille, millaista menestystä elokuvalta voi odottaa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Ajatuksia Tom of Finland -elokuvasta

Dome Karukosken ohjaama ja Helsinki-Filmin tuottama Tom of Finland saa teatteriensi-iltansa perjantaina 24.2. Pohdin alla elokuvan kansainvälistä levitystä, lajityyppiä ja kerrontaa, sekä käsittelen sitä, miten elokuvassa esitetään seksiä ja sotaa. Mielestäni tekstissä ei ole mitään varsinaisia spoilereita, mutta toki jos haluat nähdä elokuvan ilman syvempää ennakkoperehtymistä, lukeminen kannattaa ehkä jättää elokuvan katsomisen jälkeen.


Odotuksista


Ensi alkuun myönnän, että menin pressinäytökseen aika nihkein odotuksin. Elokuvantekijöillä ei ole taustallaan erityisesti mitään sellaista, mikä osoittaisi heidän kiinnostustaan tai ymmärtämystään queer-aiheista. Ohjaaja Dome Karukoski on ansioitunut lähinnä suuren yleisön, heteronormatiivisten (genre-)elokuvien parissa. Elokuva on liitetty myös patrioottiseen kansallisvaltion nostatukseen: se on näkyvästi osa Suomi 100 -vuoden juhlallisuuksia. Eri yritykset ovat kaupallistaneet Tom of Finlandin tuotantoa jo vuosia.

Yksi ystäväni oli kuitenkin ehtinyt jo kehua elokuvaa, ja halusin toki antaa sille mahdollisuuden. Olisihan todella upeaa, jos ensimmäinen suomalaiselokuva, jossa miesten välinen seksi ja suhteet ovat keskiössä, olisi onnistunut.

ToF:n kansainvälisestä levityksestä


Käsittelen ensiksi elokuvan leviämistä Suomen ulkopuolelle, sillä sitä on tehty selvästi kansainvälinen menestys mielessä. Elokuvaa on kuvattu useassa eri maassa, myös rahoitusta on muualta, ja siinä puhutaan paljon englantia. Karukosken aiemmat elokuvat saaneet ihan hyvin festivaalihuomiota – joskaan tärkeimmille eurooppalaisille festivaaleille ne eivät ole päässeet kisaamaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, uskoakseni tällä elokuvalla tähdättiin Berlinaleen, jossa queer-elokuvalla on pitkään ollut vahva asema. Viime vuoden festivaalin aikana tekijät järjestivät kaupungissa pressitilaisuuden, ja kotimaan ensi-iltakin ajoitettiin passelisti Berlinalen jälkeen. (Isot festivaalit yleensä vaativat maailman- tai vähintään kansainvälistä ensi-iltaa ohjelmistoon valittavilta elokuvilta.)


Tom of Finlandin maailmanensi-ilta päätyi kuitenkin Göteborgin elokuvajuhlille, tärkeälle avajaisnäytöspaikalle. Göteborgin festivaali on Pohjoismaiden ehkäpä merkittävin elokuvafestivaali, jossa on myös rahakas kilpasarja pohjoismaiselle elokuvalle. Tavallisesti festivaalin avajaiselokuva on myös tuosta kilpailusta, ja Suomen juhlavuonna oli luontevaa, että valinta osui Tom of Finlandiin. (Kilpasarjassa niin ikään esitetty Tyttö nimeltä Varpu oli saanut jo kansainvälisen ensi-iltansa viime syksynä.) ToF ei päässyt pääpalkinnoille mutta Fipresci-tuomaristo huomioi elokuvan.

Göteborgin esitykset käytännössä tarkoittavat, että ToF ei pääse Euroopassa enää isojen festivaalien kilpasarjoihin. Suomen Kuvalehden haastattelussa elokuvantekijät puhuvatkin jo Yhdysvaltain valloituksesta. Tammikuussa järjestettävä Sundance ehti passata, eikä elokuvaa näy myöskään maaliskuisen South by Southwestin listoilla. Newyorkilainen Tribeca huhtikuussa olisi seuraava huomattava tapahtuma.

Parhaat mahdollisuudet elokuvalla olisi todennäköisesti päästä Torontoon, jossa Karukosken elokuvia (jopa Mielensäpahoittaja!) on nähty aiemmin. Se on tosin vasta syyskuussa, mikä todennäköisesti tarkoittaisi, että elokuvaa ei voitaisi antaa kesän suurille queer-elokuvafestivaaleille (Toronton Inside Out, San Franciscon Frameline, Los Angelesin Outfest…). Niille se saattaisi tosin kelvata myös ensi vuonna, mikäli elokuva ei saa kaupallista levitystä.

Miksi Tom of Finland ei päässyt Berlinaleen?


Tähän kysymykseen etsin vastausta katsoessani elokuvaa. Päällimmäinen syy mielestäni on se, että elokuva on melko tavanomainen biopic eli elämäkertaelokuva. Siis genre-elokuva. Berlinalen kaltaisten festivaalien kilpasarjat koostuvat lähinnä arthouse/auteur-elokuvasta, ja päästäkseen tuohon joukkoon genre-elokuvien täytyisi tarjota esimerkiksi omintakeista kuvastoa tai teemojen käsittelyä, tai epätavanomaista lähestymistä kyseiseen genreen. Tom of Finland ei ole tällainen elokuva.

Tom of Finland esittelee katsojille erään julkisuuden henkilön tämän elämän merkittävien tapahtumien kautta. Tämänkaltaisia suurmieselokuvia tehdään jokaisessa maassa, jossa jonkinmoista elokuvakulttuuria on olemassa. Sillä on sanoma – jotain tasa-arvoisesta rakkaudesta ja mitä näitä nyt on – mutta en oikein osaa sanoa, mikä elokuvan ydin on. Pelkkä sanoman julistaminen tuntuu elokuvissa usein banaalilta. Sen ympärille kaipaisi jonkin havainnon maailmasta: tällaisia ihmiset ovat, esimerkiksi.

Päähenkilöt – Touko Laaksonen (Pekka Strang), hänen siskonsa Kaija (Jessica Grabowsky) sekä puolisonsa Veli (Lauri Tilkanen) – eivät juuri kehity elokuvan aikana, eikä heidän tarinoissaan ole suuria konflikteja, jotka muuttaisivat heitä. Heille vain tapahtuu asioita, ja sitten tapahtuu toisia asioita.


115-minuuttisen elokuvan aikajänne on 40-luvulta 80-luvulle. Nähdään sotaa, sodanjälkeistä itsen etsintää, Yhdysvaltoihin siirtymistä, menestykseen nousua, jopa aids-kriisin läpi laukataan. Välissä tulee myös yhtäkkinen, irrallinen jakso, jossa montaasinomaisesti tutustutaan Toukon amerikkalaisiin tukijoihin.

Elokuvan aikana Touko hyväksyy roolinsa jonkinlaisena vapaustaistelijana. Se tapahtuu lähinnä ympäristöä tarkkailemalla – mitä Toukon ajattelussa tapahtuu, jää kuitenkin pimentoon, kun huomio on toiminnassa (mm. poliisiratsiat, bilettäminen). Elokuva olisikin toiminut paremmin minisarjana, jossa eri ajanjaksoille olisi annettu aikaa kehittyä, ja näkemys siitä, keitä nämä henkilöt ovat, olisi saanut tilaa.

Erotiikasta tai sen puutteesta, vähän myös sodasta


En voi sanoa pettyneeni elokuvan sievistelevään seksuaalisuuden kuvaukseen – se oli täysin ennakoitavissa. Suomalaisilla elokuvantekijöillä on pahasti hukassa erotiikka, jota kaihdetaan jopa silloin, kun aiheena on seksuaalisuus. Elokuvassa Touko toteaa piirroksistaan, että ne ovat hyviä, kun hänellä stondaa. Olisiko Karukoski uskaltanut käyttää tätä metodia elokuvaa tehdessään? Olisiko se itse asiassa ollut olennaista tämän aiheen parissa?


Eräässä latokohtauksessa tunsin hieman väreitä, mutta en voi sanoa, että kertaakaan olisi “stondannut”. Veliä esittänyt Lauri Tilkanen oli sympaattinen, ajoittain jopa aika ihana roolissaan, ja uskoisin, että hänen ja Strangin välillä olisi voinut olla kemiaa, mutta ohjaus ei sallinut sen kehittymistä. Ei ollut hikeä, kiihkoa, kyrpiä, halua. (Elokuvan ikäraja on 12.) Miesten kehot elokuvassa noudattelevat ToF-kuvastoa: ne ovat lihaksikkaita, normatiivisella tavalla hyvännäköisiä, pääosin valkoihoisia.

Elokuvan ehkä oudoimmassa jaksossa Touko on sodanaikaisessa Helsingissä kruisaamassa puistossa. Yhtäkkiä panohommista leikataankin pommikoneisiin ja sodan äärimmäiseen väkivaltaan, ja näitä kuvastoja limitetään tovi. Ymmärrän tavallaan, mitä kohtauksella haetaan – kahden erilaisen maailman shokeeraavaa ajallista limittymistä – mutta vaikutelmaksi jää homoseksin rinnastuminen kammottavaan väkivaltaan. Olisiko ollut mahdollista ajatella puskaseksiä pikemminkin utopistisena tilana, jossa väkivaltaa pääsee pakoon? (Isaac Julienin elokuvassa Looking for Langston kuvataan kauniisti tätä utopiaa, jossa väkivalta ei pääsekään sisään.)


Sodan kuvaamisesta elokuvassa voisi kirjoittaa aivan oman esseensä. Sodan ja väkivallan trauma korostuvat Toukon hahmossa. Elokuvantekijöiden näkökulma painottuu lopun kohtauksessa, jossa taukoa pitävät sotilaat laulavat jonkinmoista patrioottista laulua Toukon johdattamana (valitan, että musiikillinen sivistykseni on vajavainen, enkä muista kappaleen nimeä). Tunnelma on vakavan kansallismielinen: nuorukaiset – homot ja heterot, upseerit ja sotilaat kaikki yhdessä – tässä Suomen puolesta kamppailevat karussa tilanteessa. On jokin "me", ja se ei ole "me normien ulkopuolella elävät", vaan "me suomalaiset".

Historiallisesti queer-elokuvassa mennyttä aikaa on kuviteltu erilaisin fantasian keinoin, mutta ToF ei ole kiinnostunut sellaisesta. (Tai no, Toukolle ilmestyy muutamaan otteeseen jonkinlaisena voimaeläimenä hänen nahkaan pukemansa Kake-hahmo.) Se sovittaa tämän tarinan valmiiseen muottiin, sankaritarinaksi, jossa väkivalta on historiaa ja homoseksi taidegalleriakelpoista aihelmaa tässä tasa-arvoisessa Suomessamme. Mutta tosiaan, ToF ei olekaan queer-elokuva, vaan suurelle yleisölle tehty, helposti pureksittava genre-elokuva. Kevään aikana jää nähtäväksi, onko sellaiselle kysyntää.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Berlinale ja Teddy-palkinto

Ensi viikolla käynnistyy Berlinalen elokuvajuhlat. Kyseessä on Cannesin jälkeen (ja Venetsian ohella) Euroopan tärkein elokuvafestivaali, jonne pääsy on arthouse-elokuvalle suuri tunnustus. Kilpailusarjan lisäksi festivaalilla on ns. kakkossarja Panorama, kokeelliseen elokuvaan keskittynyt Forum-sarja ja media- ja videotaiteen Forum Expanded, lyhärien, lasten- ja nuortenelokuvien, saksalaiselokuvan sekä alkuperäiskansojen elokuvan sarjat. Lisäksi festivaali esittää klassikkorestaurointeja.

Jo 31. kertaa festivaalin ohessa jaetaan Teddy-palkinto, joka on ehkä merkittävin queer-elokuvapalkinto maailmassa. Queer-elokuvalle ei ole festivaalilla omaa sarjaa, vaan ehdolla ovat kaikki Berlinaleen valitut elokuvat, joissa on keskeisesti esillä queer-aiheet/hahmot. Tänä vuonna Teddyn erityisteemana on lisäksi Paragraph 175 (natsi-Saksan homoseksuaaleihin kohdistunut vaino) ja menneiden sukupolvien kamppailun muistaminen.


Tänä vuonna pääkilpailusta on Teddyissä mukana yksi elokuva, Sebastián Lelion Una mujer fantástica. Leliolta on nähty Suomessa pari vuotta sitten mainio keski-ikäisen naisen kasvutarina Gloria. Panorama-sarjasta tuttu ohjaaja on Luca Guadagnino (Call Me by Your Name) – edellinen A Bigger Splash nähtiin täälläkin valkokankailla. Myös pornografisen suttuisan elokuvan taiturilta Bruce La Brucelta (mm. Otto; or Up With Dead People, L.A. Zombie) on mukana The Misandrists -niminen teos. Ilahduttavasti myös nuorisoelokuviensarjasta on mukana kisassa peräti kolme pitkää ja kaksi lyhytelokuvaa.

Season-elokuvafestivaali on jo julkistanut esittävänsä keväällä Berlinalen ja Teddy-palkinnon ohjelmassa olevan dokumenttielokuvan I Am Not Your Negro (ohj. Raoul Peck), joka kertoo maineikkaasta kirjailija James Baldwinista.

Talven aikana jännitettiin, olisiko Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvalla ollut paikka Berlinalessa. Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden artikkelissa käsitellään elokuvan festivaaliavausta, joka olikin viime viikolla Göteborgissa. Minulle ei tullut mieleen, että tekijöillä tähtäimessä olisi ollut kilpasarjan paikka, vaan queer-aiheisiin panostava Panorama. Näin Tom of Finlandin tällä viikolla pressinäytöksessä, ja kirjoitan lähempänä ensi-iltaa (24.2.) tarkemmin ajatuksiani siitä, miksi uskon sen tippuneen Berlinalesta.

Minulla on kunnia olla mukana tänä vuonna Teddy-palkinnot valitsevassa juryssa, joten raportoin varmasti vielä festivaalin jälkeen aiheesta (ehkä postaan Facebookiin jotain festivaalin kuluessakin). Suosittelen lämpimästi Berliinissä vierailua helmikuun puolivälissä; isoksi festivaaliksi Berlinale tuntuu kotoisalta ja helposti lähestyttävältä.