tiistai 9. kesäkuuta 2020

Black Lives Matter, Black Film Matters, Black Representation Matters



Viime aikoina somessa on kiertänyt paljon hyviä resurssilistoja antirasistiseen toimintaan ja mustien kulttuurin ja taiteen tukemiseen. Ajattelin kerätä tietoa Suomessa saatavilla olevista mustista ihmisistä ja kulttuurista kertovista elokuvista. Suurin osa näistä on myös mustien ohjaajien elokuvia.

Päivitetty 12.6.2020

Teattereissa juuri nyt


Helsingissä useampi korttelikino on avannut ovensa ja ainakin Orionin ja Rivieran ohjelmistossa on ollut ranskalaisen Ladj Lyn Les Misérables. Nyky-Pariisiin sijoittuva elokuva kuvaa lähiöiden asukkaiden ja poliisin välisiä suhteita kuumana kesäpäivänä.

Orionin noitasarjassa on tulossa myös erinomainen I Am Not a Witch. Sambiaan sijoittuvassa elokuvassa nuori tyttö todetaan noidaksi ja passitetaan noitaleirille, turistien pällisteltäväksi. Tämä oli aikoinaan R&A:n ohjelmistossa. Ohjaaja on Rungano Nyoni, joka muuten oli Hamy Ramezanin ohjaajapari erittäin laajalti festivaaleja kiertäneessä suomalais-tanskalaisessa Listen-lyhytelokuvassa (se on katsottavissa Vimeossa).

Shakedown!


Mainostin aiemmin keväällä Facebookissa Leilah Weinraubin dokumenttielokuvaa Shakedown. Se on edelleen katsottavissa verkossa. Elokuva taltioi mustien queer-naisten strippiklubin historiaa, 1990-2000-lukujen taitteen Los Angelesissa. Weinraub itse työskenteli klubilla ja kuvasi elokuvassa nähtävää materiaalia. Elokuva teki todella vaikutuksen, kun näin sen pari vuotta sitten Berlinalessa.

Yle Areenassa



Raoul Peckin dokumenttielokuva I Am Not Your Negro on katsottavissa Yle Areenassa. Kolmisen vuotta sitten se esitettiin Season-festivaalilla ja kirjoitin:

“Raoul Peckin erinomaisessa dokumenttielokuvassa I Am Not Your Negro tutustutaan kirjailija James Baldwinin (1924–1987) ajatteluun koskien rasismia ja mustien oikeuksia Yhdysvalloissa. Keskeisinä henkilöinä elokuvassa ovat Martin Luther King Jr, Medgar Evers ja Malcolm X, mutta elokuva linkittyy myös nykypäivän aktivismiin. Baldwin oli avoimesti homoseksuaali (mitä ei sinänsä käsitellä elokuvassa), hänen tuotantoonsa kuuluu mm. vuonna 1956 julkaistu miesten välisiä suhteita kuvannut Giovanni's Room.”

Yksittäistapaus-lyhytelokuvasarjassa mustien kokemuksia käsittelevät Sonya Lindforsin ja Aino Sunin Shake sekä Maryan Abdulkarimin ja Tine Alavin Unelmaduuni.

Susani Mahaduran ohjaamassa dokumenttielokuvassa Kelet, nimihenkilö, parikymppinen transnainen kertoo elämästään ja unelmistaan. Vahva suositus! Löytyy myös kuvailutulkattuna.

Criterion Channelilla


Criterion on arvostettu uusien ja klassikkoelokuvien julkaisija, joka hiljan avasi maksutta katsottavaksi runsaasti mustien ohjaajien elokuvia.

Cheryl Dunyelta on neljä elokuvaa katsottavissa. The Watermelon Woman (1996) on lesboelokuvan EHDOTON klassikko, jota suosittelen lämpimästi. (Kirjoitin siitä gradussani eli olen sen aika monta kertaa ehtinyt nähdä! Toimii joka kerta.)

Julie Dashin Daughters of the Dust (1991) oli ensimmäinen teatterilevityksen saanut elokuva mustalta naisohjaajalta Yhdysvalloissa. Tämän restaurointi pyörähti Orionissa muutama vuosi sitten.

Portrait of Jason (1967), valkoisen naisohjaaja Shirley Clarken dokumenttielokuvaklassikko Jason Hollidaysta, mustasta homomiehestä ja mainiosta tarinankertojasta.

Paljon muutakin näyttäisi löytyvän tuolta, mm. Pioneers of African American Cinema

Netflixissä


19. kesäkuuta Netflixiin tulee uusi dokumenttielokuva Disclosure: Transsukupuolisuus valkokankaalla. Elokuvassa amerikkalaiset transnäyttelijät, -elokuvantekijät ja -aktivistit puhuvat transrepresentaatioista (lähinnä) amerikkalaisessa elokuvissa ja tv-tuotannoissa. Elokuvan on ohjannut Sam Feder ja elokuvan tekijäjoukossa oli mukana monia muitakin transsukupuolisia ammattilaisia.

Minulla oli mahdollisuus nähdä tämä ennakkoon ja se teki suuren vaikutuksen. Transsukupuolisuutta katsotaan myös rodun kautta ja haastateltavina on useita mustia elokuvantekijöitä, mm. Laverne Cox, Yance Ford, Sandra Caldwell ja Mj Rodriguez. Cox on toiminut elokuvassa myös executive-tuottajana.

Yance Fordista puheen ollen, hänen ohjaamansa Strong Island (Veljeni William) on sekin Netflixissä. Dokumenttielokuvassa Ford kertoo oman perheensä tarinan, joka limittyy oikeuslaitoksen rakenteelliseen rasismiin. Valkoinen mies tappoi Fordin veljen, mutta ei saanut tuomiota valkoiselta jurylta. Vahvasti elokuvallinen dokumentti on yhtä aikaa analyyttinen ja koskettava.

Mustan elokuvan ja queer-elokuvan moderni klassikko Moonlight (ohj. Barry Jenkins) löytyy myös, sekä mm. Atlantiques (ohj. Mati Diop), Dear White People (ohj. Justin Simien) ja 13th (ohj. Ava DuVernay).

Muita



Dee Reesin läpimurtoelokuva, nuoren mustan lesbon tarina Pariah (2011), on vuokrattavissa ainakin Apple TV:ssä. HBO Nordicilta löytyy Reesin ohjaama Bessie, elämäkertaelokuva biseksuaalista blues-laulajasta Bessie Smithistä. Pääosassa nähdään Queen Latifah. Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Mudbound (2017) on Netflixissä.

Barry Jenkinsin viimeisin pitkä elokuva, James Baldwinin romaaniin perustuva If Beale Street Could Talk on streamattavissa Viaplaylla, samoin Jordan Peelen huikean vaikutuksen tehnyt kauhuelokuva Get Out. Viaplaylta voi vuokrata myös Ava DuVernayn vaikuttavan historiallisen elokuvan Selma, joka kertoo Martin Luther King Jr:n johtamasta kansalaisoikeuskampanjasta Alabamassa.

Wanuri Kahiun ohjaama kenialainen lesboelokuva Rafiki (2018) käväisi Suomessa festivaaleilla, mutta on nyt jo hankalammin saatavilla (ellei halua käyttää sitä A:lla alkavaa megafirmaa).

Joitain mustan ja queer-elokuvan klassikkoja mainitakseni, BFI on näköjään julkaisemassa dvd:llä Marlon Riggsin dokumenttielokuvan Tongues Untied vuodelta 1989.

Isaac Julienilta tuli samana vuonna upea, kokeellinen Looking for Langston (1989) ja pari vuotta myöhemmin Young Soul Rebels (1991). Molemmat on julkaistu dvd:llä, mutta voi vaatia hieman kaivelemista näiden löytäminen.

Samaan New Queer Cinema -aikakauteen osui valkoinen ohjaaja Jennie Livingston elokuvallaan Paris Is Burning (1990), joka kuvaa New Yorkin ball-kulttuuria. Dokumenttielokuva on tipahtanut Netflixin tarjonnasta. Nelisen vuotta sitten ruotsalaisohjaaja Sara Jordenö palasi elokuvan maisemiin elokuvalla Kiki. Sittemmin ball-kulttuuri – ja monet mustat transnäyttelijät ja -tekijät –  ovat päässeet esille Netflixin Pose-sarjassa. 

Martin Luther King Jr:n kanssa työskennelleestä Bayard Rustinista on olemassa ansiokas dokumenttielokuva Brother Outsider (2003, ohj. Bennett Singer & Nancy Kates), mutta senkin löytäminen voi olla hankalaa.

Seuraa ja tue


Lopuksi vinkkaan parista amerikkalaisesta verkkomediasta, jotka seuraavat mustien representaatiota sekä mustia tekijöitä elokuva- ja sarjamaailmassa: Shadow & Act sekä Blackfilm

Suomenkielinen ruskeiden oma media on Ruskeat Tytöt. Yhdistyksellä on monenlaista toimintaa. Feminististä, antirasistista toimintaa Suomessa edistää myös mm. Fem-R (liity jäseneksi).

***

PS. Mustia elokuvantekijöitä on paljon! Tässä olen yrittänyt keskittyä toisaalta queer-elokuvaan ja toisaalta tuoreisiin, helposti saatavilla oleviin elokuviin. Koitan jatkossa aktivoitua blogin kanssa ja laittaa ainakin Facebook-sivulle vinkkejä kiinnostavista elokuvista, kun niitä tulee vastaan.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Baby Jane, valitettavasti

Baby Jane on Katja Gauriloffin ohjaama, Sofi Oksasen kirjaan (2005) perustuva draamaelokuva, joka tuli teatteriensi-iltaan 8.3. Elokuva kertoo Helsinkiin muuttavan nuoren Jonnan (Roosa Söderholm) ja häntä noin 13–14 vuotta vanhemman Pikin (Maria Ylipää) suhteesta. Suhdetta hankaloittaa Pikin paniikkihäiriö, jonka vuoksi hän ei uskalla lähteä ulos asunnostaan muuten kuin humalassa, sekä Jonnan mustasukkaisuus Pikin exää Bossaa (Nelly Kärkkäinen) kohtaan.

Alla hieman näkemyksiäni elokuvasta, runsaiden spoilerien kera. Sivuhuomiona todettakoon, että olen lukenut vuosia sitten alkuperäisteoksen, mutta siitä ei jäänyt kauheasti mieleen, joten en nyt vertaile elokuvaa kirjaan.


Pike ja Jonna

Baby Jane oli turhauttava ja raskas katsomiskokemus, valitettavasti. Käytin suurimman osan elokuvan kestosta analysoidakseni, mistä se johtui. Ongelmat olivat nähdäkseni ensisijaisesti käsikirjoituksessa.

Ensinnäkin hahmot, nuo yllämainitut kolme päähenkilöä. Kotimaisia elokuvia katsoessa hyvin usein tekee mieli kysyä elokuvan tekijöiltä: Keneen näistä hahmoista samaistutte? Keneen olette laittaneet jotain itsestänne? Mitä ajattelette, että katsojat tunnistavat näissä hahmoissa?

Jonna, Pike ja Bossa ovat hyvin epämiellyttäviä tyyppejä.

Jonnan ja Piken välinen suhde vaikuttaa perustuvan lähinnä seksiin ja ajoittaisiin romanttisiin sananvaihtoihin. Mitä yhteistä heillä on tai mihin he toisissaan ovat ihastuneet jää mysteeriksi. Pike viettelee Jonnan hurmurin elkein, ja seksikohtauksia onkin useita (suurin osa niistä on tosin hyvin pikkusievästi kuvattuja). Pike sitoo Jonnaa ilman vihjaustakaan suostumuksen pyytämisestä tai saamisesta. Jonna vaikuttaa kohtauksissa avuttomalta ja haluttomalta. Mtä tekijät haluavat kertoa sillä, että naisten välinen bondage-seksi ei vaikuta perustuvan suostumukseen?

Pike houkuttelee Jonnan myös kanssaan seksityöhön. Jonnan anonyymi peppukuva on syöttinä puhelinasiakkaille, joille Pike huokailee tuhmia. Asiakkaille lähetetään myös Jonnan käyttämiä alushousuja. Tähänkin puuhaan Jonna vaikuttaa suhtautuvan haluttomasti. Koko seksityö-kuvio on omituinen ja päälleliimatun oloinen. Oliko se vain bondagen ohella tarpeeksi eroottis-dramaattinen aihelma suhdekuvaukseen, joka muuten olisi ollut arkinen? Tekosyy kuvata Söderholmin peppua eri värisissä ja mallisissa alkkareissa?

Elokuvan suhde seksiin vaikuttaa melko negatiiviselta, se ei juurikaan ollut ilon lähde naisille vaan pikemmin nappula osana jonkinlaista valtapeliä.

Hurmuri-Pike on toisaalta myös usein suru-Pike. Nuori Jonna kiintyy itseään vanhempaan butchiin, mutta ei tunnu oikein välittävän tästä. Hän syyllistää Pikeä tämän mielenterveysongelmasta, koska sen takia parilla ei ole tarpeeksi “normaali” suhde, jossa käydään Linnanmäellä ja puistokävelyillä.

Piken exä Bossa auttaa Pikeä mm. tekemällä ostoksia, pesemällä pyykkiä ja viemällä roskia ulos – aika huolehtivaista ja empaattista, voisi joku ajatella. Jonna on kuitenkin äärimmäisen mustasukkainen Pikestä – onko biseksuaali Jonna liian kiintynyt heteronormatiiviseen parisuhdeideaaliin, jossa entiset suhteet täytyy pyyhkiä pois ja parisuhde yksin täyttää ihmisten kaikki tarpeet?

Bossan perusilme on myrtsi.

Toisaalta myös Bossa on kuvattu melkoisena hirviö-exänä tätä nyxää kohtaan. Hän mulkoilee Jonnaa ilkeästi, vittuilee ja toivoo, että tämä ei olisi Piken elämässä. Pike tahollaan puhuu alentuvasti auttavaisesta exästään: kuinka hän “ei tod” ole kiinnostunut enää Bossasta, joka ei ole tarpeeksi naisellinen.

Tuntui inhottavalta ja surulliselta, että queer-yhteisöissä tyypillinen kuvio, jossa ex-rakastajat ja -puolisot usein jäävät osaksi kaveripiiriä tai laajempaa yhteisöä, oli kuvattu niin rumasti. Elokuvan loppuratkaisu, jota en nyt spoilaa, kuvasti myös vahvasti näiden hahmojen myrkyllistä suhdetta toisiinsa ja jätti hyvin ikävän fiiliksen.

(Sivuhuomio jälleen: useissa yhteyksissä kolmantena näyttelijänimenä Söderholmin ja Ylipään jälkeen mainitaan Lauri Tilkanen, jonka roolisuoritus rajoittuu noin puolentusinaan kohtaukseen elokuvan loppupuolella. Tästä voinee syyttää markkinointiajattelua. Tilkanen on tunnetumpi kuin Kärkkäinen, ja ehkä on ajateltu, että kolmesta naisesta kertova elokuva ei olisi niin myyvä.)

Hahmojen lisäksi kerronta ontuu. Kohtaukset vaikuttavat siltä kuin ne olisivat jonkinlaisia näyttelijätyökurssin emootioharjoituksia. Jokainen kohtaus on ladattu T U N T E E L L A ja useimmiten V A I K E A L L A tunteella. Varsinkin viimeinen puoli tuntia oli todella raskasta katsottavaa, kun mitään hengähdystaukoa ei anneta ja hahmot vain vellovat hankaluuksissaan.

Lopulta totesin, että suurimman osan elokuvan kohtauksista voisi laittaa ihan mihin järjestykseen tahansa, eikä eroa huomaisi. Välillä Jonna ja Pike riitelevät, välillä he harrastavat dramaattista seksiä. Hahmot jäävät täysin etäisiksi eikä heidän toimintaansa motivoida.

Raskassoutuisuuteen – tai elokuvan jonkinlaiseen ahtauteen – vaikuttaa vahvasti myös se, että elokuva on niin jumissa Piken asunnossa. Muutamat kohtaukset muualla ovat baareissa. Tätäkö helsinkiläinen lesboelämä on?

Ylidramatisointiin sorrutaan myös, kun pariskunta eroaa ja Jonna päätyy yhteen miehen (Tilkanen) kanssa. Heteroelämä on tietysti täysvastakohta lesboelämälle: mies on rikas, sliipatun valkoisessa ökyasunnossa asuva pukumies, jonka kanssa käydään dinnereillä hienosteluravintoloissa. Myös Jonnan ulkomuoto muuttuu radikaalisti jonkinlaiseksi pastellinsävyiseksi Stokkan kevättyylinaiseksi. Tätäkään muutosta ei motivoida millään.

Kerronnan raskassoutuisuuden ja yleisen ankeuden takia Baby Janea ei oikein halua suositella kenellekään, mutta todetaan kuitenkin myös jotain positiivista. Näyttelijät tekevät varsin hyvää työtä sillä materiaalilla, joka heille on annettu. Erityisesti Ylipää osoittaa jonkinlaista muuntautumiskykyä ja oli monesti varsin ihastuttava. Välähdyskuvat tiikereistä ja Linnanmäen laitteista olivat kiehtovia ja toivat elokuvan visuaalisuuteen kerroksia – vaikkeivät oikein ankkuroituneet mihinkään. (Oliko tiikeri Piken paniikkihäiriö? Linnanmäki Jonnan kuvitelma “normaalista” suhteesta?)

Lopulta en voi kuin palata tuohon kysymykseeni tekijöille: keneen näistä hahmoista samaistutte? Keneen katsojan pitäisi samaistua? Tuntuu, että henkilöitä kuvataan ulkoapäin: tällaisiakin KOHTALOITA maailmassa on. Mutta onko tosiaan? Itse en tunnistanut heistä ketään, en samaistunut hetkeäkään. Tai ehkä tarkoituksena on antaa katsojalle iloa siitä, että ainakaan minun elämäni ei ole tuollaista.

***

Edellinen pitkä teatterilevityksen saanut suomalaiselokuva, jossa on kuvattu keskeisesti naisten välistä romanttis-seksuaalista suhdetta, lienee Lapsia ja aikuisia – vuodelta 2004! Onpa surullista. Lapsista ja aikuisista muistoni ovat kyllä varsin positiiviset, ja nytpä tekisi mieli katsoa se uudelleen. 

Ohjaaja Inari Niemellä, joka on erinomainen ihmissuhteiden kuvaaja (Kesäkaverit, Joulumaa), on ollut kehittelyssä filmatisointi Vilja-Tuulia Huotarisen hienosta ja Finlandia Junior -palkitusta nuorisoromaanista Valoa valoa valoa. Elokuvan viimeisin kehittämistuki elokuvasäätiöstä on tosin yli vuoden takaa, mutta ei voi kuin toivoa parasta tälle hankkeelle.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Kesän teatteriensi-iltoja: L'Amant double, Whitney ja muutama muu

Aiemmin jo kirjoitin kesän merkkitapauksesta, suomalaisen queer-elokuva A Moment in the Reedsin kotimaisesta teatteriensi-illasta, joka on siis 29.6. Alla on muutama muu queer-näkökulmasta kiinnostava tapaus kesän ensi-iltakalenterista.

Kesäkino Engelissä herkullista suttua ja Grace Jones


Kesäkino Engel on Kino Engelin ulkoilmateatteri Senaatintorin laidalla Cafe Engelin sisäpihalla. Näytökset alkavat myöhään auringonlaskun jälkeen. Cinema Mondo tuo Kesäkinoon muutaman kiinnostavan nimikkeen erikoisesityksiin.


Queer-teemoja kiehtovasti elokuvissaan käsitelleen François Ozonin L'Amant double (suom. 'tuplarakastaja') aloittaa 29.6. Kyseessä on itsetietoisen sleazy eroottinen jännäri, jossa hieman hukassa oleva Chloé ei osaa valita kaksoisveljesten välillä. Ozon uusiokäyttää trillerikliseitä kekseliäästi ja sekoittaa pakkaan myös upeaa pervoilua. Vahva suositus hikisiin kesäiltoihin.

Kolme näytöstä on buukattu konserttielokuvaa ja seurantadokkaria yhdistelevälle Grace Jones: Bloodlight and Bamille (ohj. Sophie Fiennes). Näin elokuvan Season Film Festivalilla ja voin suositella lämpimästi kaikille, jotka kaipaavat voimauttaumista. Jonesin itsevarmuus ja säkenöivä upeus tarttuu, ja erityisesti nuo keikkaosuudet toimivat hurjan hyvin isolta kankaalta.

Whitney, Ocean's 8


Laajempaa levitystä saa toinen muusikkokuva, Kevin Macdonaldin ohjaama Whitney, joka sai huomiota toukokuussa Cannesin elokuvajuhlilla. Whitney Houstonin uraa ja elämää kuvaava elokuva käsittelee myös Houstonin läheisten kertomuksia hänen nuorena kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tässä Screen Dailyn haastattelussa ohjaaja Macdonald kertoo, miksi elokuva ei käsittele Houstonin suhdetta Robyn Crawfordiin (joka ei lopulta suostunut haastateltavaksi). En ole elokuvaa nähnyt vielä, mutta teaseri näyttää vakuuttavalta. Ensi-ilta on 13.7.


Elokuvakesän isompiin ensi-iltoihin kuuluu Ocean's 8 (ohj. Gary Ross), joka on Ocean's-elokuvasarjan naispääosilla toteutettu versiointi. (Steven Soderberghin hittielokuva vuodelta 2001 oli uusinta vuonna 1960 ilmestyneestä elokuvasta.) Komediallisen rikostarinan rooleissa nähdään mm. Sandra Bullock, Mindy Kaling, Sarah Paulson ja Rihanna.


En yleensä halua lukea kauheasti ennakkoon elokuvista, jotka tiedän näkeväni, joten en nyt osaa arvioida kuinka paljon on luvassa lesbistä sisältöä. Palaan asiaan katsottuani elokuvan, mutta sitä odotellessa voi vaikka tsekata Vulturen artikkelin "Which Ocean's 8 Member Has the Most Powerful Lesbian Energy?"

Vielä ehtii


Helsingissä Finnkinolla pyörii yhä myös ihana Call Me by Your Name (näytöksiä myös Rivierassa), mainio teiniraina Minä, Simon sekä pliisu mutta pätevästi kerrottu Tottelemattomuus. Huikean hienosta ranskalaisdraamasta BPM (beats per minute) on jäljellä ainakin yksi näytös Pride-viikolla ke 27.6.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kesäkuussa Helsinki Pride ja A Moment in the Reeds

A Moment in the Reeds tulee ensi-iltaan Suomessa perjantaina 29.6., sopivasti Helsinki Priden aikaan. Kyseessä on suomalaisen, lontoolaistuneen Mikko Mäkelän ohjaama queer-elokuva, joka kertoo lomillaan Pariisista kotiseudulleen palaavasta Leevistä. Isänsä mökillä hän kohtaa remppahommiin palkatun Tareqin, ja miesten välillä leimahtaa intohimo.


Elokuva sai ensi-iltansa jo viime syksynä merkittävällä BFI London Film Festivalilla ja se esitettiin alkuvuodesta myös Göteborgin festivaalilla, jossa näytöspaikan saa vain muutama suomalaiselokuva vuosittain. Suomalaisen levittäjän löytymisessä oli hankaluuksia, joten tekijät päättivät hoitaa asian itse. Jaoinkin jo Facebookissa Hesarin jutun, joka on tehty viime viikolla kotimaisessa festariensi-illassa Sodankylän elokuvajuhlilla.

Helsingissä ennakkonäytös torstaina 28.6. on jo loppuunmyyty; muut näytösajat selviävät lähempänä ensi-iltaa. Näillä näkymin elokuva tulee Helsingissä valkokankaille vain Finnkinolla.

Helsinki Pride -viikolla on joitakin elokuvanäytöksiä – tai varmaan paremminkin videonäytöksiä, sillä luulen että mikään näistä esityksistä ei tule elokuvateatteriformaatilta. Vinokinon Pridekino on jo maanantaina 25.6. Lyhytelokuvanäytöksessä esitetään viime vuonna ilmestyneitä elokuvia Euroopasta, Pohjois-Amerikasta ja Australiasta.

Loisto Setlementti ry:llä on 12–28-vuotiaille suunnattu, epämääräisesti vielä tällä hetkellä esitelty Elokuvailta tiistaina 26.6. Pohjoismainen kulttuuripiste esittää 20-vuotisjuhlanäytöksenä Lukas Moodyssonin Fucking Åmålin niin ikään tiistaina 26.6.

Kulttuuritarjonnan puolelta voin suositella Pride-viikon museo-opastuksia, joille olen osallistunut useana vuonna. Niitä voi hakea Helsinki Priden ohjelmistosivulta.


Virallisen ohjelmiston ulkopuolelta voin suositella elokuvateatteri Orionin Jatkoaika-sarjassa nähtävää God's Own Countrya. Brittiläinen romanttinen draama, yksi viime vuosien parhaista homoelokuvista, sai ensi-iltansa viime vuonna. Nyt kesällä sitä voi tarkastella rinnakkaisteoksena A Moment in the Reedsin kanssa: molemmissa on kyse pienellä paikkakunnalla tapahtuvasta kohtaamisesta maahanmuuttajan ja paikallisen miehen kesken. Pohdittavaa voi löytyä esimerkiksi elokuvien erilaisista loppuratkaisuista.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Tottelemattomat naiset pussailevat harmaansävyisessä juutalaisyhteisössä

Sebastián Lelion ohjaama Tottelemattomuus (Disobedience) tuli ensi-iltaan jo puolitoista viikkoa sitten, mutta ajattelin kirjoittaa siitä vasta nähtyäni elokuvan. Kyseessä on jo toinen chileläisohjaaja Lelion elokuva, joka nähdään tänä vuonna Suomessa: helmikuussa ensi-iltansa sai Fantastinen nainen.


Tottelemattomuus kertoo newyorkilaistuneesta valokuvaajasta Ronit Krushkasta (Rachel Weisz), joka palaa kotiseudulleen Englantiin kuultuaan isänsä, ortodoksijuutalaisen rabbin kuolemasta. Ronit pakeni aikoinaan konservatiivista kotiaan ja kohtaa nyt uudelleen lapsuudenystävänsä Estin (Rachel McAdams) ja Dovidin (Alessandro Nivola), jotka ovat menneet naimisiin. Ronitin ja Estin vanha lempi leimahtaa uudelleen ja naiset ovat valintojen edessä.

Sekä Tottelemattomuus että Fantastinen nainen käsittelevät siis yksilöitä, jotka joutuvat taistelemaan vihamielisen ympäristönsä kanssa oikeudestaan elää omanlaistaan elämää. Fantastinen nainen eli ja hengitti pääosan esittäjän Daniela Vegan huikean, hallitun roolisuorituksen varassa.

Tottelemattomuus sen sijaan tuntuu vanhanaikaiselta. Monesti elokuvan aikana ajattelin, että siinä on jotain teatraalista, ja jälkikäteen selvisikin, että elokuvan toinen käsikirjoittajista, Rebecca Lenkiewicz, on paremmin tunnettu näytelmäkirjailijana.


Lievään ummehtuneisuuteen vaikuttaa myös se, että elokuva on miesohjaajan kuvaus naisista ja goyn kuvaus ortodoksijuutalaisuudesta. Vaikutelma on ulkokohtainen: elokuva ei kerro mitään kauhean kiinnostavaa tai syvällistä lesbosuhteista saati juutalaisyhteisöstä. Kyseessä voisi olla mikä tahansa kielletty rakkaus missä tahansa konservatiivisessa kulttuurissa.

Sitä paitsi, näinhän mainstream-elokuvissa homoseksuaalisuutta on aina kuvattu: yksilötarinoina joissa homoseksuaalisuus on suuri paljastus, kamppailu, eikä taustalla ole tukevaa queer-yhteisöä. Tarvitsemmeko enää tällaisia elokuvia?

No, ei Tottelemattomuus aivan vailla ansioita ole. Weiszin roolisuoritus on poseeraava, mutta pidin McAdamsin tulkinnasta Estinä, joka ilahduttavan nopeasti ravistelee yltään kiltin juutalaisvaimon roolin. Kamera on hyvin kiinnostunut kasvoista, ja McAdamsilla ne ovat elävimmät.


Elokuvan harmaa väripaletti sitoo elokuvan mukavasti brittirealismiin – joskin musiikkivalinnat vetävät kohti hollywoodilaisempaaa melodraamaa. Elokuva etenee aika lempeästi: siinä ei ole yhtä ahdistavia kuvauksia rakenteellisesta tai yhteisön väkivallasta kuin Fantastisessa naisessa. Loppuratkaisu tuntui pliisulta – sinänsä ihan sopivaa elokuvalle, joka ainakaan minulle ei onnistunut välittämään suuria tunteita.

Suosittelen elokuvaa erityisesti (ja lähinnä) heille, joita kiinnostaa nähdä Weisz ja McAdams pussailemassa – sitä on suht runsaasti tarjolla, ja yksi seksikohtauskin. Lisälukemistoksi tarjoan Them-verkkomediaa, jossa oli jälleen kiinnostava näkökulma elokuvaan, Sarah Fonsecan artikkeli "How 'Disobedience' Fails Queer Jews".

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Karkeita laskelmia suomalaisten elokuvafestivaalien ohjelmistovalintojen sukupuolijakaumasta (keskeneräinen)

Palasin alkuviikosta Cannesin elokuvajuhlilta. Kyseessä on ehkäpä maailman arvostetuin elokuvafestivaali, jonka sivusarjoihinkin pääseminen on suurempi asia kuin monen muun festivaalin pääsarjaan päätyminen.

Festivaalin aikana sukupuolten tasa-arvoa koskevat kysymykset saivat paljon huomiota. 82 naiselokuvantekijää järjesti hiljaisen protestin punaisella matolla – ideana oli kiinnittää huomiota siihen, kuinka harva naisohjaaja on päässyt Cannesin kilpasarjaan vuosikymmenten saatossa.

Cannesin festivaalin johto päätyi allekirjoittamaan dokumentin, jonka tarkoituksena on edistää sukupuolten tasa-arvoa elokuvafestivaaleilla. Kyseinen dokumentti kiinnittää huomiota myös festivaalien ohjelmistoryhmien kokoonpanoon ja avoimuuteen: "a promise to improve transparency around selection processes by publicly listing the members of its selection and programming committees, and to work towards parity on their executive boards."

Valtakunnallisesti merkittävät festivaalit Suomessa


Suomalaiset festivaalit eivät ole vielä nähdäkseni reagoineet asiaan, enkä ole huomannut että sitä julkisesti olisi niiltä vaadittukaan. Niinpä ajattelin tässä omaksi huvikseni tehdä laskutoimituksia.

Suomessa elokuvafestivaalit jakaantuvat "valtakunnallisesti merkittäviin" ja muihin festivaaleihin. Edellämainitut ovat Suomen elokuvasäätiön* festivaalituen piirissä, muut voivat hakea tukea Taiteen edistämiskeskukselta (Taike). Elokuvasäätiö saa tähän tarkoitukseen opetus- ja kulttuuriministeriöltä erikoisavustuksen. Taike on valtion virasto.

Valtakunnallisesti merkittäviksi festivaaleiksi Suomessa lukeutuvat siis nämä seitsemän: DocPoint, Tampereen elokuvajuhlat, Night Visions, Espoo Ciné, Sodankylän elokuvajuhlat, Rakkautta & Anarkiaa sekä Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaali.

En ole törmännyt kertaakaan siihen, että festivaalit olisivat itse kertoneet lukuja ohjelmistonsa sukupuolijakaumasta (esim. elokuvien ohjaajien mukaan). Viestinnässä toki naistekijät tai "naisnäkökulma" saattaa näkyä painotuksena, jota halutaan tuoda esiin.

Ajattelin tämän vuoden aikana laskea karkeasti näiden isojen festivaalien ohjelmistoon valittujen elokuvien ohjaajien oletettua sukupuolijakaumaa. Elokuvalistaukset katson festivaalin nettisivuilta ja sukupuolioletuksen** teen ohjaajan nimen ja/tai kuvan perusteella. Tämä ei ole mitään vankkaa tilastotiedettä, vaan ajattelen tätä kevyenä harjoituksena, joka antaa jotain osviittaa siitä, miten Suomessa asiat ovat.

Tarkastuslaskelmia saa tehdä ja korjauksia voi lähettää minulle tiedoksi! Viestiä voi laittaa Facebook-sivun kautta.

Lisäksi tutkin, mitä tietoa on saatavilla ohjelmistosta vastaavista henkilöistä (eli joiden titteleistä voi päätellä, että he ovat taiteellisesti vastuullisessa roolissa, eivät vain tuotannollisessa). Olen avustanut useita näitä festivaaleja ja tiedän jonkin verran enemmän niiden käytännöistä ohjelmistovalintojen suhteen kuin mitä alla kirjoitan. Ajatuksena tässä on kuitenkin tuoda esiin, miten festivaalit haluavat julkisesti kertoa siitä, ketkä festivaalin ohjelmistovalintoja tekevät.

DocPoint Helsingin dokumenttielokuvafestivaali


Tämän vuoden DocPointin taiteellisena johtajana toimi Iris Olsson. (Uuden taiteellisen johtajan nimeä ei ole julkistettu.)

Festivaalin tämän vuoden kotimaisen esityssarjan ja opiskelijasarjan raadit julkistettiin tiedotteessa sekä painetussa festivaalilehdessä; kotimaisen sarjan raadissa toimivat Kaarina Hazard, Leena Malkki, Maryan Abdulkarim, Pekka Strang ja Ville Blåfield, ja opiskelijasarjan raadissa Mikko Myllylahti, Lotta Kaihua ja Kaarle Aho.

Festivaalilla esitettiin 108 elokuvaa.
  • 49 elokuvalla (45,4 %) on naisoletettu ohjaaja (yksin tai osana työparia/työryhmää)
  • 80 pitkästä (yli 60 min) elokuvasta 34 elokuvalla (42,5 %) naisoletettu ohjaaja (yksin tai osana työparia/työryhmää)

Tampereen elokuvajuhlat


Tampereen elokuvajuhlien festivaalijohtajana toimii Jukka-Pekka Laakso. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

[LASKELMAT TULOSSA MYÖHEMMIN]

Night Visions


Night Visionsin festivaalijohtaja on Mikko Aromaa. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

Festivaali järjestetään kahdesti vuodessa. Kevään festivaalilla esitettiin 31 pitkää elokuvaa.

  • kolme (9,7 %) oli naisoletettujen ohjaamia
  • Lisäksi mukana oli kolme lyhytelokuvaa, joiden ohjaajien oletan olevan miehiä.

Espoo Ciné


Espoo Cinén ohjelmistopäällikkö on Mickael Suominen. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

Espoo Cinén laskelmiin olen ottanut mukaan lapsille ja perheille suunnatun Junior Cinén ohjelmiston.

Laskujeni mukaan festivaalilla esitettiin 91 pitkää elokuvaa.

  • 30 elokuvalla (33 %) naisoletettu ohjaaja (yksin tai osana työparia/työryhmää)
  • 23 lyhytelokuvan joukosta 10 (43,5 %), joilla on naisoletettu ohjaaja (yksin tai osana työparia/työryhmää).


Sodankylän elokuvajuhlat


Sodankylän elokuvajuhlien taiteelliseen toimikuntaan kuuluvat Aki Kaurismäki, Mika Kaurismäki ja Timo Malmi, joista Malmi on nimetty myös taiteelliseksi johtajaksi.

[FESTIVAALI JÄRJESTETÄÄN KESÄKUUSSA]

Rakkautta & Anarkiaa Helsinki International Film Festival


Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin taiteellinen johtaja on Pekka Lanerva. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

[FESTIVAALI JÄRJESTETÄÄN SYYSKUUSSA]

Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaali


Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaalin taiteellinen johtaja on Anna Asplund. Festivaalin nettisivuilta ei löydy tietoa, ketkä muut mahdollisesti tekevät festivaalin ohjelmistovalintoja.

[FESTIVAALI JÄRJESTETÄÄN MARRASKUUSSA]

________________________

Olen töissä Suomen elokuvasäätiöllä, mutta tämän blogi syntyy täysin vapaa-ajallani eikä liity työtehtäviini mitenkään.

** Sukupuolen olettamisesta: Tässä on kyse siis siitä, että pelkän nimen tai ulkonäön perusteella ei voi tietää henkilön sukupuolta. On hyvin mahdollista, että oletukseni menee välillä pieleen. Lähtökohtana tässä on kuitenkin enemmin tutkia, onko naiseksi oletettujen ohjaajien elokuvilla heikommat mahdollisuudet päätyä festivaalien ohjelmistoon kuin mieheksi oletettujen tekijöiden. Voidaan siis ajatella, että luvuissa on jonkinmoinen virhemarginaali. Mikäli jatkossa tulee esiin muunsukupuolisten ohjaajien elokuvia, otan tämän huomioon laskelmissa.

torstai 3. toukokuuta 2018

Vielä Minä, Simonista sekä listausta hyvistä queer-teinielokuvista

Kirjoitin teinielokuvasta Minä, Simon huhtikuussa pidemmän analyysin. Elokuva on historiallinen ensimmäinen ison studion homoteinielokuvana, joten siitä on myös kirjoitettu paljon. Lupasin huhtikuussa perehtyä teksteihin, alla linkattuna muutamia kiinnostavia näkökulmia. Lopussa listaan myös muita hyviä teineistä kertovia elokuvia.

OBS! Osa linkatuista teksteistä sisältää spoilereita. Osa artikkeleista käsittelee elokuvaa hehkuttaen, osa kriittisesti. Lainaan Peter Knegtiä: "Stop reading this and go see the movie and feel what that feels like for you. But then maybe come back for a little food for thought?"


"Loistavien näyttelijävalintojen ansiosta elokuvan nuoret hahmot tarjoavat loputtomasti samaistumispintaa ja toisaalta muistuttavat teini-iän jo ohittaneita siitä, että se oli just tota, kun kaikessa yrityksessään olla cool onkin kuitenkin hiukan kiusallinen ja pienet asiat kasvavat valtaviksi elämää horjuttaviksi draamoiksi."

"Maybe we were better off just having to seek out indie alternatives with narratives where the LGBTQ experience, in all its many forms, was portrayed with the kind of messiness we will absolutely face in our day-to-day lives. (...) Simon is essentially so devoid of any expressions of queerness that he might as well be the poster boy for how straight people have historically tended to want gay people to be: just like them."

"Breakthroughs come in different shapes and sizes, though, and it would be unfair to disparage this hugely entertaining picture simply for being big and fluffy and pink.
It’s important also not to sentimentalise its significance. Fox certainly would not have funded Love, Simon were there not plentiful profits to be made. Tolerance has its commercial benefits; a gay film need no longer appeal exclusively to small or specialised audiences."

Them, kiinnostava queer-verkkomedia, on antanut useamman artikkelin verran tilaa Minä, Simonille. Tässä muutama otos:

Michael Cuby, Love, Simon Is More Than One Film — It's Part of a Cinematic Movement
"Movies like Love, Simon are made for teenagers, star teenagers, and openly embrace the beats we’ve come to expect from classic teenage romcoms. At 11, it was hard to see myself in the heartbreaking rustic romance at the center of Brokeback Mountain, but I could have easily lost myself in Simon’s quest to find other queer students at his school."

Estlin McPhee, Can Love, Simon Become a Landmark Film for Queer Teen Representation? (ohjaaja Greg Berlantin ja näyttelijä Keiynan Lonsdalen haastattelu)
"I remember calling one of my closest friends and I was really upset. I was like, 'I’m doing this film with a gay director, his family is on set, we’re all so supportive, the film is about a gay love story, and I still don’t know how to be myself. I still am afraid. I don’t know what I’m afraid of.'"

Kirjoitin omassa esseessäni myös elokuvan sivuhenkilö Ethanista (kuva yllä, oikealla), jonka feminiininen, queer olemus vertautuu Simonin normatiiviseen poikamaisuuteen. Ethanille on omistettu myös omia esseitä:

Naveen Kumar, Why We Stan Ethan: The REAL Hero of Love, Simon, Them:
"But you know who else deserves to be loved and embraced for exactly who they are? Ethan — and every other queer kid who’s faced the kind of adversity Simon can’t even begin to dream of, whether because they’re people of color, too femme or butch to fit in, underprivileged, rejected by their families, or still just trying to figure out who the hell they want to be."

Jacob Tobia, Does Gay Hollywood Have Room for Queer Kids?, The New York Times:
"As a genderqueer kid who has always been too femme for my own good, I found Ethan to be the only character in the film I could relate to. And he is relegated to narrative obscurity for most of the movie. He is a sideshow, a subtle foil to show how palatable and masculine Simon is."

***

Ja tässä vielä lupaamani teinileffasuositukset! 


Jamie Babbitt, But I'm a Cheerleader (1999)
Jonnet ei muista naistekijöille omistettua R&A:n Artisokka-festivaalia (RIP!). Näin siellä aikoinaan – täpötäydessä Bio Rexissä! – tämän erittäin pinkin, teinien käännytysleirille sijoittuvan teinikomedian, pääosissa Clea Duvall (johon olin ihastunut jo The Facultyssa) ja mainio Natasha Lyonne (tuttu mm. OINTB:sta). Jonnetkin tunnistaa sivuroolista RuPaulin! Leffavisassa olen kerran briljeerannut yhdistämällä elokuvaan Tarantinonkin käyttämän April Marchin "Chick Habit" -biisin.

Lukas Moodysson, Fucking Åmål (1997)
Aj että, sukupolvikokemus! Tuntui silloin 20 vuotta(!) sitten niin hyvältä nähdä hyvä teinikuvaus läheltä. Robynin rallatus antoi elokuvalle kansainvälisen nimen.

Gregg Arakin elokuvat
Araki on nero kiteyttämään outsider-meininkiä ja teini-iän kaaosta. Alkajaisiksi suosittelen The Doom Generationia (1995) ja Kaboomia (2010), nuorista aikuisista kertova The Living End (1992) on myös suosikki.

André Téchiné, Quand on a 17 ans (Being 17, 2016)
Konkari Téchinén ja nousussa olevan Céline Sciamman (Girlhood, Tomboy) käsikirjoittama elokuva tuntuu jotenkin lämpöisen klassiselta draamaelokuvalta. Vuoristokylään sijoittuva elokuva tutkii myös ranskalaista luokkayhteiskuntaa. Pääosapoikien Kasey Mottet-Kleinin sekä Corentin Filan välillä on hienon jännitteistä kemiaa.

Ja vielä lisää:
John Waters, Hairspray (1988)
Hettie MacDonald, A Beautiful Thing (1996)
Luca Guadagnino, Call Me by Your Name (2017)
Cam Archer, Wild Tigers I Have Known (2006)
Stephen Dunn, Closet Monster (2015)
Lucía Puenzo, XXY (2007)
Dee Rees, Pariah (2011)

[edit] Julkaisun jälkeiset lisäykset:
Paweł Pawlikowski, My Summer of Love (2004)
Céline Sciamma, Naissance des pieuvres (Water Lilies, 2007)
Maria Maggenti, The Incredibly True Adventure of Two Girls in Love (1995)
Abdellatif Kechiche, La vie d'Adèle (2013)

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Espoo Ciné 4.–13.5.

Ensi viikolla alkaa Espoo Ciné, toista vuotta putkeen näin toukokuussa – ja ensimmäistä kertaa länsimetron aikakaudella!

Festivaali on jälleen ystävällisesti tägännyt jonkinmoista queer-tematiikkaa sisältävät elokuvat, joita tänä vuonna on viisi pitkää elokuvaa. Lisäksi mukana listauksessa on Pohjoismaiset lyhärit -näytös, jossa esitetään mm. Lia Hietalan Min homosyster (aiemmin se on ollut Suomessa ainakin Tampereella ja R&A:ssa).


Huomioarvoisin noista pitkistä elokuvista on varmasti Joachim Trierin Thelma. Se on nostettu myös festarin julisteeseen. Trier on tämän hetken ehkäpä kansainvälisesti merkittävin norjalaisohjaaja, aiempia elokuvia ovat mm. Oslo, August 31 ja Louder Than Bombs.

Näin Thelman elokuussa Norjan Haugesundissa, jossa se oli festivaalin avajaiselokuva. Se on erilaisia fantasiasävytteisten trillereiden elementtejä (mielestäni kliseisesti) kierrättävä jännäri, jossa kaksi nuorta naista löytävät toisistaan jonkin maagisen yhteyden. Linnut liittyivät muistaakseni asiaan jotenkin.

En ole kovin syvällisesti ehtinyt perehtyä muihin elokuviin, mutta ainakin festivaalikiertoa niillä on ollut: Reinventing Marvin, jonka on ohjannut ranskalainen Anne Fontaine (Viattomat, Coco Before Chanel), lähti kierrokselle Venetsiasta. Espanjalaiskomediaa Anchor and Hope on esitetty mm. Lontoossa ja Austinin SXSW-festivaalilla. Israelilainen The Cakemaker on ollut Karlovy Varyssa, Lontoossa ja lukuisilla juutalaiselokuvan festivaaleilla.

Itävaltalaisen Monja Artin esikoisohjaus, teinityttökuvaus Seventeen on vaikuttaa ihan lupaavalta sekin tämän After Ellenin jutun perusteella.

Omat täginsä Cinéssä ovat muuten naisnäkökulma ja naistekijä. Jälkimmäisestä kategoriasta nostaisin esiin Lisa Langsethin (Euphoria), puolalaismestarin Małgorzata Szumowskan (Berlinalessa palkittu Mug) sekä Wadjda-ohjaaja Haifaa al-Mansourin (Mary Shelley).


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Orionin kesä 2018

Elokuvateatteri Orionissa viedään näillä näkymin viimeisiä arkistoelokuvien kausia. Jos ja kun Keskustakirjasto joulukuussa avautuu, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti siirtää ohjelmistonsa sen elokuvateatteriin. Tai näin on suunniteltu – viimeisimmän tiedon mukaan vuokrasopimusta ei ole saatu vielä aikaan. Orionin kohtalolla on spekuloitu, Yle kirjoitti hiljan jutun aiheesta.

Nyt siis kuitenkin ehtii vielä nauttia arkistofilmien tenhosta Eerikinkadulla. Hiljattain julkaistu kesäkausi starttaa vappupäivänä 1.5., alla queer-tärpit sekalaisessa järjestyksessä.


Mulholland Drive (2001)
David Lynch -retro tarjoaa heinäkuun alussa mahdollisuuden nähdä väkevä, selittämätön Hollywood-kuvaus. Paste Magazinen artikkeli viime vuodelta pohtii queeria Lynchin tuotannossa.

God's Own Country (2017)
Jos missasit tämän Francis Leen ohjaaman upean brittidraaman talvella teatterilevityksessä, kesällä on mahdollisuus paikata neljässä näytöksessä. Täältä voi lukea elokuvasta R&A:lle kirjoittamani esittelytekstin.

Aika lähteä (2005)
Ranskalaisen queer-elokuvan keskeinen ohjaajanimi on François Ozon, jolta nähdään kuolemansairaasta, nuoresta homomiehestä (Melvil Poupaud) kertova draama. Muistan pitäneeni tästä ihan valtavasti sen ensi-iltakierroksella. Näytökset elokuussa.

Carol (2015)
Patricia Highsmithin teosten filmatisointeja esittelevässä sarjassa on jälleen nähtävillä Todd Haynesin ohjaama viileä lesboepookki, näytökset elokuussa. Sarjassa on mukana myös Liliana Cavanin ja Anthony Minghellan ohjaamat Ripley-elokuvat.


Persona (1966)
Ingmar Bergman tutki kahden naisen välistä suhdetta kiehtovasti Fåröllä kuvatussa klassikossa. "Kahden ihmisen läheisyys käy niin tuntuvaksi, että heidän persoonallisuutensa alkavat hajota ja saada toistensa piirteitä." Näytökset kesäkuussa.

Betoniyö (2013)
Pirjo Honkasalon viimeisin ohjaus on hieno ja melko queer kasvutarina. Mustavalkoinen Helsinki näyttää aivan ihmeelliseltä. Ainoa näytös jo 2.5.

Hyvää ruokahalua!
Mainiolla nimellä varustetun sarjan teemana on kannibalismi. Täältä kannattaa tsekata piilotellun lesbiaanisen halun Paistetut vihreät tomaatit, Claire Denis'n vampyyrit elokuvassa Trouble Every Day ja Julia Ducournaun feministinen, lihallinen kasvutarina Raw.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Vihdoinkin! – Minä, Simon ja teinielokuvan lumo

Liian harvoin tulee kirjoitettua pidempiä analyyseja elokuvista. Alla esitän näkökulmia uuteen teinielokuvaan Minä, Simon (Love, Simon), jonka ensi-ilta Suomessa on perjantaina 4. toukokuuta. Alussa puhun elokuvasta yleisellä tasolla ja spoilerivaroitus tulee erikseen, kun siirrytään tarkempaan sisällön kuvailuun.


Kyseessä on ison studion (20th Century Fox) tuottama romanttinen draamakomedia teineille – ensimmäinen sellainen, jonka pääosassa on homo. Elokuva perustuu Becky Albertallin young adult -romaaniin Simon vs. the Homo Sapiens Agenda vuodelta 2015. Sen on ohjannut Greg Berlanti, joka on aiemmin kunnostautunut erityisesti televisiokäsikirjoittajana ja -tuottajana. Wikipedia kertoo myös, että hänen puolisonsa on jalkapalloammattilainen Robbie Rogers.

Ei sillä, että ohjaajan omalla suuntautumisella olisi väliä. Huomasin nyt kirjoittaessa, että elokuvaa katsoessa tai ihan pian sen jälkeenkään en ajatellut kertaakaan tekijöiden omia suuntautumisia. Osittain syynä oli ehkä se, että teinikomedia on genrenä aliarvostettu eikä niiden tekijöitä yleensä nosteta auteureina esiin (joitakin ajan mittaan klassikon asemaan kohotettuja lukuun ottamatta).

Suurempana syynä ehkä on kuitenkin se, että elokuva on hirmu luonteva. Se kertoo homoseksuaalisuudesta tunnistettavalla – enkä nyt tarkoita kliseisellä – tavalla. Ensimmäisenä ajatuksena ei ollut, että siellä heterot taas kertovat meidän tarinoita toisille heteroille.

On toki todettava, että elokuvan “me” on erittäinkin hyvinvoiva, amerikkalainen ja monin tavoin normatiivinen. Mutta jotenkin se ei isosti haitannut minua: kyseessä on ison studion, ison rahan, lajityypillinen genre-elokuva, jonka on tarkoitus olla helppo ja eskapistinen ja joka ei missään nimessä esitä maailmaa monimutkaisena.

Ja me ansaitsemme myös sellaisen elokuvan.

Olen hyvin kriittinen katsoja, mikä ei välttämättä tämän blogin kautta välity, sillä ajatuksenani on ollut enemmän suositella elokuvia kuin lytätä. Kirjoitan alempana myös Minä, Simonin ongelmakohdista, mutta haluan tässä vielä korostaa, että sitä katsoessa yksi vahva ajatus oli todellakin: “Vihdoin!” Kerrankin kunnollinen mainstream-homoelokuva isolle yleisölle. Sellainen joka olisi pitänyt tehdä jo 80-luvulla kun teinielokuva nousi kukoistukseensa. Luojan kiitos että viimeistään nyt, vuonna 2018.

Elokuvan juoni lyhykäisyydessään ja isommin spoilaamatta on siis seuraavanlainen: teini-ikäisellä Simonilla on mukava ydinperhe, kolme parasta ystävää ja yksi iso salaisuus – hän on homo. Kun koulun juorublogissa nimimerkki Blue paljastaa myös olevansa homo, Simon ryhtyy anonyymiin sähköpostikirjeenvaihtoon tämän kanssa. Loppuelokuvan ajan setvitään ystävyys-, pari- ja perhesuhteita.

Seuraavan kuvan jälkeen menen tarkemmin elokuvan sisältöön, eli

*** SPOILERIVAROITUS TÄSTÄ ETEENPÄIN ***


Vielä vähän lisätietoa juonesta (loppuratkaisua spoilaamatta): Simonin kirjeenvaihto salaperäisen Bluen kanssa paljastuu hieman hyypiömäiselle koulutoveri Martinille, joka alkaa kiristää Simonia tiedolla. Martin haluaa päästä lähelle ihastustaan Abbya, Simonin hyvää ystävää, johon myös Nick, Simonin toinen ystävä on ihastunut. Simon itse pohtii Bluen identiteettiä. Kun Abby antaa lopulta Martinille pakit, tämä paljastaa Simonin homouden koko koululle. Simon tulee ulos kaapista myös perheelleen. Loppuelokuvan ajan jännitetään vielä, paljastuuko Blue ja päätyykö hän Simonin kanssa yhteen.

Elokuvan ensimmäinen repliikki, Simonin kertojanääni, kuuluu: “I’m just like you.” Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Simon ei ole kuin minä tai sinä tai juuri kukaan muukaan elokuvan katsojista. Hänen elämänsä on aivan liian idyllistä, ihmeellisen mukavaa. Se mitä repliikillä haetaan onkin, että Simonissa ja meissä on tarpeeksi samankaltaisuutta, että voimme hahmottaa mistä tässä tarinassa ja näissä tunteissa on kyse. Repliikki rauhoittelee katsojaa: olen sympaattinen päähenkilö ja tulet ymmärtämään mistä tämä elokuva kertoo.

Sen voi tulkita myös poliittisena statementina: tämä elokuva ei ole ulkokohtainen kuvaus homoseksuaalisuudesta, vaan se on tämän homoseksuaalisen nuoren näkökulmasta kerrottu. Ja elokuvan katsojan täytyy hyväksyä tämä positio, heti alusta alkaen.

Simon jatkaa, että hänen elämänsä on totaalisen, täydellisen normaalia. Mutta vaikka normaali tässä toki tarkoittaa normatiivista, ydin ei ole siinä millaista tuo elämä on, vaan siinä miten avoimesti homoseksuaalina eläminen sitä muuttaisi. Elokuvassa kaapista ulos tuleminen ei homoseksuaalille päähenkilölle ole kamppailua oman itsensä hyväksymisen kanssa – Simon ei häpeä itseään – vaan se on pelkoa siitä, että muu maailma alkaa suhtautua Simoniin toisella tavalla, muuttaen samalla normaalin elämän epämiellyttäväksi.

Elokuva ei esitä ongelmana homoseksuaalisuutta, ainoastaan syrjivän suhtautumisen homoseksuaalisuuteen.

Elokuvassa on kaksi merkittävää coming out -kohtausta, joissa Simon kertoo ensin ystävälleen ja myöhemmin perheelleen homoudestaan. Molemmissa jännite on siinä, kuinka kuulijat tähän tunnustukseen reagoivat – tämä on tyypillinen homoelokuvan elementti, toki myös tyypillinen elementti monen homon ja queer-ihmisen elämässä. Kohtauksissa ei nähdä suuria tunteenpurkauksia ja tuossa eleettömyydessään ne ovat varsin liikuttavia.



Kiinnostavin kohtaus kuitenkin on Simonin hetki pikkusiskonsa kanssa. On joulu ja Simon sekä sisko ovat juuri saaneet tietää, että Simonin homous on paljastettu koulun juorublogissa. Vanhemmille tämä tieto ei ole vielä kantautunut. Empaattinen sisko (ehkä noin 12–13-vuotias) ehdottaa Simonille, että tämä voisi kieltää asian. Simon suuttuu ja tiuskaisee, “miksi kieltäisin?!” Hän ei häpeä homouttaan. Mutta kuitenkin hän on salannut sen tähän asti, ja jopa suostunut koulutoveri Martinin kiristykseen, kun uhkana on ollut paljastuminen.

Kohtauksessa on hiuksenhienosti läsnä se kompleksisuus, jota salaamiseen ja kaapista ulos tulemiseen liittyy. Ulostulo on jotain, mitä maailma homoseksuaalilta vaatii ja minkä se samalla tekee hyvin vaikeaksi.

Monissa coming out -elokuvissa juonen moottorina on homouden paljastuminen. Minä, Simonissa se ei oikeastaan vie tarinaa – on jokseenkin ilmiselvää, että se tulee tapahtumaan ja että se tulee menemään ihan ok. Jännitystä sen sijaan herätellään Bluen identiteetin pohtimisella ja toisaalta kaverinelikön keskinäisten suhteiden kiemuroilla.

Elokuvasta välittyy fiilis, että se on kiinnostunut nuorten näkökulmasta. 34-vuotiaana olen toki jo yli-ikäinen arvioimaan, kuinka se onnistuu tuossa näkökulmassaan. Elokuvassa on mukana teinielokuvan klassikkoelementtejä: kouluruokala, Halloween-kotibileet, koulun futisjoukkueen matsi, comic reliefinä toimiva vararehtori (Veepin mainio Tony Hale). Pidin erityisesti kotibilejaksosta, johon on saatu kivasti koomisia elementtejä.

Kamujen kanssa on hauskaa.

Seksi on esillä muutaman kerran ja siihen suhtaudutaan lempeästi, joko hieman hassuna tai melko etäisenä asiana. Yleisesti ottaen elokuva ei oikeastaan ole kiinnostunut seksistä. Seksuaalista häirintääkään ei kuvata lukuun ottamatta muutamaa homofobista (ei-fyysistä) kiusaamiskohtausta. Ihastumisissa ei ole kyse fyysisestä vetovoimasta vaan jonkinlaisesta henkisestä yhteensopivuudesta, ehkä jopa elokuvan alkuperäisnimen mukaan ja amerikkalaistyyliin "rakkaudesta".

Mainstream-elokuvien homokuvaukset tuntuvat usein vaillinaisilta, sillä niissä homo on usein yksin heteromaailman keskellä. Harvoin päähenkilöä nähdään astelemassa paikallisen setan kokoukseen tai etsiytymässä queer-leffafestarille. Simonkaan ei googlaa tukiryhmiä tai etsi lähimmän ison kaupungin homobaarin osoitetta.

Jonkin verran elokuvaan on kuitenkin saatu homokulttuuria ujutettua: koulun teatterikerho harjoittelee Cabaret-musikaalia (lyhyesti viitataan draamaopettajan mahdolliseen lesbouteen: “she hates men”), ja päiväunessa Simon kuvittelee itsensä collegeen ylpeästi sateenkaarielämän omaksuneena homona, joka puhkeaa spontaaniin musikaalikohtaukseen. Jopa Grindr-aiheinen vitsi löytyy.

Koulussa on myös toinen homo, Ethan. Hän on hyvin feminiininen, sanavalmis poika, joka hengailee tyttöporukassa ja heittää näppäriä vastaiskuja kiusaajilleen. Lyhyessä takaumassa nähdään hänen coming out, joka on ensisijassa humoristinen: kaikki Ethanissa huokuu homoa, joten ajatus asian erikseen paljastamisesta on lähinnä vitsi.

Simonin ja Ethanin rinnastus on yksi elokuvan ongelmallisista puolista.

Ethan ei koskaan voisi olla tämän elokuvan päähenkilö, sillä hän ei voisi avata repliikillä “I’m just like you”. Ethan on elokuvan toinen, ‘the other’. Hänen näppärät heittonsa menevät hukkaan, sillä ne eivät heilauta normia edustavia kiusaajia. Simon toteaa edellä mainitun musikaalipäiväunensa jälkeen, ettei hän kuitenkaan ole ihan noin homo. Vaikka Ethan ei ole mukana kyseisessä kohtauksessa, elokuvan maailmassa hän on juuri se vähän liian homo. Hänen kiusaamistaan ei varsinaisesti hyväksytä, mutta se ikään kuin on olemassa itsestäänselvyytenä, jota vastaan ei taistella ennen kuin Simon, tavallinen maskuliininen homo, joutuu myös sen kohteeksi.

(Tämä on ehkä vähän sidenote, mutta pidän tuon maskuliinisuuden preferoinnista hyvänä esimerkkinä Simonin aivan järkyttävää hiustyyliä. Ikään kuin "normaalina" miehenä hän ei välitä tyylistään pätkän vertaa ja tukka voi siksi olla ylikasvanut ja laittamaton. Mutta tämä voi olla minun henkilökohtainen ongelmani.)


Simon ei itsekään ole ihan varma tuosta letistä.

Normatiivinen kauneus/komeus on tarpeettoman korostettua elokuvassa. Pääosissa nähdään Hollywoodin muottiin sopivia nuoria ja heti alussa Simon kuvailee vanhempiaan pelinrakentajaksi ja homecoming-kuningattareksi, joiden lumo ei jäänyt highschool-vuosiin.

Hämmentävin jakso minulle oli se, missä Simon tutkailee koulun käytävillä Game of Thrones -faneja sen jälkeen, kun Blue on yhdessä viestissään kertonut pitävänsä sarjasta. Käytäväkruisailun jälkeen Simonin naamalla käväisee puistatus ja tajusin yhtäkkiä: tuossa olisi siis pitänyt katsojana ajatella, että toivottavasti kukaan noista ei ainakaan ole Blue! Aivan tavallisen oloiset mutta kevyesti nörteiksi koodatut GoT-fanipojat olivatkin elokuvan maailmassa “rumia”, eikä tässäkään tarinassa prinssi voi saada tavista vaan sen toisen prinssin.

Elokuvan maailma on myös korostetun valkoinen ja keskiluokkainen. Simonin kaveriporukassa on kaksi mustaa nuorta, mikä sekin on Hollywoodin mittakaavassa edistystä. Juonta eteenpäin vievät toimijat ovat kuitenkin vain Simon ja Martin, valkoiset cis-miehet. Etnisyyttä kommentoidaan elokuvassa ohimenevästi ja sillä lailla kevyesti, ettei se häiritse elokuvan siivoa eskapismia.

Keskeisistä hahmoista ainoa “tavallisen” näköinen on Martin, Simonin kiristäjä. Hänellä on outoja harrastuksia, hän on sosiaalisesti kömpelö ja hänen ihastuksensa viehättävään Abbyyn esitetään aluksi aivan mahdottomuutena. Mukavasti Martinin hahmoa kuitenkin elokuvan mittaan syvennetään ja hän saa jopa ritarillisen hetkensä, vaikka lopulta hänen tehtävänsä onkin joutua nolatuksi.

Genrelle epätyypillisesti elokuvassa ei ole yhtään totaalisen ilkeää tai inhottavaa hahmoa. Homofobiset kiusaajapojatkin ovat täysin välineellisiä: heidän tehtävänsä on muistuttaa homojen kohtaamasta syrjinnästä. He ovat niin vähän esillä elokuvassa, että en edes tunnistaisi näyttelijöitä nyt jos näkisin heidät jossain toisaalla.

Minä, Simon ei ole täydellinen elokuva, eikä se varmasti ole vastaus kaikkien homoelokuvaunelmiin. Se ei ole queer – tuota sanaa ei mainita kertaakaan – vaan sisäsiistin gay. Sen juonenkäänteissä on heppoisuuksia, mutta en edes välitä kuvailla niitä enää, sillä kerronta ja komiikka ovat tarpeeksi tenhoavia antamaan ne anteeksi.

Minä, Simon on tarpeeksi hyvä teinielokuva, joka taatusti auttaa enemmän nuoria homoja ja muita queer-tyyppejä kuin satuttaa heitä. Se on hyväntuulinen ja lempeä, eikä siinä ole isommin minkäänlaista perseilyä, mikä tuntuu tässä ajassa armeliaalta.

***

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti! Myönnän, että en itse ole vielä lukenut kokonaisia arvioita elokuvasta, mutta perehdyn niihin nyt ennen ensi-iltaa ja postaan vaikka sitten lähempänä jotain kiinnostavimpia linkkejä. Jos itse kirjoitat tästä tai löydät kiinnostavia tekstejä, niitä voi lähettää Facebook-sivun kautta.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Festariviikko: Loikka & Season

Tällä huhtikuun ensimmäisellä viikolla on Helsingissä luvassa tanssielokuvafestivaali Loikka ja R&A:n pikkusisar Season Film Festival.

Loikasta tärpiksi valitsen Worlds Around Us -näytöksen, joka tarjoaa yhteiskunnallista näkökulmaa tanssielokuvaan. Mukana on sukupuolirooleilla leikittelyä, puheenvuoro aborttioikeuden puolesta sekä polyamorian pohdiskelua. La 7.4. klo 17 Andorrassa.

Seasonin tärpeissä on kolme menneisiin vuosikymmeniin paneutuvaa elokuvaa.


Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin (Little Miss Sunshine) draama Battle of the Sexes on viihdyttävä, tositapahtumiin perustuva tennis- ja lesboelokuva. Kontekstina on Billie Jean Kingin (Emma Stone) ja Bobby Riggsin (Steve Carell) kuuluisa "mies vs. nainen" -tennisottelu vuodelta 1973, mutta tarina pyörii myös vahvasti Kingin heräävän homoseksuaalisuuden ympärillä. Söpöä kampaajaheilaa esittää Andrea Riseborough.

Angela Robinson (D.E.B.S.) tarttui Wonder Woman -supersankarihahmon syntytarinaan elokuvassaan Professor Marston and the Wonder Women. Pääosissa ovat hahmon luonut psykologi (Luke Evans), hänen vaimonsa (Rebecca Hall) sekä heidän rakastajansa (Bella Heathcote). Katalogiteksti lupailee "polyamoriaa, sadomasokismia ja feminismiä".

Todd Haynesin (Carol, Kaukana taivaasta) Wonderstruck saapuu Suomeen vajaa vuosi Cannesin ensi-iltansa jälkeen. Luvassa vaikuttaisi olevan paljon haynesilaisia elementtejä: epookkia (elokuva sijoittuu 1920- ja 1970-luvuille), painotusta visuaalisuuteen (väri- ja mustavalkokuvaus vaihtelevat) sekä kohotettua tunnetta.

Näillä näkymin vaikuttaa siltä, että mikään näistä kolmesta ei ole tulossa teatterilevitykseen Suomessa, joten Seasonin näytökset ovat hyvä mahdollisuus nähdä ne valkokankaalla.


sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

BPM (beats per minute), huikean hieno kuvaus queer-aktivisteista

Viime vuosi oli mielestäni todella hyvä elokuvavuosi. Kaikista näkemistäni upeista teoksista ykköseksi omalla listallani nousi Robin Campillon BPM (beats per minute), Cannesissa Grand prix -palkinnon saanut draama. Sen tuo Suomen valkokankaille mainio Cinemanse-levitysyhtiö, joka on kunnostautunut rohkeilla, hienoilla maahantuonneilla aiemminkin (mm. The Handmaiden, Kasvot, kylät, Clouds of Sils Maria).

BPM kuvaa siis Pariisin ACT UP -aktivistiryhmää, joka 1990-luvulla taisteli AIDSiin sairastuneiden oikeuksien puolesta. Se on moniääninen, tunteikas, viisas, erittäin queer ja hienoin aktivismia kuvaava elokuva, jonka olen nähnyt. Se täydentää aukkoja historiankirjoituksessa, mutta tuntuu samalla myös älyttömän ajankohtaiselta. Se kuvaa ryhmää (ja siinä toimivia yksilöitä) ihmeellisellä kirkkaudella ja empatialla.

Finnkinon teattereiden lisäksi näytöksiä on tulossa Helsingissä Korjaamolle ja Kino Engeliin, Konepajan Brunolla on ennakkonäytös to 29.3.



Teatterilevityksessä ovat edelleen nähtävillä myös aiemmin suosittelemani Call Me by Your Name sekä Fantastinen nainen. Hollywoodilainen coming-out-elokuva Minä, Simon tulee ensi-iltaan 4.5.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Queerscenes-ohjelmisto Tampereella 8.–10.3.

Tampereen elokuvajuhlat alkavat ensi viikon keskiviikkona 7.3. Torstaista lauantaihin festivaalilla esitetään Queerscenes-otsikon alla kaksi lyhytelokuvakoostetta ja yksi pitkä dokumenttielokuva, Kiko Goifmanin ja Claudia Priscillan Bixa Travesty (2017) Brasiliasta.


Transsukupuolisesta muusikko Linn da Quebradasta kertova Bixa Travesty voitti juuri viime viikonloppuna Berlinalen elokuvajuhlilla parhaan dokumenttielokuvan Teddy-palkinnon. Kyseessä on ehkäpä maailman merkittävin queer-elokuvapalkinto.

Queerscenes 1 -näytöksessä nähdään myös Teddy-voittaja, viime vuoden lyhäripalkinnon saanut ruotsalainen Min homosyster. Ohjaaja Lia Hietala sekä Bixa Travestyn Kiko Goifman osallistuvat lauantaina 10.3. klo 14 Työväenmuseo Werstaalla järjestettävään Queerscenes-keskustelutilaisuuteen, jonka moderaattorina toimii allekirjoittanut.

Keskustelussa ovat mukana myös Petra Koponen, jonka elokuva Apila nähdään Kotimainen kilpailu 10 -kokonaisuudessa, sekä Eeti Piiroinen, jonka Homecoming on osa Kino Euphoria -näytöstä.

Lauantai-iltana on aiheellista suunnata viralliselle festivaaliklubille Klubille, jossa UNAPOLOGETIC-bileissä on tarjolla mm. queerfeminististä meininkiä ja danceoke.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Fantastinen nainen on fantastinen

Palkintokausi on käynnissä elokuvateattereissa, joissa nyt kevään aikana on tarjolla hurja määrä arthouse-elokuvaa. Somehehkutuksen perusteella aika monet ovat ehtineet jo nähdä Call Me by Your Namen, joten seuraavaksi voikin alkaa hehkuttaa Fantastista naista (Una mujer fantástica, ohj. Sebastián Lelio). Chileläisdraama tulee teattereihin perjantaina 9.2.


Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaana oleva Fantastinen nainen kertoo tarjoilijana ja laulajana työskentelevästä Marinasta, joka yllättäen menettää puolisonsa Orlandon. Marina joutuu kamppailemaan surunsa lisäksi viranomaisten ja Orlandon sukulaisten kanssa, jotka suhtautuvat vihamielisesti ja ennakkoluuloisesti transsukupuoliseen Marinaan.

Pääosassa nähtävä Daniela Vega on fenomenaalinen. Elokuva voitti viime vuoden Berlinalessa parhaan käsikirjoituksen palkinnon sekä parhaalle queer-elokuvalle myönnettävän Teddy-palkinnon. Vegalla nähtiin mahdollisuuksia jopa ensimmäiseen transsukupuolisen näyttelijän Oscar-ehdokkuuteen. Se, että ehdokkuutta ei vielä tullut, ei tietenkään vie elokuvalta yhtään voimaa. Vegan vangitsevan osasuorituksen lisäksi elokuvassa vetoavat jännitystarinan lailla etenevä kerronta sekä visuaaliset herkkupalat, kuten unenomainen tanssijakso.


Lisälukemiseksi suosittelen Guardianissa julkaistua Juliet Jacquesin artikkelia "A fantastic leap – trans cinema's breakthrough moment", joka tiivistää erinomaisesti transnarratiivien historian länsimaisessa elokuvassa.

Viime vuoden Berlinalessa oli niin hieno queer-ohjelmisto, etten uskalla edes toivoa tältä vuodelta samaa. Tämän vuoden Teddy-palkintoehdokkaat julkaistaan ensi viikolla – laitan niistä linkin Facebookiin – ja itse festivaali käynnistyy 15.2.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Kutsu minua nimelläsi

Tänään tiistaina julkistettiin Oscar-ehdokkaat, ja Call Me by Your Name pääsi mukaan kisoihin neljässä kategoriassa: paras elokuva, sovitettu käsikirjoitus (James Ivory), miespääosa (Timothée Chalamet) ja laulu (Sufjan Stevens, "Mystery of Love"). Nämä kaikki ovat mitä painokkaimmin ansaittuja – myös ohjaaja Luca Guadagninolle olisin suonut ehdokkuuden.


Viime vuoden suosikkeihini kuulunut elokuva saa Suomen ensi-iltansa nyt tulevana perjantaina 26.1. Ensiesityksensä täällä se sai Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla syyskuussa. Luvalla jaan alla festarin lehteen kirjoittamani jutun (hieman julkaistua pidempänä versiona).

Tässä kuitenkin ensin linkit elokuvan esityksiin pääkaupunkiseudulla:
Kino Engel
Korjaamo
Riviera
Kino Tapiola 
Finnkinon teatterit

Viettelevä tarina huumaavasta ensirakkaudesta


Tämän vuoden avajaiselokuvan Call Me by Your Name voi jo nyt listata vuosikymmenen suurten rakkauselokuvien joukkoon.

Italialaisohjaaja Luca Guadagninon elokuva sai ensi-iltansa alkuvuodesta Sundancessa ja Berlinalessa ylistävien arvioiden saattelemana. Muun muassa Guardianilta tuli täydet viisi tähteä, ja Indiewire on jo ehtinyt listata mestariteokseksi nimeämänsä elokuvan Oscar-ennustuksissaan.

André Acimanin romaaniin perustuva Call Me by Your Name sijoittuu pohjoisitalialaiselle huvilalle 1980-luvulle. Charmantin Michael Stuhlbargin esittämä isä-Perlman on amerikanjuutalainen professori, jolla on tapana kutsua kesäksi nuorempia tutkijoita assistentikseen. 17-vuotias poika Elio (Timothée Chalamet) suhtautuu kesävieraisiin teinin välinpitämättömyydellä.


Kun uusin tulokas, komea ja aurinkoinen Oliver (Armie Hammer) saapuu huvilalle, kirjallisuuden ja musiikin parissa viihtyvä Elio on valmis toteamaan tämän pinnalliseksi amerikkalaiseksi. Oliver voittaa kuitenkin Elion puolelleen nopealla älyllään, ja pikkuhiljaa Elio huomaa uudenlaisen halun syttyvän itsessään.

Teini-iästä nähdään harvoin yhtä realistisia kuvauksia: ilmiömäisen Chalametin (s. 1995) Elio on sekä epävarmuutensa kopeuteen peittävä teini että sivistynyt, kauniisti herkkyyttä osoittava nuori mies. Muun muassa The Social Networkissä vakuuttanut Hammer (s. 1986) on myös nappivalinta ensirakastajaksi, joka kasvaa Elion silmissä halun idealisoidusta kohteesta tasavertaiseksi toveriksi. Näyttelijät ystävystyivät kuvauksissa, mikä näkyy saumattomana kemiana, myös seksikohtauksissa.


Guadagnino tavoittaa ensirakkauden epävarmuuden, euforian, heittäytymisen ja riipaisevan sydänsurun täydellisesti. Guadagninolta on nähty Suomessa valkokankailla Tilda Swintonin tähdittämät Rakkautta italialaisittain (2009) sekä A Bigger Splash (2015). Seuraavaksi häneltä odotetaan Suspiria-remakea, jonka kuvaukset ovat päättyneet tänä keväänä.

Elokuvan taustalla on muutenkin upea joukko ammattilaisia. Lauluntekijä Sufjan Stevens sävelsi uusia kappaleita elokuvaa varten. Käsikirjoituksesta vastaa pitkän linjan elokuvantekijä James Ivory, joka tunnetaan erityisesti arvostetuista kirjallisuusfilmatisoinneistaan (mm. Hotelli Firenzessä, Maurice). Kuvaaja Sayombhu Mukdeepromin aiempiin töihin kuuluvat Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (2010) sekä Miguel Gomesin trilogia Arabian Nights (2015).

Ihon alle hiipivän, sydämeen iskevän rakkaus- ja kasvutarinan lisäksi viettelevästi kuvattuun italialaiseen kesään sijoittuva Call Me by Your Name tarjoaa suloista eskapismia syksyn pimeneviin iltoihin.