sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Orionin kesä: Shortbus, Mädchen in Uniform, jne.

Elokuvateatteri Orionissa kevät vaihtuu kesäkauteen tiistaina 2.5. Queer-ohjelmistoa on Pride-sarjassa, jonka suunnittelussa olin mukana. Jos noista elokuvista nostaisin yhden esiin, se olisi John Cameron Mitchellin mainio Shortbus (2006), näytökset to 22.6. ja su 2.7.


Simuloimatonta seksiä sisältävä elokuva kertoo ihmissuhteista sekä yhteyden löytämisestä itseen ja toisiin. Se kuvaa mielestäni hienosti 2000-luvun alun melakolista ilmapiiriä. Elokuva muotoutui yhdessä näyttelijöiden kanssa, joista kenelläkään ei ollut aiempaa kokemusta eksplisiittisistä seksikohtauksista. Tässä The New York Timesin jutussa kerrotaan elokuvan valmistumisesta.

Mitchell tunnetaan ehkä parhaiten musikaalistaan Hedwig and the Angry Inch, jonka filmatisointi ilmestyi 2001. Viime vuosina Mitchell on mm. näytellyt sivuroolissa Girls-sarjassa sekä viimeistellyt elokuvaansa How to Talk to Girls at Parties, joka saa ensi-iltansa kilpailun ulkopuolella Cannesin elokuvajuhlilla nyt toukokuussa.

Pride-sarja alkaa jo toukokuussa Can't Stop the Music (1980) -sing-along-näytöksellä. Itse en ole sitä vielä nähnyt. Ilmeisen kökösti toteutettu elokuva on jonkinlaisessa camp-maineessa ja sitä on esitetty esimerkiksi Lontoon Flare-festivaalilla. Tämä Slash Filmin artikkeli kertoo elokuvan taustoista ja erityisesti avoimesti homoseksuaalin tuottaja Allan Carrin näkemyksistä.


Kesäkuussa sarjaan on kytketty Alvar Aalto ja Filmistudio Projektio -sarjan kaksi 30-lukulaista queer-elokuvaa: saksalainen Mädchen in Uniform (kuva yllä) on lesboelokuvan klassikko ja Runoilijan veren on ohjannut monilahjakkuus, 1900-luvun suuriin taiteilijoihin kuulunut Jean Cocteau.

Kesän muusta ohjelmistosta mainittakoon Selma Vilhusen keppihevoselokuva Hobbyhorse Revolution (2017), jota olen aiemminkin suositellut. Erikoisnäytös on ke 31.5.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Espoo Ciné jo toukokuussa

Lähes kolmikymppinen Espoo Ciné yllätti viime vuonna ilmoituksella, että festivaali siirtyy kulttuuririennoiltaan kiireiseltä loppukesältä toukokuulle. Näytökset starttaavat vapun jälkeen perjantaina 5.5. Jo viime vuoden festareille odotellulla länsimetrolla ei vieläkään ajella Tapiolaan, mutta ilmaisbussi kuskaa helsinkiläiset kylille.

Monille queer-leffan ystäville Ciné tuli tutuksi Pink Zone -sarjan myötä, joka sitten vaihtui Pink-tägiksi, kun ohjelmiston lajittelu festivaalilla hieman muuttui. Tänä vuonna queer-teemat ovat merkittyjä HLBTIQ-tunnisteella ja niitä on seitsemän.


Kolmesta jo näkemästäni elokuvasta katsottavin on irlantilaisdraama A Date for Mad Mary (kuva yllä), arkinen kertomus vankilasta vapautuvasta nuoresta naisesta, joka yrittää löytää uudelleen yhteyden entiseen parhaaseen kaveriinsa ja samalla ihastuu yllättäen toiseen naiseen.

Saksalaisdraama Paths oli Berlinalessa saksalaisen elokuvan sarjassa. Sekin on hyvin arkinen, liiallisuuksiin asti. Hahmot eivät ole kovin karismaattisia ja elokuva olisi kipeästi kaivannut jonkinlaisen draamallisen käänteen.

Espanjalaissekoilu Skins jakoi vahvasti mielipiteitä Berlinalessa. Osa tykästyi kovastikin pastellinsävyiseen, hyvin överiin visuaalisuuteen. Hätkähdyttävyyttä etsiville se voi toimia. Minulle elokuvan maailmankuva ja näkökulma, jolla eri tavoin "epämuodostuneita" ihmisiä elokuvassa esiteltiin, tuntui vastenmieliseltä.

Muista elokuvista kiinnostavimmalta vaikuttaa islantilainen esikoisohjaus Heartstone, jota on esitetty mm. Venetsian ja Toronton festivaaleilla. Kasvutarina kuvaa kahta teinipoikaa, joista toinen joutuu kokemaan homofobiaakin pikkukylillä kasvaessa. The Hollywood Reporterin ja Varietyn arvioissa kehutaan mm. tunnelmallisuutta, ja todetaan, että homopojan tarina jää lopulta hieman toisen hahmon varjoon.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kevään teatterielokuvat

Vaihteeksi taas pieni katsaus kaupalliseen teatterilevitykseen. Oscar-voiton siivittämänä Moonlightilla on vielä Helsingissä hyvin näytöksiä, mikä on varsin mainiota. Sen sijaan pienemmällä volyymilla pyörii ihana kotimainen dokkari Hobbyhorse Revolution – Keppihevosten vallankumous (kuva alla), joka kannattaa siis käydä katsomassa pian. Mahtavaa, voimauttavaa teinityttöjen omaehtoista meininkiä, valaa uskoa tulevaisuuteen.


Viime perjantaina ensi-iltaan tuli Frantz, jonka näin Season Film Festivalilla. Se ei ollut niin queer kuin ajattelin, mutta ohjaaja Ozonin ansiosta luin kuitenkin jonkinlaista queeria sensibiliteettiä elokuvaan. Vanhan ajan melodraama, ajoittain hieman turhan alleviivaava, mutta hyvät näyttelijät tuovat emootiota tarinaan menneisyyden ja tulevaisuuden välisestä kitkasta.

Seasonissa näin myös tulevana perjantaina ensi-iltansa saavan Three Generationsin, jota myös ennakoin blogissani. Kyseessä on siis tarina yksinhuoltajaäidistä, jonka teini-ikäinen lapsi on transpoika. Elokuva on ennen kaikkea menetetty mahdollisuus: ei ole mitään syytä, miksi Elle Fanning piti roolittaa tähän. Paitsi että on järjetöntä, että pojan roolissa on nainen, siihen ei olisi tarvittu edes nimekästä näyttelijää. Elokuvassa on jo kaksi sen kohderyhmään (keski-ikäiset naiset) vetoavaa tähteä – Susan Sarandon ja Naomi Watts. Nuoren Rayn rooliin olisi ihan hyvin voinut ottaa transsukupuolisen näyttelijän, mikä olisi ankkuroinut elokuvan edes jotenkin todellisiin elämäntarinoihin. Tällaisenaan elokuva on ulkokohtainen ja usein ihan vaan outo.

Olin myös syvästi järkyttynyt Fanningin aivan kammottavista hiustyyleistä: horror moppi ja mikä tämä on I can't even.

Kiinnostavampi vaihtoehto tulevan perjantain ensi-illoista lienee uusi elokuva Xavier Dolanilta, Quebecin lahjalta maailmalle. Vain maailmanloppu on 28-vuotiaan kuudes pitkä elokuva ja pääosissa nähdään suurimpia ranskalaistähtiä: Vincent Cassel, Marion Cotillard, Léa Seydoux ja Gaspard Ulliel. Viimeisintä Mommya lukuun ottamatta Dolan on ollut hyvin queer. Hänen bravuurinsa ovat vaikeiden ihmissuhteiden kuvaaminen, ja trailerin perusteella luvassa onkin hyvää tunnetykittelyä.

Dolanista seuraava maininnan arvoinen tapaus onkin sitten vasta toukokuulla. Hieno arthouse-levittäjä Cinemanse julkisti somessa, että se tuo Park Chan-wookin The Handmaidenin teattereihin 19.5. R&A:ssa nähty lesbinen periodijännäri perustuu Sarah Watersin romaaniin Fingersmith (suom. Silmänkääntäjä). Waters kuuluu lempikirjailijoihini ja tämä korealaisversio on oikein tyylikäs versiointi kiehtovasta tarinasta.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Season-elokuvafestivaali 30.3.–2.4.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin pienempi kevät-editio Season Film Festival järjestetään Kinopalatsissa 30.3.–2.4. Avajaisnäytöksen Frantz vieraaksi tulee eurooppalaisen queer-elokuvan keskeisiin nimiin kuuluva ohjaaja François Ozon (mm. Swimming Pool, Aika lähteä). Frantz on ranskalaisohjaajalle poikkeuksellisesti osin saksankielinen ja epookkia, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva tarina miehestä, joka tulee tapaamaan sodanaikaisen (erityisen) ystävänsä leskeä.

Raoul Peckin erinomaisessa dokumenttielokuvassa I Am Not Your Negro tutustutaan kirjailija James Baldwinin (1924–1987) ajatteluun koskien rasismia ja mustien oikeuksia Yhdysvalloissa. Keskeisinä henkilöinä elokuvassa ovat Martin Luther King Jr, Medgar Evers ja Malcolm X, mutta elokuva linkittyy myös nykypäivän aktivismiin. Baldwin oli avoimesti homoseksuaali (mitä ei sinänsä käsitellä elokuvassa), hänen tuotantoonsa kuuluu mm. vuonna 1956 julkaistu miesten välisiä suhteita kuvannut Giovanni's Room.

Gaby Dellalin elokuvassa Three Generations (joka tunnetaan myös nimellä About Ray) teemana on sukupolvien väliset suhteet. Susan Sarandon on naiskumppanin kanssa elävä isoäiti ja Naomi Watts yksinhuoltaja Elle Fanningin esittämälle transpojalle Raylle (kyllä, valitettavasti taas tällainen roolitusvalinta...). Juonen moottorina ovat vanhempien ja isoäidin hämmennys Rayn sukupuolesta sekä Rayn kaipaamat lääketieteelliset hoidot ja esteet niiden saamiseksi.


Elokuva sai ensi-iltansa Toronton festivaalilla 2015, mutta Yhdysvaltojen teatteriensi-ilta on vasta nyt toukokuussa. Tällainen "hyllyttäminen" ei yleensä ole hyvä merkki, ja lueskeltuani joitain arvioita elokuvasta syy taukoon vaikuttaa ymmärrettävältä.

Three Generations ei ole saanut täystyrmäystä, mutta näyttää siltä, että se on osa suurelle yleisölle laimennettujen queer-tarinoiden jatkumoa. Indiewire kutsui elokuvaa "opettavaiseksi dramedyksi" translasten vanhemmille. Bust harmitteli, että näennäinen päähenkilö Ray jää cissukupuolisten hahmojen varjoon, ja jutussa kuvaillaan myös ohjaaja Dellalin hyvin ongelmallisia kommentteja Raysta.

Muista elokuvista odotan kovasti Selma Vilhusen (Tyttö nimeltä Varpu) uutta dokumenttielokuvaa Keppihevosten vallankumous (Hobbyhorse Revolution, kuva alla), joka voitti Tampereen elokuvajuhlilla peräti kaksi palkintoa. Naisohjaajista esillä ovat myös mm. Andrea Arnold (American Honey), Amma Asante (A United Kingdom), Rayhana (I Still Hide to Smoke) sekä Kelly Fremon Craig (The Edge of Seventeen).

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Tärpit Tampereen filkkareille & Turun SEF:ille

Tampere Film Festival eli filkkarit järjestetään 8.–12.3. Ohjelmassa on muun muassa alkuperäiskansojen elokuvia. Kotimaisessa kilpailussa ensi-iltansa saa kovasti odottamani Selma Vilhusen pitkä dokumentti Keppihevosten vallankumous (Hobbyhorse Revolution).

Kansainvälisestä kilpailusta bongasin yhden näytöksen, joka näyttää koostetun jonkinlainen queer-/sukupuoli-/kehollisuusnäkökulma mielessä. Filkkarit listaa kaikki kilpailunäytökset samalle sivulle, jota joutuu tässä tapauksessa skrollaamaan alas asti. Näytöksessä Kansainvälinen kilpailu 10 on mukana mm. elokuvat poikana kasvatetusta afganistanilaistytöstä, pimpistä, masturboinnista raskaana ollessa ja äidin neuvoista homopojalle.

Turussa Suomalaisen elokuvan festivaali järjestetään 6.–9. huhtikuuta. Ohjelmistoon kuuluu mm. se alkuperäinen Tom of Finland -elokuva, eli Ilppo Pohjolan Daddy and the Muscle Academy (1991), jossa haastateltavana on itse Touko Laaksonen. Mukana on myös Auli Mantilan upea Neitoperho (1997) – kaikkien aikojen suosikkini kotimaisista elokuvista.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Vielä Tom of Finland -elokuvasta

Tom of Finland kiinnostaa. Ainakin sen perusteella, että helmikuun alussa julkaisemastani tekstistä tuli päivässä tämän blogin ylivoimaisesti luetuin juttu. Elokuva pyörii nyt teattereissa, joten palataan vielä aiheeseen.


Ensi-iltaviikonlopun katsojamäärä Suomessa oli lähes 20 000 katsojaa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen oli 2,5 viikossa saanut reilut 34 000 katsojaa (Suomen elokuvasäätiön sivuilta voi tutkia kotimaisten elokuvien katsojamääriä.)

ToF:n luku oli siis varsin hyvä elokuvalle, joka ei ole lastenelokuva tai Luokkakokouksen tai Napapiirin sankarien jatko-osa. Tässä Keskipohjanmaan haastattelussa ohjaaja Karukoski kuitenkin ilmaisee lievää pettymystä – Mielensäpahoittaja (yli 500 000 katsojaa elokuvateattereissa) on verrokkina.

Ensimmäisessä blogitekstissä kirjoitin myös elokuvan kansainvälisestä leviämisestä. Tällä viikolla selvisi, että Pohjois-Amerikan avaus on newyorkilaisella Tribecan elokuvafestivaalilla. ToF kilpailee yhdeksän muun elokuvan kanssa kansainvälisessä kilpailussa. Tämä voi siis tarkoittaa, että elokuvaa nähdään kesän isoilla queer-elokuvafestivaaleilla, riippuen kansainvälisen myyntiyhtiön taktiikasta.

Elokuvan arviot ovat vaihdelleet todella paljon. Oma näppituntumani on, että heterot ovat enemmän tykänneet, kun taas kriittiset äänenpainot tulevat enemmän queer-väen suunnalta. Tässä muutamia arvioita (painottuen kriittiseen koska se on oma näkökulmani myös):

Tämän kylän homopoika: "Suurmiehen heteromuotti kuohii Tom of Finlandin"
Asetelmassa, jossa heterot tekevät elokuvaa homoista heteroille, on aina tietyt vaaranpaikkansa. Niihin Tom of Finland -elokuva valitettavasti osuu. Heterot dominoivat elokuvaa ja Tom of Finlandin töille tyypillinen homoseksuaalisuuden riemu loistaa elokuvassa pääasiassa poissaolollaan.

Sami Montell, Qruiser: "Karukosken Tom of Finland on hieno"
Elokuvaa katsoessa ei häirinnyt se, että elokuvaa ei varsinaisesti ole suunnattu homoille, vaan laajemmalle katsojakunnalle. Tämähän on taloudellisesti ainoa kestävä ratkaisu. (...) On kerrassaan upeaa, että tällainen elokuva on Suomen 100-vuotisjuhlallisuuksien virallista ohjelmaa.

Paavo Ihalainen, Elitisti:
Olisi varmasti auttanut elokuvaa, jos sitä tekemään olisi palkattu jotain homokulttuurista ymmärtäviä tekijöitä. Nyt Karukosken ja Bardyn umpihetero näkemys vaikuttaa perustuvan toisen käden tietoihin ja tuntuu siksi todella falskilta.

Juri Nummelin, Sylvi:
Aleksi Bardyn käsikirjoitus vain tekee saman virheen kuin niin moni muukin suomalainen elämäkertaelokuva: se kertoo ihmisen koko tarinan, vaikka jäntevämpiä ja kiinnostavampia tarinoita olisi saanut keskittymällä johonkin yhteen ajanjaksoon tai teemaan.

maanantai 27. helmikuuta 2017

3x Chantal Akerman Orionissa maaliskuussa

Nyt kun Chantal Akermanin retrospektiivi käynnistyy tällä viikolla Orionissa, nostan tähän tammikuussa kirjoittamani osion Orionin kevään koosteesta:

Itselleni tärkein sarja on ehkäpä Chantal Akermanin miniretro maaliskuussa. Toissavuonna itsemurhan tehnyt Akerman oli leimoja kaihtanut, avoimen queer, täysin omaehtoinen elokuvantekijä. British Film Instituten artikkeli "Chantal Akerman for beginners" johdattelee hänen uraansa.


Sarjassa nähdään vain kolme elokuvaa, mutta ne ovat erinomaisia valintoja. News from Home (1977) on ehkä kaikkien aikojen suosikkini dokumenttielokuvan saralla. Olen itsekin asunut Pohjois-Amerikassa ja samaistuin vahvasti elokuvan esittämään vieraantuneisuuden kokemukseen, kodin ja kotiutumisen teemoihin sekä tytär-äiti-suhteen kuvaukseen.

Jeanne Dielman, 23 Quai de Commerce, 1080 Bruxelles (1976) on Akermanin tuotannosta kohotetuin, Orionin keväässä Kino Klassikko -nosto, ja korkealla myös omalla listallani elokuvista, jotka olisin valmis nimeämään maailman parhaaksi elokuvaksi. Yli kolmituntinen kesto on varmasti siedettävin ja vaikuttavin elokuvateatterikokemuksena.

Varhaistuotantoon kuuluu myös queer-elokuvahistorian keskeinen teos Je, tu, il, elle (1974, kuva yllä), jossa Akerman itse nähdään pääroolissa. Odotan tätä näistä ehkä eniten, sillä muistoni tästä aika haastavasta, triptyykki-muotoisesta elokuvasta ovat hatarat.

Lisälukemistoa:
Janet Bergstrom, "Keeping a Distance: Chantal Akerman's Jeanne Dielman" (Sight & Sound)
Oliver Skinner, "Rewatching the Queer Canon: Chantal Akerman's Je, tu, il, elle" (Indiewire)

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Vuoden 2017 Teddy-palkinnot

Viime viikon perjantaina Berliinissä jaettiin merkittävimmät queer-elokuvan tunnustukset, Teddy-palkinnot. Kirjoitin palkinnosta alkukuusta blogitekstin. Sain tosiaan kunnian olla jäsenenä palkinnot jakavassa juryssa, joka koostuu perinteisesti (queer-)elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelijoista.

Jury-työskentely ja kuuden muun jäsenen tapaaminen oli erittäin palkitsevaa: kuulimme muun muassa siitä, millaista on järjestää queer-festivaalia Ugandassa ja Pakistanissa. Kaikki olivat aktiivisia kansainvälisten festivaalien kävijöitä ja hyvin verkostuneita jo entuudestaan. Ryhmähenki oli erinomainen.


Näimme seitsemän päivän aikana 23 pitkää elokuvaa (joista seitsemän oli dokumentteja) ja viisi lyhytelokuvaa. Ja ilokseni voin sanoa, että neljän palkittavan elokuvan valitseminen oli ilahduttavan helppoa.

Lyhytelokuvapalkinnon sai ruotsalainen Lia Hietala elokuvastaan Min homosyster, joka on viehättävä kuvaus 10-vuotiaasta Cleosta, hänen isosiskostaan ja isosiskon tyttöystävästä.

Dokumenttikategoriassa voittajaksi valitsimme intiimin taiwanilaisen perhekuvauksen Small Talk, jossa ohjaaja Hui-chen Huang paneutuu lesbona elävän äitinsä menneisyyteen. Saimme lisäksi asettaa kaksi muuta elokuvaa ns. shortlistille; ne olivat meksikolaisesta laulajatähdestä kertova Chavela sekä Oscar-ehdokkuudenkin saanut I Am Not Your Negro, joka nostaa esiin kirjailija James Baldwinin sekä Yhdysvaltain mustien ihmisoikeustaistelun. Näiden lisäksi omiin suosikkeihini kuului Yance Fordin Strong Island, jossa ohjaaja kertoo perheensä tarinan kautta mustien amerikkalaisten kohtaamasta rasismista ja väkivallasta.

Pitkänä fiktioelokuvana palkitsimme Sebastián Lelion ohjaaman draaman Una mujer fantástica (traileri, ilman tekstitystä), joka sai myös Berlinalen kilpasarjassa parhaan ohjauksen palkinnon. Pääosassa nähtävä Daniela Vega on säkenöivä: lähes koko elokuvan keston valkokankaalla nähtävä Vega esittää Marinaa, transnaista joka joutuu kohtaamaan rakenteellista väkivaltaa ja syrjintää miesystävänsä äkillisen kuoleman jälkeen. (Pääsin Vegan kanssa myös kaverikuvaan palkintojenjaon jälkeen!)

Jury-palkinto (eli ns. kakkospalkinto) meni niin ikään transnaisen tarinalle, japanilaisohjaaja Naoko Ogigamin sympaattiselle elokuvalle Close-Knit. Shortlistalla otimme myös Panorama-sarjan avajaiselokuvana nähdyn eteläafrikkalaisdraaman The Wound sekä "brittien Brokeback Mountainin", lammaspaimendraaman God's Own Country. Männer-homolehden lukijoista koostunut raati palkitsi brittielokuvan omalla palkinnollaan. Lisäksi Teddy-organisaatio antoi erikoispalkinnon elämäntyöstä saksalaisohjaaja Monika Treutille (mm. Die Jungfrauenmaschine, Gendernauts).

Palkittujen ja shortlistattujen ulkopuolelta haluan nostaa vielä esiin yhden henkilökohtaisen suosikkini: Luca Guadagninon Call Me by Your Name oli ihanan eskapistinen ja emotionaalisesti totuudellinen elokuva kesäisestä ensiromanssista italialaisella huvilalla. Elokuvasta ei ole vielä traileria, mutta tässä klipissä päähenkilömme, 17-vuotias, epävarma Elio, kohtaa ihastuksensa Oliverin kosketuksen (voi kelata kohtaan 0:30).

Tarkemmat kuvaukset voittajaelokuvista sekä jurymme perustelut löytyvät täältä. Teddy-palkinnon YouTube-kanavalta löytyy mm. paljon tekijöiden haastatteluja. Uskoisin, että suurin osa näistä elokuvista on tulossa Helsingissä vähintään festivaaleille, ja mainostan toki näytöksiä sitten!

 Palkintojenjakogaalassa muistettiin Marlene Dietrichiä, jonka kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Odotettu Moonlight ensi-illassa 10.2.

Levitysyhtiö Cinema Mondo tuo näin kevään palkintokauden keskellä Suomessa valkokankaalle Barry Jenkinsin draamaelokuvan Moonlight (2016). Elokuva on Miamiin sijoittuva mustan, queerin miehen kasvutarina (ihailkaa, kuinka elokuvan esittelyteksti jälleen välttää kaikki homoviittaukset!).

Elokuva on palkittu jo mm. Golden Globella ja se on ehdolla kahdeksaan Oscar-palkintoon. En ole sitä vielä itse nähnyt, mutta odotukset ovat olleet huikean korkealla, lähtien siitä kun näin elokuvan upean julisteen:



Jos en olisi estynyt, menisin katsomaan Moonlightin Korjaamolle Imagen leffakerhoon, jossa elokuvasta ja sen teemoista keskustelevat toimittaja Anton Vanha-Majamaan johdolla valokuvaaja Uwa Iduozee ja vaatesuunnittelija Ervin Latimer. 

Koska en voi itse sanoa elokuvasta juuri muuta nyt, käytän tämän tilaisuuden muistuttamaan eräästä nykyelokuvakulttuurin ilmiöstä. Kehotan Moonlightista kiinnostuneita suuntaamaan teatteriin mahdollisimman pian, sillä Helsingissäkin kilpailu saleista on kova. Teatterit tekevät elokuvien tekemän tuloksen perusteella päätöksiä siitä, millaisissa saleissa, millaisiin kellonaikoihin ja kuinka pitkään elokuvia pyöritetään. Ensi-iltaviikko on tärkeä indikaattori sille, millaista menestystä elokuvalta voi odottaa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Ajatuksia Tom of Finland -elokuvasta

Dome Karukosken ohjaama ja Helsinki-Filmin tuottama Tom of Finland saa teatteriensi-iltansa perjantaina 24.2. Pohdin alla elokuvan kansainvälistä levitystä, lajityyppiä ja kerrontaa, sekä käsittelen sitä, miten elokuvassa esitetään seksiä ja sotaa. Mielestäni tekstissä ei ole mitään varsinaisia spoilereita, mutta toki jos haluat nähdä elokuvan ilman syvempää ennakkoperehtymistä, lukeminen kannattaa ehkä jättää elokuvan katsomisen jälkeen.


Odotuksista


Ensi alkuun myönnän, että menin pressinäytökseen aika nihkein odotuksin. Elokuvantekijöillä ei ole taustallaan erityisesti mitään sellaista, mikä osoittaisi heidän kiinnostustaan tai ymmärtämystään queer-aiheista. Ohjaaja Dome Karukoski on ansioitunut lähinnä suuren yleisön, heteronormatiivisten (genre-)elokuvien parissa. Elokuva on liitetty myös patrioottiseen kansallisvaltion nostatukseen: se on näkyvästi osa Suomi 100 -vuoden juhlallisuuksia. Eri yritykset ovat kaupallistaneet Tom of Finlandin tuotantoa jo vuosia.

Yksi ystäväni oli kuitenkin ehtinyt jo kehua elokuvaa, ja halusin toki antaa sille mahdollisuuden. Olisihan todella upeaa, jos ensimmäinen suomalaiselokuva, jossa miesten välinen seksi ja suhteet ovat keskiössä, olisi onnistunut.

ToF:n kansainvälisestä levityksestä


Käsittelen ensiksi elokuvan leviämistä Suomen ulkopuolelle, sillä sitä on tehty selvästi kansainvälinen menestys mielessä. Elokuvaa on kuvattu useassa eri maassa, myös rahoitusta on muualta, ja siinä puhutaan paljon englantia. Karukosken aiemmat elokuvat saaneet ihan hyvin festivaalihuomiota – joskaan tärkeimmille eurooppalaisille festivaaleille ne eivät ole päässeet kisaamaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, uskoakseni tällä elokuvalla tähdättiin Berlinaleen, jossa queer-elokuvalla on pitkään ollut vahva asema. Viime vuoden festivaalin aikana tekijät järjestivät kaupungissa pressitilaisuuden, ja kotimaan ensi-iltakin ajoitettiin passelisti Berlinalen jälkeen. (Isot festivaalit yleensä vaativat maailman- tai vähintään kansainvälistä ensi-iltaa ohjelmistoon valittavilta elokuvilta.)


Tom of Finlandin maailmanensi-ilta päätyi kuitenkin Göteborgin elokuvajuhlille, tärkeälle avajaisnäytöspaikalle. Göteborgin festivaali on Pohjoismaiden ehkäpä merkittävin elokuvafestivaali, jossa on myös rahakas kilpasarja pohjoismaiselle elokuvalle. Tavallisesti festivaalin avajaiselokuva on myös tuosta kilpailusta, ja Suomen juhlavuonna oli luontevaa, että valinta osui Tom of Finlandiin. (Kilpasarjassa niin ikään esitetty Tyttö nimeltä Varpu oli saanut jo kansainvälisen ensi-iltansa viime syksynä.) ToF ei päässyt pääpalkinnoille mutta Fipresci-tuomaristo huomioi elokuvan.

Göteborgin esitykset käytännössä tarkoittavat, että ToF ei pääse Euroopassa enää isojen festivaalien kilpasarjoihin. Suomen Kuvalehden haastattelussa elokuvantekijät puhuvatkin jo Yhdysvaltain valloituksesta. Tammikuussa järjestettävä Sundance ehti passata, eikä elokuvaa näy myöskään maaliskuisen South by Southwestin listoilla. Newyorkilainen Tribeca huhtikuussa olisi seuraava huomattava tapahtuma.

Parhaat mahdollisuudet elokuvalla olisi todennäköisesti päästä Torontoon, jossa Karukosken elokuvia (jopa Mielensäpahoittaja!) on nähty aiemmin. Se on tosin vasta syyskuussa, mikä todennäköisesti tarkoittaisi, että elokuvaa ei voitaisi antaa kesän suurille queer-elokuvafestivaaleille (Toronton Inside Out, San Franciscon Frameline, Los Angelesin Outfest…). Niille se saattaisi tosin kelvata myös ensi vuonna, mikäli elokuva ei saa kaupallista levitystä.

Miksi Tom of Finland ei päässyt Berlinaleen?


Tähän kysymykseen etsin vastausta katsoessani elokuvaa. Päällimmäinen syy mielestäni on se, että elokuva on melko tavanomainen biopic eli elämäkertaelokuva. Siis genre-elokuva. Berlinalen kaltaisten festivaalien kilpasarjat koostuvat lähinnä arthouse/auteur-elokuvasta, ja päästäkseen tuohon joukkoon genre-elokuvien täytyisi tarjota esimerkiksi omintakeista kuvastoa tai teemojen käsittelyä, tai epätavanomaista lähestymistä kyseiseen genreen. Tom of Finland ei ole tällainen elokuva.

Tom of Finland esittelee katsojille erään julkisuuden henkilön tämän elämän merkittävien tapahtumien kautta. Tämänkaltaisia suurmieselokuvia tehdään jokaisessa maassa, jossa jonkinmoista elokuvakulttuuria on olemassa. Sillä on sanoma – jotain tasa-arvoisesta rakkaudesta ja mitä näitä nyt on – mutta en oikein osaa sanoa, mikä elokuvan ydin on. Pelkkä sanoman julistaminen tuntuu elokuvissa usein banaalilta. Sen ympärille kaipaisi jonkin havainnon maailmasta: tällaisia ihmiset ovat, esimerkiksi.

Päähenkilöt – Touko Laaksonen (Pekka Strang), hänen siskonsa Kaija (Jessica Grabowsky) sekä puolisonsa Veli (Lauri Tilkanen) – eivät juuri kehity elokuvan aikana, eikä heidän tarinoissaan ole suuria konflikteja, jotka muuttaisivat heitä. Heille vain tapahtuu asioita, ja sitten tapahtuu toisia asioita.


115-minuuttisen elokuvan aikajänne on 40-luvulta 80-luvulle. Nähdään sotaa, sodanjälkeistä itsen etsintää, Yhdysvaltoihin siirtymistä, menestykseen nousua, jopa aids-kriisin läpi laukataan. Välissä tulee myös yhtäkkinen, irrallinen jakso, jossa montaasinomaisesti tutustutaan Toukon amerikkalaisiin tukijoihin.

Elokuvan aikana Touko hyväksyy roolinsa jonkinlaisena vapaustaistelijana. Se tapahtuu lähinnä ympäristöä tarkkailemalla – mitä Toukon ajattelussa tapahtuu, jää kuitenkin pimentoon, kun huomio on toiminnassa (mm. poliisiratsiat, bilettäminen). Elokuva olisikin toiminut paremmin minisarjana, jossa eri ajanjaksoille olisi annettu aikaa kehittyä, ja näkemys siitä, keitä nämä henkilöt ovat, olisi saanut tilaa.

Erotiikasta tai sen puutteesta, vähän myös sodasta


En voi sanoa pettyneeni elokuvan sievistelevään seksuaalisuuden kuvaukseen – se oli täysin ennakoitavissa. Suomalaisilla elokuvantekijöillä on pahasti hukassa erotiikka, jota kaihdetaan jopa silloin, kun aiheena on seksuaalisuus. Elokuvassa Touko toteaa piirroksistaan, että ne ovat hyviä, kun hänellä stondaa. Olisiko Karukoski uskaltanut käyttää tätä metodia elokuvaa tehdessään? Olisiko se itse asiassa ollut olennaista tämän aiheen parissa?


Eräässä latokohtauksessa tunsin hieman väreitä, mutta en voi sanoa, että kertaakaan olisi “stondannut”. Veliä esittänyt Lauri Tilkanen oli sympaattinen, ajoittain jopa aika ihana roolissaan, ja uskoisin, että hänen ja Strangin välillä olisi voinut olla kemiaa, mutta ohjaus ei sallinut sen kehittymistä. Ei ollut hikeä, kiihkoa, kyrpiä, halua. (Elokuvan ikäraja on 12.) Miesten kehot elokuvassa noudattelevat ToF-kuvastoa: ne ovat lihaksikkaita, normatiivisella tavalla hyvännäköisiä, pääosin valkoihoisia.

Elokuvan ehkä oudoimmassa jaksossa Touko on sodanaikaisessa Helsingissä kruisaamassa puistossa. Yhtäkkiä panohommista leikataankin pommikoneisiin ja sodan äärimmäiseen väkivaltaan, ja näitä kuvastoja limitetään tovi. Ymmärrän tavallaan, mitä kohtauksella haetaan – kahden erilaisen maailman shokeeraavaa ajallista limittymistä – mutta vaikutelmaksi jää homoseksin rinnastuminen kammottavaan väkivaltaan. Olisiko ollut mahdollista ajatella puskaseksiä pikemminkin utopistisena tilana, jossa väkivaltaa pääsee pakoon? (Isaac Julienin elokuvassa Looking for Langston kuvataan kauniisti tätä utopiaa, jossa väkivalta ei pääsekään sisään.)


Sodan kuvaamisesta elokuvassa voisi kirjoittaa aivan oman esseensä. Sodan ja väkivallan trauma korostuvat Toukon hahmossa. Elokuvantekijöiden näkökulma painottuu lopun kohtauksessa, jossa taukoa pitävät sotilaat laulavat jonkinmoista patrioottista laulua Toukon johdattamana (valitan, että musiikillinen sivistykseni on vajavainen, enkä muista kappaleen nimeä). Tunnelma on vakavan kansallismielinen: nuorukaiset – homot ja heterot, upseerit ja sotilaat kaikki yhdessä – tässä Suomen puolesta kamppailevat karussa tilanteessa. On jokin "me", ja se ei ole "me normien ulkopuolella elävät", vaan "me suomalaiset".

Historiallisesti queer-elokuvassa mennyttä aikaa on kuviteltu erilaisin fantasian keinoin, mutta ToF ei ole kiinnostunut sellaisesta. (Tai no, Toukolle ilmestyy muutamaan otteeseen jonkinlaisena voimaeläimenä hänen nahkaan pukemansa Kake-hahmo.) Se sovittaa tämän tarinan valmiiseen muottiin, sankaritarinaksi, jossa väkivalta on historiaa ja homoseksi taidegalleriakelpoista aihelmaa tässä tasa-arvoisessa Suomessamme. Mutta tosiaan, ToF ei olekaan queer-elokuva, vaan suurelle yleisölle tehty, helposti pureksittava genre-elokuva. Kevään aikana jää nähtäväksi, onko sellaiselle kysyntää.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Berlinale ja Teddy-palkinto

Ensi viikolla käynnistyy Berlinalen elokuvajuhlat. Kyseessä on Cannesin jälkeen (ja Venetsian ohella) Euroopan tärkein elokuvafestivaali, jonne pääsy on arthouse-elokuvalle suuri tunnustus. Kilpailusarjan lisäksi festivaalilla on ns. kakkossarja Panorama, kokeelliseen elokuvaan keskittynyt Forum-sarja ja media- ja videotaiteen Forum Expanded, lyhärien, lasten- ja nuortenelokuvien, saksalaiselokuvan sekä alkuperäiskansojen elokuvan sarjat. Lisäksi festivaali esittää klassikkorestaurointeja.

Jo 31. kertaa festivaalin ohessa jaetaan Teddy-palkinto, joka on ehkä merkittävin queer-elokuvapalkinto maailmassa. Queer-elokuvalle ei ole festivaalilla omaa sarjaa, vaan ehdolla ovat kaikki Berlinaleen valitut elokuvat, joissa on keskeisesti esillä queer-aiheet/hahmot. Tänä vuonna Teddyn erityisteemana on lisäksi Paragraph 175 (natsi-Saksan homoseksuaaleihin kohdistunut vaino) ja menneiden sukupolvien kamppailun muistaminen.


Tänä vuonna pääkilpailusta on Teddyissä mukana yksi elokuva, Sebastián Lelion Una mujer fantástica. Leliolta on nähty Suomessa pari vuotta sitten mainio keski-ikäisen naisen kasvutarina Gloria. Panorama-sarjasta tuttu ohjaaja on Luca Guadagnino (Call Me by Your Name) – edellinen A Bigger Splash nähtiin täälläkin valkokankailla. Myös pornografisen suttuisan elokuvan taiturilta Bruce La Brucelta (mm. Otto; or Up With Dead People, L.A. Zombie) on mukana The Misandrists -niminen teos. Ilahduttavasti myös nuorisoelokuviensarjasta on mukana kisassa peräti kolme pitkää ja kaksi lyhytelokuvaa.

Season-elokuvafestivaali on jo julkistanut esittävänsä keväällä Berlinalen ja Teddy-palkinnon ohjelmassa olevan dokumenttielokuvan I Am Not Your Negro (ohj. Raoul Peck), joka kertoo maineikkaasta kirjailija James Baldwinista.

Talven aikana jännitettiin, olisiko Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvalla ollut paikka Berlinalessa. Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden artikkelissa käsitellään elokuvan festivaaliavausta, joka olikin viime viikolla Göteborgissa. Minulle ei tullut mieleen, että tekijöillä tähtäimessä olisi ollut kilpasarjan paikka, vaan queer-aiheisiin panostava Panorama. Näin Tom of Finlandin tällä viikolla pressinäytöksessä, ja kirjoitan lähempänä ensi-iltaa (24.2.) tarkemmin ajatuksiani siitä, miksi uskon sen tippuneen Berlinalesta.

Minulla on kunnia olla mukana tänä vuonna Teddy-palkinnot valitsevassa juryssa, joten raportoin varmasti vielä festivaalin jälkeen aiheesta (ehkä postaan Facebookiin jotain festivaalin kuluessakin). Suosittelen lämpimästi Berliinissä vierailua helmikuun puolivälissä; isoksi festivaaliksi Berlinale tuntuu kotoisalta ja helposti lähestyttävältä.

perjantai 20. tammikuuta 2017

DocPoint ensi viikolla

Jäi vähän viime tippaan DocPoint-päivitys; festivaali alkaa jo ensi maanantaina 23.1. Mitään huipputärppejä ei tällä kertaa ole ja oman festivaalisuunnitelman tekeminenkin oli hankalaa, kun dokumenttielokuvista ei niin paljon tule luettua muuten.

Monien muiden festivaalien tapaan DocPoint tägää verkkokatalogissaan queer-aiheiset elokuvat: etsi tägi LGBT. Niitä on tänä vuonna viisi; Suomea edustaa Reetta Aallon Grey Violet – Odd One Out (kuva alla), elokuva venäläisestä taiteilija-aktivistista, joka on hakenut Suomesta turvapaikkaa. Uncle Howardista kirjoitin katalogiin – suosittelen, jos kiinnostaa 80-lukulainen New York.


Toinen mielenkiintoinen tägi tämän blogin lukijoille voisi olla 'seksi'. Sen alta löytyy mm. Paola Calvon elokuva Violently Happy, joka tarjoaa myös queer-tematiikkaa: aiheena on berliiniläinen BDSM-klubi Schwelle ja siellä esiintyvä Felix Ruckert. Nuorten naisten seksuaalisuudesta on puhe, ilmeisesti suht epänormatiivisesti, Lea Globin ja Mette Carla Albrechtsenin tanskalaisdokumentissa Venus. 

Elina Talvensaaren Kuinka marjoja poimitaan (2010) oli hieno, elokuvallinen katse nyky-Suomeen. Uusi pitkä elokuva Puhtaus ja vaara välittää näyttelijöiden kautta Suomessa toimivien seksityöläisten ja yhden asiakkaan ajatuksia.

Klasarisuositukseni on Eila Rannan Apollo-palkintosarjassa nähtävä Pirjo Honkasalon upea Tanjuska ja 7 perkelettä (1993). Elokuva kertoo 12-vuotiaasta valkovenäläisestä tytöstä, joka eräiden kyläläisten mielestä on paholaisen valtaama.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Orionin kevät 2017, mm. Akerman, Tsangari

Arkistoteatteri Orionin kevätkausi alkaa ensi viikolla ti 10.1. Listaan tässä taaas queer- ja/tai feministisestä näkökulmasta kiinnostavat sarjat ja elokuvat.

Akerman 70-luvulla


Itselleni tärkein sarja on ehkäpä Chantal Akermanin miniretro maaliskuussa. Toissavuonna itsemurhan tehnyt Akerman oli leimoja kaihtanut, avoimen queer, täysin omaehtoinen elokuvantekijä. British Film Instituten artikkeli "Chantal Akerman for beginners" johdattelee hänen uraansa.


Sarjassa nähdään vain kolme elokuvaa, mutta ne ovat erinomaisia valintoja. News from Home (1977) on ehkä kaikkien aikojen suosikkini dokumenttielokuvan saralla. Olen itsekin asunut Pohjois-Amerikassa ja samaistuin vahvasti elokuvan esittämään vieraantuneisuuden kokemukseen, kodin ja kotiutumisen teemoihin sekä tytär-äiti-suhteen kuvaukseen.

Jeanne Dielman, 23 Quai de Commerce, 1080 Bruxelles (1976) on Akermanin tuotannosta kohotetuin, Orionin keväässä Kino Klassikko -nosto, ja korkealla myös omalla listallani elokuvista, jotka olisin valmis nimeämään maailman parhaaksi elokuvaksi. Yli kolmituntinen kesto on varmasti siedettävin ja vaikuttavin elokuvateatterikokemuksena.

Varhaistuotantoon kuuluu myös queer-elokuvahistorian keskeinen teos Je, tu, il, elle (1974, kuva yllä), jossa Akerman itse nähdään pääroolissa. Odotan tätä näistä ehkä eniten, sillä muistoni tästä aika haastavasta, triptyykki-muotoisesta elokuvasta ovat hatarat.

Lisälukemistoa:
Janet Bergstrom, "Keeping a Distance: Chantal Akerman's Jeanne Dielman" (Sight & Sound)
Oliver Skinner, "Rewatching the Queer Canon: Chantal Akerman's Je, tu, il, elle" (Indiewire)

Enemmän tai vähemmän queeria


Useita sarjoja kattava Rakkaus-teema on typerryttävän heteroisa – ainakin näin kevätkaudella. Ehkä kesään ja syksyyn mahtuu rakkauden moninaisuutta. Ystävänpäivässä nähdään kuitenkin yleisöäänestyksessä paikkansa saanut Ang Leen Brokeback Mountain (2005, kuva alla).


Elokuvan historia -sarjassa pari nimikettä, joista kiinnostuin esittelytekstin perusteella. Joseph Loseyn Palvelijasta (1963) todetaan: "Tonyn ja Barrretin suhteessa on verhottu homoseksuelli aura, joka loppua kohden vahvistuu; Maughamin romaanin homoseksuelleja painotuksia ja fobioita tosin tuntuvasti kevennettiin."

Hector Babencon Hämähäkkinaisen suudelmasta (1985): "Seksuaalirikoksesta vangittu homo (William Hurt) saa tehtäväkseen vakoilla poliittista sellikaveriaan (Raul Julia), mutta elokuvamuistojen kautta avautuu uusia maailmoja. Niihin kuuluu salaperäinen Hämähäkkinainen (Sonia Braga), joka jää omasta ruumiistaan kasvavan verkon vangiksi."

Erikoinen tapaus voi olla tämä Saksa sodan jälkeen -sarjan elokuva: "Natsien tähtiohjaaja Veit Harlan halusi tehdä elokuvastaan Kolmas sukupuoli (1957) homojen oikeuksien puolustuspuheen mutta joutui (puoli)virallisen painostuksen tuloksena työstämään teostaan niin perusteellisesti, että siitä tuli samaan sukupuoleen kuuluvien välistä rakkautta ja modernia taidetta vastaan kohdistettu propagandistinen äitimelodraama."

Kuriositeettina mainittakoon myös Howard Hawksin ristiinpukeutumiskomedia Olin mies-sotamorsian (1949), nimiosassa Cary Grant.

Naistekijöitä monelta laidalta


Kreikkalainen Athina Rachel Tsangari on esillä kolmen oman ohjauksen kautta. Attenberg (2010, kuva alla) on todella mainio viisto komedia, queer-mausteineen, nuoresta naisesta, hänen ystävästään ja sairaalassa makaavasta isästä. Chevalier (2015) taasen tutkii miehisyyttä ja kilpailuviettiä lempeän koomisessa valossa. Mukana on myös esikoiselokuva The Slow Business of Going (2000).


Black History Monthia vietetään helmikuussa ja mukana on mustan amerikkalaisen elokuvan keskeinen klassikko, Julie Dashin Daughters of the Dust (1991). Kyseessä on ensimmäinen mustan naisen ohjaama amerikkalaiselokuva, joka sai teatterilevityksen. Viittauksia elokuvaan voi löytää mm. Beyoncén Lemonade-musiikkielokuvasta. (Huom: näytösaikoihin saattaa tulla vielä muutoksia. Mainostan Facebookissa, kun liput tulevat myyntiin.)

Elokuvan historia -sarjasta kiinnostaa erityisesti Shirley Clarken esikoiselokuva, 60-lukulainen huumekuvaus The Connection (1961). Kokeellisen amerikkalaiselokuvan keskeinen tekijä Clarke tunnetaan mm. queer-klassikosta Portrait of Jason (1967).

Pohjoismaista mukana on norjalaisen Anja Breienin Aviovaimoja (1975), John Cassavetesin Aviomiehiä (1970) mukaillen nimetty, ja Tunisiasta Raja Amarin Satiinin puna (2002), joka keskittyy avioelämän jälkeiseen aikaan nuoren lesken elämässä. Avioelämä on aiheena myös hää-teemaisen muotisarjan elokuvassa Monsuunihäät (2001), ohjaajana intialais-amerikkalainen Mira Nair.


Kuukauden elokuvissa on vuosien varrella ollut vähän naisohjaajien teoksia, mutta keväällä niitä on peräti kaksi. Lucile Hadžihalilovićin vahvasti symbolinen Evolution (2015, kuva yllä) seuraa yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyttä Innocencea, jota pidän erinomaisena, näkemyksellisenä kuvauksena tyttöydestä ja naiseksi kasvamisesta. Evolutionissa on kyse naisista/äideistä ja pojista. En oikein päässyt sisälle elokuvan maailmaan, mutta moni on ollut vaikuttunut. HS haastatteli ohjaaja R&A:n aikaan.

Maaliskuussa Kuukauden elokuvana on puolalainen merenneitofantasia Lure (2015), ohjaajanaan Agnieska Smoczyńska.

Kotimaisista naisohjaajista esillä ovat mm. nykytekijät Selma Vilhunen, Alli Haapasalo (SELOn Ohjaajaklubi) sekä Katja Gauriloff (Saamelaisten kansallispäivä).

Ennen 80-lukua pitkiä fiktioelokuvia oli Suomessa ohjannut vain muutama nainen, jokainen heistä yhden. Teatterissa uraa tehneen Ritva Arvelon Kultainen vasikka (1961) nähdään naiskirjailijoiden filmatisointeja esittelevässä sarjassa Sain roolin johon en mahdu (mihin mahtoi jäädä sarjasta esim. Auli Mantilan Pelon maantiede..?)

Lapsille suunnatussa Suuressa lukuseikkailussa mukana on Päivi Hartzellin, Kaisa Rastimon, Liisa Helmisen, Mari Rantasilan sekä Saara Cantellin elokuvia.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Vuoden 2016 parhaat

Tähän mennessä olen tänä vuonna nähnyt 183 pitkää elokuvaa valkokankaalta, niistä 65 eli noin kolmannes oli naisten ohjaamia. Aika monesta olen pitänyt, eri syistä, joten valinta oli jälleen vaikea. Päätin jakaa listan neljään: teatterilevityksessä olleet, festareilla nähdyt, arkistoelokuvat ja dokumenttielokuvat. Yllättäen joka kategoriasta oli kuitenkin helppo valita yksi suosikki. Muut nimikkeet ovat katsomisjärjestyksessä.

Teatterilevityksessä


SUOSIKKI: Maren Ade, Isäni Toni Erdmann (2016)
Kertoo ehkä jotain katsojasta, kumpaa pitää päähenkilönä, lasta vai vanhempaa. Minulle elokuva on tyttären tarina, erittäin samaistuttava kertomus nykytyöelämän ja -ihmissuhteiden absurdista maailmasta. Yllättävä huumori toimii aivan nerokkaalla tavalla.

Luca Guadagnino, A Bigger Splash (2015)
László Nemes, Son of Saul (Saul fia, 2015)
Kore-eda Hirokazu, Siskokset (Umimachi Diary/Our Little Sister, 2015)
Juho Kuosmanen, Hymyilevä mies (The Happiest Day in the Life of Olli Mäki, 2016)
Ken Loach, I, Daniel Blake (2016)
Tom Ford, Yön eläimet (Nocturnal Animals, 2016)

Festivaaleilta


SUOSIKKI: Chloé Robichaud, Boundaries (Pays, 2016)
Muka-tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa seurataan poliittista prosessia kolmen naisen näkökulmasta. Elokuva sijoittuu kuvitteelliselle saarelle jossain Kanadan itärannikolla; kaivosteollisuutta käsittelevä tarina on ajankohtainen Suomessakin. Lähin vertailukohta kerronnalle löytyy ehkä Kelly Reichardin elokuvista, mutta Robichaud ei ole aivan yhtä naturalistinen – mikä ei haittaa ollenkaan. Visuaalisesti hurmaava, ääniraidalla virkistävää jazzia.

Rachel Lang, Baden Baden (2016) – Berlinale
André Téchiné, Quand on a 17 ans (2016) – Berlinale
Anna Muylaert, Don’t Call Me Son (Mãe só há uma, 2016) – Berlinale
Noah Baumbach, Mistress America (2015) – Season Film Festival
Kelly Reichardt, Certain Women (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Peter Grönlund, Tjuvheder (2015) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Taika Waititi, Hunt for the Wilderpeople (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Park Chan-wook, The Handmaiden (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF

Dokumenttielokuvat


SUOSIKKI: Laurie Anderson, Heart of a Dog (2015)
Näin elokuvan hieman krapulassa R&A:n päivänäytöksessä ja rakastuin täysin Andersonin edesmenneeseen koiraan, ja myös sympaattiseen kertojanääneen. Viimeistään sokean Lolabellen pianonsoitto räjäytti potin. Herkistävä elokuva.

Tora Martens, Martha & Niki (2016) – DocPoint (katsottavissa Yle Areenassa tammikuulle asti)
Agnès Varda, Daguerréotypes (1976) – Orion
Hamy Ramezan, Tuntematon pakolainen (2016) – DocPoint
Penelope Spheeris, The Decline of the Western Civilization Part II: The Metal Years (1988) – Night Visions

Arkistoelokuvat


SUOSIKKI Larisa Shepitko, Siivet (Krylja/Wings, 1966)
Meni heittämällä kaikkien aikojen suosikkielokuvien listalle. Maja Bulgakova on fenomenaalinen eksistentiaalisen kriisin kourissa riutuvana uranaisena ja entisenä sotalentäjänä, joka haluaisi vain takaisin taivaalle. Tanssihetki riuskan baarinpitäjänaisen kanssa on upea.

Agnès Varda, L’Une chante l’autre pas (1976)
Luchino Visconti, Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia/Death in Venice, 1971)
Jarmo Lampela, Sairaan kaunis maailma (1997)
Pedro Almodóvar, Pepi, Luci, Bom ja muut tytöt (Pepi, Luci, Bom y otras chicas del montón, 1980)
Douglas Sirk, All I Desire (1953)
Lizzie Borden, Born in Flames (1983) – UrbanApa
Pedro Almodóvar, Yön sisaret (Entre tinieblas, 1982)
Derek Jarman, Jubilee (1978)
Pedro Almodóvar, Intohimojen labyrintti (Laberinto de pasiones, 1982)

Loppuvuosi


Vielä ennen vuodenvaihdetta on mahdollista nähdä Orionissa Larisa Shepitkolta ylistetty sotaelokuva Nousu (1976), sinne suuntaan torstaina. Sitä ennen keskiviikkona on pakko päästä jälleen katsomaan Almodóvarin Intohimon laki (1986).

Joulun jälkeiselle viikolle jää Rogue One (2016), jota odotan kovasti, sillä edellinen Tähtien sota -elokuva oli kovasti mieleen ja tästä uudesta olen kuullut kovasti kehuja. Nicole Garcian Kaikki mitä rakastimme (2016) voisi olla myös sopivaa vuodenvaihteen viihdykettä.

Television puolella sain juuri katsottua uudelleen Broad Cityn jaksot Areenalta, sitä ennen HBO Nordicin puolella viihdyttivät Insecure ja Casual – Westworldiin kiinnostus vähän lopahti kesken. Fox Playltä olen katsonut rap-sarja Atlantaa. Joulun jälkeen odotteleen, josko tämänvuotinen Big Fat Quiz of the Year ilmestyisi youtubeen...

Hyvää uutta vuotta 2017!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Teatterilevityksessä nyt ja lähiaikoina

Festivaalikausi on aika lailla tauolla nyt aina tammikuun loppuun ja DocPointiin saakka. Vuodenvaihde on hyvää aikaa elokuvissa käymiseen, joten tutkitaanpa, mitä teatterilevityksessä on tällä hetkellä tarjolla. Elokuvien nimissä olevista linkeistä pääsee trailereihin.

Nocturnal Animals ja Arrival


Pidin itse Amy Adams double bill -viikonlopun ja kävin katsomassa Tom Fordin trillerin Yön eläimet (Nocturnal Animals) sekä Denis Villeneuven scifi-jännärin Arrival. Muotisuunnittelija Fordille kyseessä on toinen pitkän elokuvan ohjaus – edellinen oli huikean hyvä Christopher Isherwood -filmatisointi A Single Man, jossa Colin Firthin esittämä professori suree miesystävänsä kuolemaa.

Yön eläimissä visuaalinen puoli on yhtä lailla viimeisen päälle harkittu, mutta emotionaalinen vaikutus on aivan eri. Siinä missä A Singlen Manin Lautner House edustaa päähenkilölleen tärkeää muistoa rakkaudesta, Yön eläimissä Susanin (Adams) virtaviivainen, nykytaiteella koristeltu betoni- ja lasiunelma on kylmä kuori elämälle, jossa tunteita ei ilmaista, ei ehkä ole vähään aikaan koettukaan. (Architectural Digestin jutussa lisää elokuvan lavastuksesta.)


Yön eläimet kertoo fiktiosta, taiteesta, kostosta. Susanin ex-mies Edward (Jake Gyllenhaal) lähettää tälle kirjan, joka sytyttää Susanin uudelleen eloon ja palauttaa rakkauden. Hän alkaa katua Edwardin jättämistä – ja tämä on minun tulkintaani – uskoo saavansa kirjan brutaalin tarinan kautta rangaistuksen ja näin myös armahduksen. Elokuva tarjoaa tulkinnan mahdollisuuksia ja erityisesti Adamsille ennakoitua Oscar-ehdokkuutta toivoisi ennemmin tästä kompleksisesta roolista kuin tuosta Arrivalista.

Avaruuden muukalaisten ja ihmisten kohtaamisesta kertova Arrival on jännittävä elokuva, mutta sen mysteeri keritään kyllä viimeistä lankaa myöten auki katsojille. Adamsin hahmossa korostetaan aivan tarpeettomasti Pyhää Äitiyttä, kun kiehtovinta on hänen työnsä kielitieteilijänä. Armeija hakee Louisen toimistoltaan tulkkaamaan vastalaskeutuneita olioita ja selvittämään näiden aikeet Maan asukkeja kohtaan. Jos ydinperhesössötyksen pystyy ohittamaan, on elokuvan sanoma kuitenkin humaani, ja pidin myös elokuvan visuaalisesta arkisuudesta. Avaruusaluksen linjakas, puhdas arkkitehtuuri oli upea.

Sekalaisia huomioita muusta tämänhetkisestä tarjonnasta


Tällä viikolla ensi-iltaan tullut ruotsalaisohjaaja Pernilla Augustin Vakava leikki on oikein hyvä klassinen melodraama. Epookkitarinassa on kyse ikiaikaisesta mahdottomasta rakkaudesta, ja kauniit Sverrir Gudnason sekä Karin Franz Körlof vetävät hyvin rooleissaan.

Ken Loachin vasemmistolaista I, Daniel Blakea on pakko suositella (vaikka se ei ole queer eikä nyt mitenkään erityisen feministinen). Yhä ankarammaksi käyvässä yhteiskunnassa on lohdullista nähdä empaattinen elokuva siitä, kuinka epäinhimillisyys pesii rakenteissa, ei niiden jyräämäksi joutuvissa yksilöissä. Loach näkee ihmisen.

Pedro Almodóvar ei varmasti täysin heteroa elokuvaa osaisi tehdä, ja seesteinen Julietakin tuo loppua kohden queer-teemoja mukaan. (Elokuva huutaa jatko-osaa tyttären näkökulmasta!) Kesällä ensi-iltansa saaneesta melodraamasta on vielä esityksiä.

Kanelia kainaloon, Tatu & Patu! -lastenelokuvasta mainittakoon, että elokuvassa päähenkilö Veeralla on kaksi äitiä. Asiaa ei mitenkään kommentoida, niin vain on ja hyvä niin. Ja mukana myös monilahjakkuus, ihkuista ihkuin Antti Holma.

Zombileffasuositus, jonka Facebookissa jo heitinkin, on The Girl With All the Gifts, jossa puolizombityttö Melanie (Sennia Nanua) johdattaa holhoojansa uuteen aikaan. Ja Glenn Close ownaa tämän hiustyylin:


Mitä on tulossa?


Todetaan ensi alkuun, että queer-elokuvien saralla on helvetin ankeaa. Juuri nyt ei pyöri oikeastaan mitään sellaista, joissa päähenkilöinä olisi hlbtq-väkeä. Seuraava homoelokuva, joka minulla on tiedossa, on Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, yksi Suomi 100 -rahoitusta saaneista elokuvahankkeista. Se tavoittelee varmasti maailmanensi-iltaa helmikuussa Berlinalen elokuvajuhlilla, jossa perinteisesti on esitetty paljon hlbtq-tarjontaa ja jossa on myös näille elokuville suunnattu, nyt jo yli 30-vuotias Teddy-palkinto. Elokuvan Suomen ensi ilta on 24.2.

Pikkulinnut lauloivat, että suurta hehkutusta saanut Barry Jenkinsin Moonlight, mustan homomiehen kasvukertomus, olisi tulossa keväällä teatterilevitykseen, tarkempaa tietoa ei minulla vielä ole. Tätä odotan ehkä eniten tulevista elokuvista.

Naisohjaajilta elokuvia on tulossa ilahduttavasti koko liuta, alla tietoa niistä (ensi-iltapäivämäärät voivat muuttua):


Maren Aden Isäni Toni Erdmann valittiin tällä viikolla Sight & Soundin äänestyksessä 163 asiantuntijan voimin vuoden parhaaksi elokuvaksi. Ja on se kyllä erinomainen, hauska ja liikuttava. En suosittele katsomaan traileria, elokuvan yllätyksellisyys on yksi sen parhaista puolista. Ensi-ilta 16.12.

Ranskalaisohjaaja Nicole Garcian Kaikki mitä rakastimme (Mal de pierres) esitettiin Cannesissa. Marion Cotillard pääosassa ja romanttinen tarina kielletystä rakkaudesta luvassa. Ensi-ilta 23.12.

Maarit Lallin Kuudes kerta näyttää trailerin perusteella perinteiseltä romkomilta. Ensi-ilta 6.1.

Kollega töissä kehui aborttidraamaa 24 viikkoa (24 Wochen), jonka ohjasi Anne Zohra Berrached. Ensi-ilta 13.1.

Anne Fontainen Viattomat (Les innocentes) kertoo nunnista toisen maailmansodan aikaan. Ensi-ilta 20.1.


Mukavalta vaikuttaa Allison Schroederin ohjaama, tositapahtumiin perustuva Hidden Figures – varjoon jääneet, jossa pääosissa NASAn avaruusohjelmassa työskentelevinä naisina nähdään Taraji P. Henson, Janelle Monae ja Octavia Spencer. Ensi-ilta 27.1.

Saara Cantell jatkaa lastenelokuvien parissa jatko-osalla Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen. Ensi-ilta 27.1.