tiistai 17. huhtikuuta 2018

Orionin kesä 2018

Elokuvateatteri Orionissa viedään näillä näkymin viimeisiä arkistoelokuvien kausia. Jos ja kun Keskustakirjasto joulukuussa avautuu, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti siirtää ohjelmistonsa sen elokuvateatteriin. Tai näin on suunniteltu – viimeisimmän tiedon mukaan vuokrasopimusta ei ole saatu vielä aikaan. Orionin kohtalolla on spekuloitu, Yle kirjoitti hiljan jutun aiheesta.

Nyt siis kuitenkin ehtii vielä nauttia arkistofilmien tenhosta Eerikinkadulla. Hiljattain julkaistu kesäkausi starttaa vappupäivänä 1.5., alla queer-tärpit sekalaisessa järjestyksessä.


Mulholland Drive (2001)
David Lynch -retro tarjoaa heinäkuun alussa mahdollisuuden nähdä väkevä, selittämätön Hollywood-kuvaus. Paste Magazinen artikkeli viime vuodelta pohtii queeria Lynchin tuotannossa.

God's Own Country (2017)
Jos missasit tämän Francis Leen ohjaaman upean brittidraaman talvella teatterilevityksessä, kesällä on mahdollisuus paikata neljässä näytöksessä. Täältä voi lukea elokuvasta R&A:lle kirjoittamani esittelytekstin.

Aika lähteä (2005)
Ranskalaisen queer-elokuvan keskeinen ohjaajanimi on François Ozon, jolta nähdään kuolemansairaasta, nuoresta homomiehestä (Melvil Poupaud) kertova draama. Muistan pitäneeni tästä ihan valtavasti sen ensi-iltakierroksella. Näytökset elokuussa.

Carol (2015)
Patricia Highsmithin teosten filmatisointeja esittelevässä sarjassa on jälleen nähtävillä Todd Haynesin ohjaama viileä lesboepookki, näytökset elokuussa. Sarjassa on mukana myös Liliana Cavanin ja Anthony Minghellan ohjaamat Ripley-elokuvat.


Persona (1966)
Ingmar Bergman tutki kahden naisen välistä suhdetta kiehtovasti Fåröllä kuvatussa klassikossa. "Kahden ihmisen läheisyys käy niin tuntuvaksi, että heidän persoonallisuutensa alkavat hajota ja saada toistensa piirteitä." Näytökset kesäkuussa.

Betoniyö (2013)
Pirjo Honkasalon viimeisin ohjaus on hieno ja melko queer kasvutarina. Mustavalkoinen Helsinki näyttää aivan ihmeelliseltä. Ainoa näytös jo 2.5.

Hyvää ruokahalua!
Mainiolla nimellä varustetun sarjan teemana on kannibalismi. Täältä kannattaa tsekata piilotellun lesbiaanisen halun Paistetut vihreät tomaatit, Claire Denis'n vampyyrit elokuvassa Trouble Every Day ja Julia Ducournaun feministinen, lihallinen kasvutarina Raw.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Vihdoinkin! – Minä, Simon ja teinielokuvan lumo

Liian harvoin tulee kirjoitettua pidempiä analyyseja elokuvista. Alla esitän näkökulmia uuteen teinielokuvaan Minä, Simon (Love, Simon), jonka ensi-ilta Suomessa on perjantaina 4. toukokuuta. Alussa puhun elokuvasta yleisellä tasolla ja spoilerivaroitus tulee erikseen, kun siirrytään tarkempaan sisällön kuvailuun.


Kyseessä on ison studion (20th Century Fox) tuottama romanttinen draamakomedia teineille – ensimmäinen sellainen, jonka pääosassa on homo. Elokuva perustuu Becky Albertallin young adult -romaaniin Simon vs. the Homo Sapiens Agenda vuodelta 2015. Sen on ohjannut Greg Berlanti, joka on aiemmin kunnostautunut erityisesti televisiokäsikirjoittajana ja -tuottajana. Wikipedia kertoo myös, että hänen puolisonsa on jalkapalloammattilainen Robbie Rogers.

Ei sillä, että ohjaajan omalla suuntautumisella olisi väliä. Huomasin nyt kirjoittaessa, että elokuvaa katsoessa tai ihan pian sen jälkeenkään en ajatellut kertaakaan tekijöiden omia suuntautumisia. Osittain syynä oli ehkä se, että teinikomedia on genrenä aliarvostettu eikä niiden tekijöitä yleensä nosteta auteureina esiin (joitakin ajan mittaan klassikon asemaan kohotettuja lukuun ottamatta).

Suurempana syynä ehkä on kuitenkin se, että elokuva on hirmu luonteva. Se kertoo homoseksuaalisuudesta tunnistettavalla – enkä nyt tarkoita kliseisellä – tavalla. Ensimmäisenä ajatuksena ei ollut, että siellä heterot taas kertovat meidän tarinoita toisille heteroille.

On toki todettava, että elokuvan “me” on erittäinkin hyvinvoiva, amerikkalainen ja monin tavoin normatiivinen. Mutta jotenkin se ei isosti haitannut minua: kyseessä on ison studion, ison rahan, lajityypillinen genre-elokuva, jonka on tarkoitus olla helppo ja eskapistinen ja joka ei missään nimessä esitä maailmaa monimutkaisena.

Ja me ansaitsemme myös sellaisen elokuvan.

Olen hyvin kriittinen katsoja, mikä ei välttämättä tämän blogin kautta välity, sillä ajatuksenani on ollut enemmän suositella elokuvia kuin lytätä. Kirjoitan alempana myös Minä, Simonin ongelmakohdista, mutta haluan tässä vielä korostaa, että sitä katsoessa yksi vahva ajatus oli todellakin: “Vihdoin!” Kerrankin kunnollinen mainstream-homoelokuva isolle yleisölle. Sellainen joka olisi pitänyt tehdä jo 80-luvulla kun teinielokuva nousi kukoistukseensa. Luojan kiitos että viimeistään nyt, vuonna 2018.

Elokuvan juoni lyhykäisyydessään ja isommin spoilaamatta on siis seuraavanlainen: teini-ikäisellä Simonilla on mukava ydinperhe, kolme parasta ystävää ja yksi iso salaisuus – hän on homo. Kun koulun juorublogissa nimimerkki Blue paljastaa myös olevansa homo, Simon ryhtyy anonyymiin sähköpostikirjeenvaihtoon tämän kanssa. Loppuelokuvan ajan setvitään ystävyys-, pari- ja perhesuhteita.

Seuraavan kuvan jälkeen menen tarkemmin elokuvan sisältöön, eli

*** SPOILERIVAROITUS TÄSTÄ ETEENPÄIN ***


Vielä vähän lisätietoa juonesta (loppuratkaisua spoilaamatta): Simonin kirjeenvaihto salaperäisen Bluen kanssa paljastuu hieman hyypiömäiselle koulutoveri Martinille, joka alkaa kiristää Simonia tiedolla. Martin haluaa päästä lähelle ihastustaan Abbya, Simonin hyvää ystävää, johon myös Nick, Simonin toinen ystävä on ihastunut. Simon itse pohtii Bluen identiteettiä. Kun Abby antaa lopulta Martinille pakit, tämä paljastaa Simonin homouden koko koululle. Simon tulee ulos kaapista myös perheelleen. Loppuelokuvan ajan jännitetään vielä, paljastuuko Blue ja päätyykö hän Simonin kanssa yhteen.

Elokuvan ensimmäinen repliikki, Simonin kertojanääni, kuuluu: “I’m just like you.” Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Simon ei ole kuin minä tai sinä tai juuri kukaan muukaan elokuvan katsojista. Hänen elämänsä on aivan liian idyllistä, ihmeellisen mukavaa. Se mitä repliikillä haetaan onkin, että Simonissa ja meissä on tarpeeksi samankaltaisuutta, että voimme hahmottaa mistä tässä tarinassa ja näissä tunteissa on kyse. Repliikki rauhoittelee katsojaa: olen sympaattinen päähenkilö ja tulet ymmärtämään mistä tämä elokuva kertoo.

Sen voi tulkita myös poliittisena statementina: tämä elokuva ei ole ulkokohtainen kuvaus homoseksuaalisuudesta, vaan se on tämän homoseksuaalisen nuoren näkökulmasta kerrottu. Ja elokuvan katsojan täytyy hyväksyä tämä positio, heti alusta alkaen.

Simon jatkaa, että hänen elämänsä on totaalisen, täydellisen normaalia. Mutta vaikka normaali tässä toki tarkoittaa normatiivista, ydin ei ole siinä millaista tuo elämä on, vaan siinä miten avoimesti homoseksuaalina eläminen sitä muuttaisi. Elokuvassa kaapista ulos tuleminen ei homoseksuaalille päähenkilölle ole kamppailua oman itsensä hyväksymisen kanssa – Simon ei häpeä itseään – vaan se on pelkoa siitä, että muu maailma alkaa suhtautua Simoniin toisella tavalla, muuttaen samalla normaalin elämän epämiellyttäväksi.

Elokuva ei esitä ongelmana homoseksuaalisuutta, ainoastaan syrjivän suhtautumisen homoseksuaalisuuteen.

Elokuvassa on kaksi merkittävää coming out -kohtausta, joissa Simon kertoo ensin ystävälleen ja myöhemmin perheelleen homoudestaan. Molemmissa jännite on siinä, kuinka kuulijat tähän tunnustukseen reagoivat – tämä on tyypillinen homoelokuvan elementti, toki myös tyypillinen elementti monen homon ja queer-ihmisen elämässä. Kohtauksissa ei nähdä suuria tunteenpurkauksia ja tuossa eleettömyydessään ne ovat varsin liikuttavia.



Kiinnostavin kohtaus kuitenkin on Simonin hetki pikkusiskonsa kanssa. On joulu ja Simon sekä sisko ovat juuri saaneet tietää, että Simonin homous on paljastettu koulun juorublogissa. Vanhemmille tämä tieto ei ole vielä kantautunut. Empaattinen sisko (ehkä noin 12–13-vuotias) ehdottaa Simonille, että tämä voisi kieltää asian. Simon suuttuu ja tiuskaisee, “miksi kieltäisin?!” Hän ei häpeä homouttaan. Mutta kuitenkin hän on salannut sen tähän asti, ja jopa suostunut koulutoveri Martinin kiristykseen, kun uhkana on ollut paljastuminen.

Kohtauksessa on hiuksenhienosti läsnä se kompleksisuus, jota salaamiseen ja kaapista ulos tulemiseen liittyy. Ulostulo on jotain, mitä maailma homoseksuaalilta vaatii ja minkä se samalla tekee hyvin vaikeaksi.

Monissa coming out -elokuvissa juonen moottorina on homouden paljastuminen. Minä, Simonissa se ei oikeastaan vie tarinaa – on jokseenkin ilmiselvää, että se tulee tapahtumaan ja että se tulee menemään ihan ok. Jännitystä sen sijaan herätellään Bluen identiteetin pohtimisella ja toisaalta kaverinelikön keskinäisten suhteiden kiemuroilla.

Elokuvasta välittyy fiilis, että se on kiinnostunut nuorten näkökulmasta. 34-vuotiaana olen toki jo yli-ikäinen arvioimaan, kuinka se onnistuu tuossa näkökulmassaan. Elokuvassa on mukana teinielokuvan klassikkoelementtejä: kouluruokala, Halloween-kotibileet, koulun futisjoukkueen matsi, comic reliefinä toimiva vararehtori (Veepin mainio Tony Hale). Pidin erityisesti kotibilejaksosta, johon on saatu kivasti koomisia elementtejä.

Kamujen kanssa on hauskaa.

Seksi on esillä muutaman kerran ja siihen suhtaudutaan lempeästi, joko hieman hassuna tai melko etäisenä asiana. Yleisesti ottaen elokuva ei oikeastaan ole kiinnostunut seksistä. Seksuaalista häirintääkään ei kuvata lukuun ottamatta muutamaa homofobista (ei-fyysistä) kiusaamiskohtausta. Ihastumisissa ei ole kyse fyysisestä vetovoimasta vaan jonkinlaisesta henkisestä yhteensopivuudesta, ehkä jopa elokuvan alkuperäisnimen mukaan ja amerikkalaistyyliin "rakkaudesta".

Mainstream-elokuvien homokuvaukset tuntuvat usein vaillinaisilta, sillä niissä homo on usein yksin heteromaailman keskellä. Harvoin päähenkilöä nähdään astelemassa paikallisen setan kokoukseen tai etsiytymässä queer-leffafestarille. Simonkaan ei googlaa tukiryhmiä tai etsi lähimmän ison kaupungin homobaarin osoitetta.

Jonkin verran elokuvaan on kuitenkin saatu homokulttuuria ujutettua: koulun teatterikerho harjoittelee Cabaret-musikaalia (lyhyesti viitataan draamaopettajan mahdolliseen lesbouteen: “she hates men”), ja päiväunessa Simon kuvittelee itsensä collegeen ylpeästi sateenkaarielämän omaksuneena homona, joka puhkeaa spontaaniin musikaalikohtaukseen. Jopa Grindr-aiheinen vitsi löytyy.

Koulussa on myös toinen homo, Ethan. Hän on hyvin feminiininen, sanavalmis poika, joka hengailee tyttöporukassa ja heittää näppäriä vastaiskuja kiusaajilleen. Lyhyessä takaumassa nähdään hänen coming out, joka on ensisijassa humoristinen: kaikki Ethanissa huokuu homoa, joten ajatus asian erikseen paljastamisesta on lähinnä vitsi.

Simonin ja Ethanin rinnastus on yksi elokuvan ongelmallisista puolista.

Ethan ei koskaan voisi olla tämän elokuvan päähenkilö, sillä hän ei voisi avata repliikillä “I’m just like you”. Ethan on elokuvan toinen, ‘the other’. Hänen näppärät heittonsa menevät hukkaan, sillä ne eivät heilauta normia edustavia kiusaajia. Simon toteaa edellä mainitun musikaalipäiväunensa jälkeen, ettei hän kuitenkaan ole ihan noin homo. Vaikka Ethan ei ole mukana kyseisessä kohtauksessa, elokuvan maailmassa hän on juuri se vähän liian homo. Hänen kiusaamistaan ei varsinaisesti hyväksytä, mutta se ikään kuin on olemassa itsestäänselvyytenä, jota vastaan ei taistella ennen kuin Simon, tavallinen maskuliininen homo, joutuu myös sen kohteeksi.

(Tämä on ehkä vähän sidenote, mutta pidän tuon maskuliinisuuden preferoinnista hyvänä esimerkkinä Simonin aivan järkyttävää hiustyyliä. Ikään kuin "normaalina" miehenä hän ei välitä tyylistään pätkän vertaa ja tukka voi siksi olla ylikasvanut ja laittamaton. Mutta tämä voi olla minun henkilökohtainen ongelmani.)


Simon ei itsekään ole ihan varma tuosta letistä.

Normatiivinen kauneus/komeus on tarpeettoman korostettua elokuvassa. Pääosissa nähdään Hollywoodin muottiin sopivia nuoria ja heti alussa Simon kuvailee vanhempiaan pelinrakentajaksi ja homecoming-kuningattareksi, joiden lumo ei jäänyt highschool-vuosiin.

Hämmentävin jakso minulle oli se, missä Simon tutkailee koulun käytävillä Game of Thrones -faneja sen jälkeen, kun Blue on yhdessä viestissään kertonut pitävänsä sarjasta. Käytäväkruisailun jälkeen Simonin naamalla käväisee puistatus ja tajusin yhtäkkiä: tuossa olisi siis pitänyt katsojana ajatella, että toivottavasti kukaan noista ei ainakaan ole Blue! Aivan tavallisen oloiset mutta kevyesti nörteiksi koodatut GoT-fanipojat olivatkin elokuvan maailmassa “rumia”, eikä tässäkään tarinassa prinssi voi saada tavista vaan sen toisen prinssin.

Elokuvan maailma on myös korostetun valkoinen ja keskiluokkainen. Simonin kaveriporukassa on kaksi mustaa nuorta, mikä sekin on Hollywoodin mittakaavassa edistystä. Juonta eteenpäin vievät toimijat ovat kuitenkin vain Simon ja Martin, valkoiset cis-miehet. Etnisyyttä kommentoidaan elokuvassa ohimenevästi ja sillä lailla kevyesti, ettei se häiritse elokuvan siivoa eskapismia.

Keskeisistä hahmoista ainoa “tavallisen” näköinen on Martin, Simonin kiristäjä. Hänellä on outoja harrastuksia, hän on sosiaalisesti kömpelö ja hänen ihastuksensa viehättävään Abbyyn esitetään aluksi aivan mahdottomuutena. Mukavasti Martinin hahmoa kuitenkin elokuvan mittaan syvennetään ja hän saa jopa ritarillisen hetkensä, vaikka lopulta hänen tehtävänsä onkin joutua nolatuksi.

Genrelle epätyypillisesti elokuvassa ei ole yhtään totaalisen ilkeää tai inhottavaa hahmoa. Homofobiset kiusaajapojatkin ovat täysin välineellisiä: heidän tehtävänsä on muistuttaa homojen kohtaamasta syrjinnästä. He ovat niin vähän esillä elokuvassa, että en edes tunnistaisi näyttelijöitä nyt jos näkisin heidät jossain toisaalla.

Minä, Simon ei ole täydellinen elokuva, eikä se varmasti ole vastaus kaikkien homoelokuvaunelmiin. Se ei ole queer – tuota sanaa ei mainita kertaakaan – vaan sisäsiistin gay. Sen juonenkäänteissä on heppoisuuksia, mutta en edes välitä kuvailla niitä enää, sillä kerronta ja komiikka ovat tarpeeksi tenhoavia antamaan ne anteeksi.

Minä, Simon on tarpeeksi hyvä teinielokuva, joka taatusti auttaa enemmän nuoria homoja ja muita queer-tyyppejä kuin satuttaa heitä. Se on hyväntuulinen ja lempeä, eikä siinä ole isommin minkäänlaista perseilyä, mikä tuntuu tässä ajassa armeliaalta.

***

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti! Myönnän, että en itse ole vielä lukenut kokonaisia arvioita elokuvasta, mutta perehdyn niihin nyt ennen ensi-iltaa ja postaan vaikka sitten lähempänä jotain kiinnostavimpia linkkejä. Jos itse kirjoitat tästä tai löydät kiinnostavia tekstejä, niitä voi lähettää Facebook-sivun kautta.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Festariviikko: Loikka & Season

Tällä huhtikuun ensimmäisellä viikolla on Helsingissä luvassa tanssielokuvafestivaali Loikka ja R&A:n pikkusisar Season Film Festival.

Loikasta tärpiksi valitsen Worlds Around Us -näytöksen, joka tarjoaa yhteiskunnallista näkökulmaa tanssielokuvaan. Mukana on sukupuolirooleilla leikittelyä, puheenvuoro aborttioikeuden puolesta sekä polyamorian pohdiskelua. La 7.4. klo 17 Andorrassa.

Seasonin tärpeissä on kolme menneisiin vuosikymmeniin paneutuvaa elokuvaa.


Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin (Little Miss Sunshine) draama Battle of the Sexes on viihdyttävä, tositapahtumiin perustuva tennis- ja lesboelokuva. Kontekstina on Billie Jean Kingin (Emma Stone) ja Bobby Riggsin (Steve Carell) kuuluisa "mies vs. nainen" -tennisottelu vuodelta 1973, mutta tarina pyörii myös vahvasti Kingin heräävän homoseksuaalisuuden ympärillä. Söpöä kampaajaheilaa esittää Andrea Riseborough.

Angela Robinson (D.E.B.S.) tarttui Wonder Woman -supersankarihahmon syntytarinaan elokuvassaan Professor Marston and the Wonder Women. Pääosissa ovat hahmon luonut psykologi (Luke Evans), hänen vaimonsa (Rebecca Hall) sekä heidän rakastajansa (Bella Heathcote). Katalogiteksti lupailee "polyamoriaa, sadomasokismia ja feminismiä".

Todd Haynesin (Carol, Kaukana taivaasta) Wonderstruck saapuu Suomeen vajaa vuosi Cannesin ensi-iltansa jälkeen. Luvassa vaikuttaisi olevan paljon haynesilaisia elementtejä: epookkia (elokuva sijoittuu 1920- ja 1970-luvuille), painotusta visuaalisuuteen (väri- ja mustavalkokuvaus vaihtelevat) sekä kohotettua tunnetta.

Näillä näkymin vaikuttaa siltä, että mikään näistä kolmesta ei ole tulossa teatterilevitykseen Suomessa, joten Seasonin näytökset ovat hyvä mahdollisuus nähdä ne valkokankaalla.


sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

BPM (beats per minute), huikean hieno kuvaus queer-aktivisteista

Viime vuosi oli mielestäni todella hyvä elokuvavuosi. Kaikista näkemistäni upeista teoksista ykköseksi omalla listallani nousi Robin Campillon BPM (beats per minute), Cannesissa Grand prix -palkinnon saanut draama. Sen tuo Suomen valkokankaille mainio Cinemanse-levitysyhtiö, joka on kunnostautunut rohkeilla, hienoilla maahantuonneilla aiemminkin (mm. The Handmaiden, Kasvot, kylät, Clouds of Sils Maria).

BPM kuvaa siis Pariisin ACT UP -aktivistiryhmää, joka 1990-luvulla taisteli AIDSiin sairastuneiden oikeuksien puolesta. Se on moniääninen, tunteikas, viisas, erittäin queer ja hienoin aktivismia kuvaava elokuva, jonka olen nähnyt. Se täydentää aukkoja historiankirjoituksessa, mutta tuntuu samalla myös älyttömän ajankohtaiselta. Se kuvaa ryhmää (ja siinä toimivia yksilöitä) ihmeellisellä kirkkaudella ja empatialla.

Finnkinon teattereiden lisäksi näytöksiä on tulossa Helsingissä Korjaamolle ja Kino Engeliin, Konepajan Brunolla on ennakkonäytös to 29.3.



Teatterilevityksessä ovat edelleen nähtävillä myös aiemmin suosittelemani Call Me by Your Name sekä Fantastinen nainen. Hollywoodilainen coming-out-elokuva Minä, Simon tulee ensi-iltaan 4.5.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Queerscenes-ohjelmisto Tampereella 8.–10.3.

Tampereen elokuvajuhlat alkavat ensi viikon keskiviikkona 7.3. Torstaista lauantaihin festivaalilla esitetään Queerscenes-otsikon alla kaksi lyhytelokuvakoostetta ja yksi pitkä dokumenttielokuva, Kiko Goifmanin ja Claudia Priscillan Bixa Travesty (2017) Brasiliasta.


Transsukupuolisesta muusikko Linn da Quebradasta kertova Bixa Travesty voitti juuri viime viikonloppuna Berlinalen elokuvajuhlilla parhaan dokumenttielokuvan Teddy-palkinnon. Kyseessä on ehkäpä maailman merkittävin queer-elokuvapalkinto.

Queerscenes 1 -näytöksessä nähdään myös Teddy-voittaja, viime vuoden lyhäripalkinnon saanut ruotsalainen Min homosyster. Ohjaaja Lia Hietala sekä Bixa Travestyn Kiko Goifman osallistuvat lauantaina 10.3. klo 14 Työväenmuseo Werstaalla järjestettävään Queerscenes-keskustelutilaisuuteen, jonka moderaattorina toimii allekirjoittanut.

Keskustelussa ovat mukana myös Petra Koponen, jonka elokuva Apila nähdään Kotimainen kilpailu 10 -kokonaisuudessa, sekä Eeti Piiroinen, jonka Homecoming on osa Kino Euphoria -näytöstä.

Lauantai-iltana on aiheellista suunnata viralliselle festivaaliklubille Klubille, jossa UNAPOLOGETIC-bileissä on tarjolla mm. queerfeminististä meininkiä ja danceoke.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Fantastinen nainen on fantastinen

Palkintokausi on käynnissä elokuvateattereissa, joissa nyt kevään aikana on tarjolla hurja määrä arthouse-elokuvaa. Somehehkutuksen perusteella aika monet ovat ehtineet jo nähdä Call Me by Your Namen, joten seuraavaksi voikin alkaa hehkuttaa Fantastista naista (Una mujer fantástica, ohj. Sebastián Lelio). Chileläisdraama tulee teattereihin perjantaina 9.2.


Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaana oleva Fantastinen nainen kertoo tarjoilijana ja laulajana työskentelevästä Marinasta, joka yllättäen menettää puolisonsa Orlandon. Marina joutuu kamppailemaan surunsa lisäksi viranomaisten ja Orlandon sukulaisten kanssa, jotka suhtautuvat vihamielisesti ja ennakkoluuloisesti transsukupuoliseen Marinaan.

Pääosassa nähtävä Daniela Vega on fenomenaalinen. Elokuva voitti viime vuoden Berlinalessa parhaan käsikirjoituksen palkinnon sekä parhaalle queer-elokuvalle myönnettävän Teddy-palkinnon. Vegalla nähtiin mahdollisuuksia jopa ensimmäiseen transsukupuolisen näyttelijän Oscar-ehdokkuuteen. Se, että ehdokkuutta ei vielä tullut, ei tietenkään vie elokuvalta yhtään voimaa. Vegan vangitsevan osasuorituksen lisäksi elokuvassa vetoavat jännitystarinan lailla etenevä kerronta sekä visuaaliset herkkupalat, kuten unenomainen tanssijakso.


Lisälukemiseksi suosittelen Guardianissa julkaistua Juliet Jacquesin artikkelia "A fantastic leap – trans cinema's breakthrough moment", joka tiivistää erinomaisesti transnarratiivien historian länsimaisessa elokuvassa.

Viime vuoden Berlinalessa oli niin hieno queer-ohjelmisto, etten uskalla edes toivoa tältä vuodelta samaa. Tämän vuoden Teddy-palkintoehdokkaat julkaistaan ensi viikolla – laitan niistä linkin Facebookiin – ja itse festivaali käynnistyy 15.2.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Kutsu minua nimelläsi

Tänään tiistaina julkistettiin Oscar-ehdokkaat, ja Call Me by Your Name pääsi mukaan kisoihin neljässä kategoriassa: paras elokuva, sovitettu käsikirjoitus (James Ivory), miespääosa (Timothée Chalamet) ja laulu (Sufjan Stevens, "Mystery of Love"). Nämä kaikki ovat mitä painokkaimmin ansaittuja – myös ohjaaja Luca Guadagninolle olisin suonut ehdokkuuden.


Viime vuoden suosikkeihini kuulunut elokuva saa Suomen ensi-iltansa nyt tulevana perjantaina 26.1. Ensiesityksensä täällä se sai Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla syyskuussa. Luvalla jaan alla festarin lehteen kirjoittamani jutun (hieman julkaistua pidempänä versiona).

Tässä kuitenkin ensin linkit elokuvan esityksiin pääkaupunkiseudulla:
Kino Engel
Korjaamo
Riviera
Kino Tapiola 
Finnkinon teatterit

Viettelevä tarina huumaavasta ensirakkaudesta


Tämän vuoden avajaiselokuvan Call Me by Your Name voi jo nyt listata vuosikymmenen suurten rakkauselokuvien joukkoon.

Italialaisohjaaja Luca Guadagninon elokuva sai ensi-iltansa alkuvuodesta Sundancessa ja Berlinalessa ylistävien arvioiden saattelemana. Muun muassa Guardianilta tuli täydet viisi tähteä, ja Indiewire on jo ehtinyt listata mestariteokseksi nimeämänsä elokuvan Oscar-ennustuksissaan.

André Acimanin romaaniin perustuva Call Me by Your Name sijoittuu pohjoisitalialaiselle huvilalle 1980-luvulle. Charmantin Michael Stuhlbargin esittämä isä-Perlman on amerikanjuutalainen professori, jolla on tapana kutsua kesäksi nuorempia tutkijoita assistentikseen. 17-vuotias poika Elio (Timothée Chalamet) suhtautuu kesävieraisiin teinin välinpitämättömyydellä.


Kun uusin tulokas, komea ja aurinkoinen Oliver (Armie Hammer) saapuu huvilalle, kirjallisuuden ja musiikin parissa viihtyvä Elio on valmis toteamaan tämän pinnalliseksi amerikkalaiseksi. Oliver voittaa kuitenkin Elion puolelleen nopealla älyllään, ja pikkuhiljaa Elio huomaa uudenlaisen halun syttyvän itsessään.

Teini-iästä nähdään harvoin yhtä realistisia kuvauksia: ilmiömäisen Chalametin (s. 1995) Elio on sekä epävarmuutensa kopeuteen peittävä teini että sivistynyt, kauniisti herkkyyttä osoittava nuori mies. Muun muassa The Social Networkissä vakuuttanut Hammer (s. 1986) on myös nappivalinta ensirakastajaksi, joka kasvaa Elion silmissä halun idealisoidusta kohteesta tasavertaiseksi toveriksi. Näyttelijät ystävystyivät kuvauksissa, mikä näkyy saumattomana kemiana, myös seksikohtauksissa.


Guadagnino tavoittaa ensirakkauden epävarmuuden, euforian, heittäytymisen ja riipaisevan sydänsurun täydellisesti. Guadagninolta on nähty Suomessa valkokankailla Tilda Swintonin tähdittämät Rakkautta italialaisittain (2009) sekä A Bigger Splash (2015). Seuraavaksi häneltä odotetaan Suspiria-remakea, jonka kuvaukset ovat päättyneet tänä keväänä.

Elokuvan taustalla on muutenkin upea joukko ammattilaisia. Lauluntekijä Sufjan Stevens sävelsi uusia kappaleita elokuvaa varten. Käsikirjoituksesta vastaa pitkän linjan elokuvantekijä James Ivory, joka tunnetaan erityisesti arvostetuista kirjallisuusfilmatisoinneistaan (mm. Hotelli Firenzessä, Maurice). Kuvaaja Sayombhu Mukdeepromin aiempiin töihin kuuluvat Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (2010) sekä Miguel Gomesin trilogia Arabian Nights (2015).

Ihon alle hiipivän, sydämeen iskevän rakkaus- ja kasvutarinan lisäksi viettelevästi kuvattuun italialaiseen kesään sijoittuva Call Me by Your Name tarjoaa suloista eskapismia syksyn pimeneviin iltoihin.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Orionin kevät

Hyvää uutta vuotta! Mielenkiintoinen elokuvavuosi tulossa, aloitetaan elokuvateatteri Orionin kevätohjelmistolla:


Tällä kaudella on helppo nimetä eniten odottamani sarja: tammikuussa esitetään kuusi elokuvaa ohjaaja Dorothy Arznerilta. Arzner oli merkittävin Hollywoodin studiokaudella työskennellyt naisohjaaja. Hänella oli suhteita useisiin naisnäyttelijöihin ja hän eli myös pitkässä suhteessa koreografi Marion Morganin kanssa. Sarjan esittelytekstissä kerrotaan lisää Arznerin urasta, ja esimerkiksi Senses of Cineman sivuilla on kattava artikkeli.

Ja huom: sarja päättyy jo 28.1., joten kannattaa merkata näytökset saman tien kalenteriin!

Queer-elokuvaa on todella niukasti tällä kaudella. Onneksi sentään Kanadasta nähdään Patricia Rozeman lesboklassikko Kun yö saapuu (When Night Is Falling, 1995). Hyvin ysäriä romanssia tarjolla, tsekkaa vaikka trailerista. Ainoa näytös on ma 9.4.


Lisäksi kauhuun keskittyvässä Jatko-osahelvetti-sarjassa esitetään 14.4. Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto (1985), joka on saanut mainetta homo-subtekstinsä ansiosta. Aiheesta voi lukea esimerkiksi tästä Deciderin artikkelista. Pääosassa nähtävä Mark Patton tuli ulos kaapista elokuvan ilmestymisen jälkeen.


Lisää naisohjaajia


Arznerin lisäksi tammikuussa on esillä toinenkin varhainen naisohjaaja, neuvostoavantgarden edustaja Esfir Shub, jolta nähdään neljä elokuvaa 1920–30-luvuilta. Maaliskuussa kolmen elokuvan miniretron saa Lynne Ramsay, osana Skotlanti-sarjaa.

Edelleen aktiiviselta Agnès Vardalta nähdään maaliskuussa Ranskan uuden aallon klassikko Cléo viidestä seitsemään (1961). Elokuvan historia -sarjassa on ilahduttavasti ollut viime kausilla aina myös naisohjaajien elokuvia. Keväällä nähdään em. Rozeman elokuvan lisäksi Moufida Tlatlin Palatsin hiljaisuus (1994), Jane Campionin Piano (1994) ja Lone Scherfigin Italiaa aloittelijoille (2000).

Muut tärpit


Yhdysvaltalaislähtöinen Black History Month on vakiinnuttanut paikkansa myös Orioniin. Viime vuonna nähtiin restauroitu afroamerikkalaisen elokuvan merkkiteos Daughters of the Dust (1991). Tänä vuonna näytöksiä on enemmän ja teemana jazz-musiikki. Ystävänpäivään 14.2. on sijoitettu kaksi konserttitelokuvaa Suomesta: Ella Fitzgerald Helsingissä (1965) ja Sarah Vaughan Helsingissä (1978).

Suurelta italialaiselta Pier Paolo Pasolinilta esitetään "anti-ideologinen" Jeesus-kuvaus Matteuksen evankeliumi (1964) tammikuun lopulla ja pääsiäisenä, ja Saksasta Rainer Werner Fassbinderiltä Pelko jäytää sielua (1973) helmikuussa.

torstai 21. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat

Alla on listattuna TOP 10 elokuvista, jotka näin tänä vuonna ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa. Sijat 4.–10. ovat näkemisjärjestyksessä.

1. Robin Campillo, BPM (Beats per Minute)


2. Luca Guadagnino, Call Me by Your Name
[ensi-ilta Suomessa 29.1.2018]



3. Sebastián Lelio, Una mujer fantástica
[ensi-ilta Suomessa 9.2.2018]


4.–10.

Francis Lee, God's Own Country
[teattereissa nyt]

Barry Jenkins, Moonlight

Chantal Akerman, Je, tu, il, elle

Julia Ducournau, Raw 

Anna Rose Holmer, The Fits

Claire Denis, Un beau soleil intérieur (Aurinko sisälläni)
[teattereissa nyt]

Sami van Ingen, Polte

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Berlinalen satoa nähtävillä: God's Own Country, Close-Knit, Veljeni William

Heti alkuun täytyy korjata harmillinen unohdus: epähuomiossa ei tullut mainostettua hieman yli viikko sitten järjestettyä Femististä foorumia eli FemFiä. Kerran vuodessa kokoontuva tapahtuma on monenlaista ilmaista toimintaa, paneelikeskustelua, elokuvanäytöksiä ja työpajoja tarjoava syksyn valopilkku. Suosittelen seuraamaan FemFiä Facebookissa ja osallistumaan ensi vuonna taas meininkeihin.

Sitten varsinaiseen asiaan:

Teatterilevityksessä God's Own Country


Keväällä Berlinalen elokuvajuhlilla nähty brittielokuva God's Own Country on tulossa tulevana perjantaina Suomessa teatterilevitykseen. Yorkshiren maaseudulle sijoittuvaa draamaa esitettiin syyskuussa täysille saleille Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla (kirjoittamani katalogiteksti). Elokuva kertoo perheensä maatilalla työskentelevästä äreästä Johnnysta, joka löytää yllättäen lämmön sydämestään, kun romanialainen Gheorghe saapuu tilalle töihin.

Annan tälle elokuvalle vilpittömimmän suositukseni; suunnitelmissa on mennä katsomaan se itsekin uudestaan. Kauniin rakkaustarinan lisäksi juuri työntekoa on kuvattu viehättävän arkisella arvostuksella. Melankolisesta tunnelatauksesta ja siniharmaista maisemista huolimatta elokuva ei ole ankea tai ahdistava, vaan toiveikas ja kohottava.


(Muuten, Facebookista löytyy nykyään Helsingin pienet elokuvateatterit -niminen sivu, joka listaa muiden kuin Finnkinon näytösaikoja perjantaisin.)

Orionin Kuukauden elokuvana Close-Knit


Orionissa nähdään marraskuussa viidesti toinen Berlinalen ja R&A:n suosikki, Naoko Ogigamin draama Close-Knit. Elokuva kertoo Tomo-tytöstä, joka päätyy Makio-enonsa luokse asumaan, kun yksinhuoltajaäiti lähtee omille teilleen. Uusperheen täydentää enon transsukupuolinen tyttöystävä Rinko. Hyväntuulisessa elokuvassa kolmikko opettelee elämään yhdessä.


Kyseessä saattaa hyvinkin olla ensimmäinen japanilainen mainstream-elokuva, joka käsittelee trans-aiheita. Olin Berlinalessa queer-elokuville jaettavan Teddy-palkinnon juryssa, ja annoimme kakkospalkinnon tälle elokuvalle. Keskustelua herätti miesnäyttelijän valinta Rinkoksi –  Japanissa ilmeisen suosittu Toma Ikuta suoriutuu kyllä hyvin herkän äidillisestä roolistaan. Kyseessä on lopulta melko perinteistä perhekuvaa tarjoileva, selkeästi suurelle yleisölle suunnattu, mutta sellaisena varsin sympaattinen elokuva.

Netflixissä Veljeni William


Kesästä asti on ollut suunnitteilla blogaus televisiosuosituksista, mutta en ole vielä sitä ehtinyt viedä loppuun asti. Mainittakoon tässä yhteydessä Yance Fordin ohjaama Veljeni William (Strong Island), ihan vaan sillä aasinsillalla, että se oli myös helmikuisen Berlinalen ohjelmistoa – ja olisi saattanut olla R&A:ssakin, jos Netflix ei olisi napannut elokuvaa ensin.

Erittäin tyylikkäästi kuvatussa, Sundancessa palkitussa dokumenttielokuvassa Ford kertoo tarinan murhatusta veljestään, jonka tappajaa ei koskaan tuomittu. Elokuva kuvaa hienosyisesti keskiluokkaisen Fordin perheen historiaa aina vanhempien kohtaamisesta alkaen, ja rakentaa sitä kautta kuvaa mustien amerikkalaisten elämästä rasistisessa maassa, jossa oikeuslaitokseen ei voi luottaa. Tyylillisesti mieleen tulee dokumentaristilegenda Errol Morrisin työt. Queer-tematiikkaa elokuvaan tulee ohjaaja Fordin omasta taustasta.


tiistai 17. lokakuuta 2017

Syksyn menoja: Cinemaissí, Vinokino, Tuntematon, jne.

Erinäisten kiireiden takia blogi on jäänyt vähemmälle huomiolle, joten laitetaanpa nyt kerralla isompi satsi vinkkejä.

Festivaaleja: Cinemaissí


Tällä viikolla Helsingissä järjestetään Latinalaisen Amerikan elokuviin keskittyvä Cinemaissí-festivaali. Bongasin ohjelmistosta kaksi pitkää elokuvaa ja yhden lyhärin, joissa keskeisissä rooleissa on homomiehiä. Kuubalainen Santa & Andrés kertoo vallankumouksellisen maalaistytön ja vastavallankumouksellisen homokirjailijan kohtaamisesta vuonna 1983. Elokuvaa on esitetty mm. Toronton ja San Sebastianin festivaaleilla

Amat Escalanten ohjaamassa body horror -jännärissä La région salvaje (The Untamed) naisella on yhteys jonkinlaiseen seksuaalista nautintoa tuottavaan hirviöön. Guardianin Peter Bradshaw antoi neljä tähteä Venetsiassa ensi-iltansa saaneelle elokuvalle.

About Love -lyhytelokuvakoosteessa esitetään Ruptures (ou André et Gabriel), joka "kertoo Gabrielin ja tämän entisen poikaystävän Andrén yllättävästä kohtaamisesta Pariisissa 10 vuoden jälkeen."

Festivaaleja: Vinokino


Vinokinoa vietetään tällä viikolla Turussa, ja Helsinkiin festivaali rantautuu 9.–12.11. Kysyin festivaalin järjestäjiltä eräästä asiasta, joka minua on häirinnyt viime vuosina: esitystekniikasta. Ymmärrän, että tämä ei ole kaikkia kiinnostava asia, mutta alustukseksi kerrottakoon, että olen tänäkin vuonna nähnyt 90 prosenttia pitkistä elokuvista elokuvateatterissa, eli olen kiinnostunut sisällön lisäksi myös elokuvateatterikokemuksesta.

Vinokinosta minulle siis kerrottiin, että heillä elokuvia ei esitetä nykyisellä elokuvateatteriformaatilla DCP:llä (digital cinema package). DCP-formaatti korvasi salien digitalisoitumisen myötä 35 mm:n filmikopiot ja on siis elokuvateatteristandardi. En saanut vastausta siihen, mitä formaattia Vinokinossa käytetään, mutta esimerkiksi viime Pridekinon kokemuksen myötä arvelisin, että kyseessä on dvd-esitystä vastaava laatu. Andorrassa kuvan kaikilla reunoilla oli harmaat palkit, mikä itselleni on melkein itse kuvanlaatua häiritsevämpi asia.

Hieman vaikea on ymmärtää, miksi elokuvia ei haluttaisi esittää paremmalta laadulta. Isoin osa kustannuksista on kuitenkin esityskorvauksia ja itse kopioiden liikuttelu on halvempaa kuin aiemmin: DCP voidaan toimittaa kovalevyllä tai nykyään siirtää elokuvateattereihin myös verkon kautta (siinä missä filmikopiot painoivat helposti noin 20 kg ja maksoivat maltaita liikutella maasta toiseen).

Sitten itse elokuviin. Ykkössuositukseni festivaaleille on Anna Muylaertin ohjaama brasilialaiselokuva Don't Call Me Son (2016), jonka näin viime vuonna Berlinalessa. Olisipa tällaisia teinielokuvia enemmän! Sukupuolinormeja rikkova, homo/hetero-binääristä piittaamaton päähenkilö Pierre joutuu tuskailemaan aikuistumisen kanssa erityisessä tilanteessa, kun hänelle selviää, että hänen äitinsä onkin kidnapannut hänet ja siskonsa heidän ollessaan pieniä. Saippuasarjamaisen tilanteen sijaan energinen elokuva keskittyy Pierren identiteettikysymyksiin.

Helsingissä aiemmin esitettyjä elokuvia ovat Paris 05:59 (R&A 2016) ja The Duke of Burgundy (R&A 2015, WHS Teatteri Union 2016), joita molempia suosittelen myös. Lauantaina 11.11. festivaali bilettää jälleen yhdessä Peijakas!-klubin kanssa.

Uusi kotimainen: Tuntematon


Aiemmin tässä kuussa ensiesityksensä sai Wille Hyvösen ohjaama ja Hyvösen ja Johannes Ekholmin käsikirjoittama "postgenre"-elokuva Tuntematon, joka "kyseenalaistaa hegemonista maskuliinisuutta ja kansallisidentiteettiä suomalainen elokuvamaailma näyttämönään." Muunsukupuoliseksi identifioituvasta Hyvösestä ja elokuvasta kirjoitti HS:n Nyt-liite.

Elokuva esitetään WHS Teatteri Unionissa keskiviikkona 8.11. ja Rivierassa torstaina 9.11. ja lauantaina 18.11. sekä Midnight Movie -näytöksenä lauantaina 4.11.


Tulossa marraskuussa


Perjantaina 3.11. teatteriensi-iltansa saa ihana brittielokuva God's Own Country, joka otettiin syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla innostuneesti vastaan. Kirjoitin elokuvasta festivaalin katalogiin.

Orionin koko syyskauden ohjelmistosta kirjoitin elokuussa. Tuloillaan on vielä mm. Velvet Goldmine -sing-along, Almodóvar-retron toinen osa, Viktor ja Viktoria -versioinnit sekä ilmaiset LUX-näytökset, joissa mukana on AIDS-aktivismidraama BPM (Beats per Minute), yksi vuoden parhaista elokuvista.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Rakkautta & Anarkiaa 14.–24.9.2017

Rakkautta & Anarkiaa täyttää 30 vuotta, mitä on juhlistettu mm. Liken kustantamalla, paksulla historiikilla. Siitä on luettavissa, kuinka merkittävä tapahtuma on ollut myös helsinkiläisen ja suomalaisen queer-kulttuurin saralla. Heti ensimmäisessä tapahtumassa esillä oli Derek Jarman.

Tänä vuonna LGBT-tägin alla on 13 pitkää elokuvaa. Alla on listattuna suositukseni näkemistäni sekä muutama elokuva, joiden tsekkaamista odotan kovasti.


Robin Campillo, BPM (Beats per Minute) (kuva yllä)
90-luvulle sijoittuva ranskalaiselokuva kuvaa pariisilaista ACT UP -liikettä, joka taisteli HIV-positiivisten oikeuksien puolesta. Ohjaaja oli itse liikkeessä mukana, ja elokuvassa kuvataankin aktivismia suurella sydämellä. Tärkeässä osassa ovat ryhmän keskustelu- ja suunnittelutilaisuudet, joissa ääneen pääsevät muutkin kuin valkoiset miehet. Elokuva ei myöskään pyyhi seksiä homohistoriasta, päinvastoin: se on harvinaisen kauniisti kudottu osaksi päähenkilöiden elämää. Tämä on yksi vuoden parhaista elokuvista.

Luca Guadagnino, Call Me by Your Name
Tässä toinen vuoden parhaat -listalle heittämällä mennyt elokuva. Kirjoitin festivaalin avajaiselokuvasta tabloidiin (s. 5). Erityisellä tavalla elokuva pitää katsojan koko ajan sekä turvassa että jännityksessä. Aivan uskomattoman koskettava kuvaus (ensi)rakkaudesta.

Naoko Ogigami, Close-Knit
Tämä harvinainen, arkinen kertomus transsukupuolisuudesta sai helmikuussa Berlinalen Teddy-gaalassa kakkospalkinnon. Se on tärkeä avaus konservatiivisessa Japanissa kuvatessaan transnaista lämpimänä, huolehtivana hahmona, joka elää perusarkea poikaystävänsä kanssa. Sisältää hyvin paljon söpöilyä.


Francis Lee, God's Own Country (kuva yllä)
Kirjoitin elokuvasta festivaalin katalogitekstin, linkki nimessä. Upea rakkaustarina ja brittirealismin helmi.

Bruce LaBruce, The Misandrists
Totean heti alkuun, että The Misandrists ei ole Brucen parhaita elokuvia. Mutta koska kyseessä on ainoa festareille valikoitunut kunnon lesboelokuva (missä ovat hyvät lesboelokuvat?!), nostan homoelokuvan legendalle hattua. Saksassa kuvattu pienen budjetin elokuva on täynnä berliiniläisiä queer-hipstereitä, sekstailua, kammottavaa näyttelemistä ja yleistä sekoilua. Ei varmasti jokaisen makuun, mutta Brucen faneille herkkua.

Anahita Ghazvinizadeh, They (kuva alla)
Pohdiskeleva, erittäin kauniisti kuvattu elokuva muunsukupuolisesta teinistä sekä tämän isosiskosta ja siskon iranilaisesta poikaystävästä.


Lyhytelokuvanäytös Pohjoismaiset huiput 1
Parhaan lyhärin Teddy-palkinnon voittanut Lia Hietalan sympaattinen Min homosyster nähdään tässä näytöksessä, jonka muutkin elokuvat kuulostavat lupaavilta.

Korkeita odotuksia


Eliza Hittman, Beach Rats
Newyorkilaisista teinipojista kertova elokuva palkittiin Sundancessa.

Daisy Asquith, Queerama
Arkistolaisena odotan innolla elokuvaa, joka kursii kokoon filmille tarttunutta queer-historiaa.

Suositukset muusta ohjelmistosta


François Ozon, L’Amant double
Ozon on viihdyttävimmillään vuoden queereimpia seksikohtauksia tarjoilevassa, evil twin -aihiota mainiosti kierrättävässä eroottisessa trillerissä.

Rungano Nyoni, I Am Not a Witch
Kirjoitin elokuvan katalogitekstin, linkki yllä. Äärimmäisen tyylikäs, lakoninen satiiri nykynoidista Sambiassa.


Olivier Assayas, Personal Shopper (kuva yllä)
Kirjoitin elokuvan katalogitekstin, linkki yllä. Kristen Stewart -faneille ja mysteerien ystäville ehdoton.

Julie Ducournau, Raw
"Raw on psykofyysinen feministinen lihamuki", toteaa esittelyteksti. Ja herkullinen onkin!

Odotan myös mm. näitä:
Claire Denis, Un Beau soleil intérieur
Agnès Varda, Kasvot, kylät
Anna Rose Holmer, The Fits
Rojda Sekersöz, Beyond Dreams
Hope Dickson Leach, The Levelling 

PS. R&A on myös bileitä! Sunnuntaina 17.9. Dubrovnikissa iltaa johtaa maanmainio Drag Me to HEL -kollektiivi.

tiistai 15. elokuuta 2017

Orionin syksyssä runsaasti queeria

Edellisestä päivityksestä onkin aikaa, oli kiireinen kesä ja sitten iski myös Rakkautta & Anarkiaa -kirjoitushommat päälle. Tämäkin listaus tulee nyt aika viime tingassa, sillä Orionin syyskausi pyörähti tänään käyntiin.

Ohjelmaa on paljon, joten valitan heti ensialkuun, etten kauhean syvällisesti näistä pysty kirjoittamaan. Mutta ehkä joku teistä ilahtuu listauksesta ja löytää sen avulla jotain katsottavaa, toivon.

30 vuotta Rakkautta & Anarkiaa

Orionissa juhlitaan Suomen suurimman elokuvafestivaalin pyöreitä sarjalla menneiden vuosien suosikkeja. Näistä queer-näkökulmasta tärkein on Gregg Arakin Mysterious Skin (2004), joka teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Näytökset ovat tällä viikolla, menen itse ehdottomasti tsekkaamaan tämän uusiksi.

Myös Stephen Frearsin Sammyn ja Rosien naimapuuhat (1987) kiinnostaa. Elokuva on samaa aikakautta kuin Frearsin queer-klassikot Poikien pesula (1985), jossa myös oli Hanif Kureishi käsikirjoittajana, ja Prick Up Your Ears (1987).

Beat it!

Beat-kirjailijoihin keskittyvässä sarjassa luonnollisestikin on esillä queer-sensibiliteetti. Mukana on homoaiheisiin useasti keskittyneiden Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin dokufiktio Howl – Huuto (2010), jossa James Franco tulkitsee Allen Ginsbergia.

Ohjaaja Howard Brooknerin dokumenttielokuva Burroughs: The Movie (1983) voi kiinnostaa kirjallisuuden ystävien lisäksi My Uncle Howardin (2016) nähneitä – DocPointissa esitetty elokuva kävi läpi aidsiin kuolleen Brooknerin lyhyttä uraa ja erityisesti tuon Burroughs-dokkarin tekemistä.

Yksi lesboelokuva!

Jos jostain kumman syystä Todd Haynes Carol (2015) jäi pari vuotta sitten näkemättä elokuvateatterissa, asian voi nyt paikata elo-syyskuun vaihteessa. Näytös on osa Cate Blanchettille omistettua sarjaa. Täytyy harkita uusintakatselua, jos vaikka saisin jotain uusia sävyjä elokuvasta irti. Ensimmäisellä katselulla se jätti minut hieman kylmäksi, vaikka alkuperäisromaanista pidin paljonkin.

No ok, ehkä toinenkin

Lokakuussa Kuukauden elokuvana nähdään Sally Potterin (mm. Orlando, 1992) uusin, Berlinalessa helmikuussa esitetty kohkauskomedia The Party (2017). Ei iskenyt minun huumorintajuuni, mutta moni muu tykkäsi. Lasta odottavien lesbojen rooleissa nähdään Emily Mortimer ja (ihan aito lesbo!) Cherry Jones.

Kotimainen queer-elokuva ysäriltä

AVEKin 30-vuotisjuhlallisuuksissa on nähtävissä Ilppo Pohjolan (Daddy and the Muscle Academy, 1991) kokeellinen trans-aiheinen lyhäri P(l)ain Truth (1993), osana "Toisinkertojat"-näytöskokonaisuutta, johon on vapaa pääsy. Pääroolissa nähdään Leea Klemola (joka on siis esittänyt elokuvissa sekä transmiestä että transnaista – jälkimmäinen rooli oli vuoden 2013 elokuvassa Kerron sinulle kaiken.)

Hikinen iltapäivä Lidolla

Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa (1971) on komea klassikko vanhan miehen nuoruuden kaipuusta ja, no, kuolemasta. Vahva suositus. Tadzio!

Ristiinpukeutumista 1920-luvulta 2000-luvulle

Remakes-sarjassa on tällä kertaa kolme versiointia Viktor ja Viktoria -musikaalista: alkuperäinen saksalainen vuodelta 1933, pari vuotta myöhemmin ilmestynyt brittiversio sekä Julie Andrewsin tähdittämä menestyselokuva 1980-luvulta.

Blanchettin retrospektiivissä on mukana myös toinen Todd Haynesin ohjaustyö hieno Bob Dylan -elämäkerta I'm Not There (2007), jossa Blanchett esittää yhtä, ehkä eniten näköisintä Dylania.

1920-luvun suuriin tähtiin kuulunut Louise Brooks pukeutuu pojaksi mykkäklassikossa Beggars of Life (1928), joka esitetään lokakuussa.

Billy Wilder -sarjassa esitetään jälleen ikisuosikki Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959).

Sing-along Bowien hengessä

Todd Haynes on esillä toisessakin sarjassa, joka kantaa nimeä Parhaat indie-soundtrackit. Velvet Goldmine (1998) on, kollegaani lainatakseni, "David Bowien Ziggy Stardust -hahmon innoittama fiktio, jossa brittitoimittaja lähtee selvittämään vuonna 1984, mitä tapahtui glam-rockin superstaralle Brian Sladelle." Norminäytös ilman yleisön laulelua on jo syyskuussa.

Almodóvar, osa 2

Viime vuoden syksyn kohokohtiini kuului Pedro Almodóvarin varhaisten elokuvien sarja. Loppuvuodesta nähtävä jatko-osa käynnistyy vuodesta 1995 ja jatkuu aina viimeisimpään Julietaan asti. Nämä elokuvat ovat tuoreemmassa muistissa, joten en ehkä ihan yhtä tarkkaan käy sarjaa läpi, mutta ainakin aikoinaan suuren vaikutuksen tehneet Huono kasvatus (2004) ja Iho jossa elän (2011) täytyy nähdä uusiksi.

LUX Film Days

LUX-elokuvapalkintoa myöntää Euroopan parlamentti ja se on siitä mukava, että parlamentti tarjoaa shortlistan kolmen elokuvan ilmaisnäytökset sekä tekstitykset. Näytökset ovat vasta marraskuussa, mutta ehdokkaat ovat jo nyt tiedossa, ja mukana on ranskalainen aids-aktivismidraama, Cannesissa kilpaillut BPM (Beats per Minute) (ohj. Robin Campillo).

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Elokuvia ensi viikolla Helsinki Pridessa

HeSetan koordinoimaa Helsinki Pridea vietetään perinteiseen tapaan juhannuksen jälkeisellä viikolla. Ohjelmaa tuottavat monet tahot, listaan alla elokuvanäytökset. Orionin arkistonäytöksiä lukuunottamatta näihin tapahtumiin on vapaa pääsy.

Tiistai 27.6.


Klo 19:00 Euphoria Goes Pride: Kino Queer, Harjun nuorisotalo (Aleksis Kiven katu 1–3)

Klo 19:10 Tunnit (The Hours, 2002), Elokuvateatteri Orion (Eerikinkatu 15)

Keskiviikko 28.6.


Klo 18:00 Fucking Åmål (1998), Elokuvateatteri Orion (Eerikinkatu 15)

Torstai 29.6.


Klo 16:00 Vamos Kino: Tom of Finland, Kaapelitehtaan Turbiinisali (Tallberginkatu 1)
Elokuvan jälkeen keskustelu aiheesta vapaus olla oma itsensä.

Klo 18:00 Vinokinon Pridekino: Pushing Dead, Andorra (Eerikinkatu 11)

Klo 19:00 Euphoria Goes Pride: Kino Pride, Harjun nuorisotalo (Aleksis Kiven katu 1–3)

Perjantai 30.6.


Klo 18:00 Dokkari Kohtaus: Jack in the Land of Transpinays, Kohtaus ry (Inarintie 35)
Elokuvan jälkeen keskustelu tekijöiden kanssa.

Sunnuntai 2.7.


Klo 20:00 Shortbus (2006), Elokuvateatteri Orion (Eerikinkatu 15)
Huom! ensimmäinen näytös to 22.6. klo 18

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Katsaus tulevaan kotimaiseen elokuvaan

Tällä viikolla somessa kaveri jakoi Oktober-tuotantoyhtiön Baby Jane -elokuvan casting-kutsua ja myöhemmin Tämän kylän homopojan blogista luin tuoreesta Pihalla-indieleffasta. Joten ajattelin itsekin kirjoittaa hieman tulevasta kotimaisesta tarjonnasta.

Baby Jane


Baby Jane perustuu siis Sofi Oksasen vuonna 2005 ilmestyseen romaaniin. Ohjaajana on dokumenteistaan Säilöttyjä unelmia ja Kuun metsän Kaisa tunnettu Katja Gauriloff, jolle kyseessä on ensimmäinen pitkä fiktio-ohjaus. Elokuvan tiedotteessa Gauriloff kertoi tienneensä heti kirjan luettuaan haluavansa tehdä siitä elokuvan. Hanke sai huhtikuussa Elokuvasäätiöltä tuotantotuen ja ensi-iltaa suunnitellaan loppuvuoteen 2018.

Casting-ilmoitusta jakanut apulaisohjaaja Katri Aksola kirjoitti saatesanoissaan: "Jotta Helsingin LGBT-skene näyttäisi aidolta, paikalle pitää saada karismaattisia hahmoja ja tietenkin ihan tavallisen näköisiäkin ihmisiä." Näyttelijävalinnoista en löytänyt vielä tietoa. Jäämme jännittämään, millaisen skenekuvan tekijäryhmä saa aikaan!

Pihalla


Pihalla-elokuva, jota ulkomailla levitetään nimellä Screwed, sen sijaan on jo valmis ja saamassa ensi-iltansa San Franciscon Frameline-festivaalilla. Se on hyvä saavutus, sillä kyseessä on pitkäikäisin ja arvostetuin queer-elokuvafestivaali. (Suomesta mukana on myös Tom of Finland.)

Trailerin perusteella kyseessä on kesäinen nuorisoelokuva, melko tavanomaiselta vaikuttava kasvutarina. Ohjaaja kertoo elokuvan nettisivuilla ammentaneensa käsikirjoittajaparinsa kanssa omista kokemuksistaan, mikä kuulostaa lupaavalta. Moni suomalainen homorepresentaatio on tuntunut kovin ulkokohtaiselta. Tuotantoyhtiön Youtube-kanavalla voi fiilistellä myös lyhyiden klippien kautta elokuvan tunnelmaa.

Kyseessä on indie-tuotanto eli varmasti aika pienillä resursseilla ovat liikenteessä, mikä tarkoittaa että levityskin lienee pienimuotoista. Suomen näytöksistä en löytänyt vielä tietoa. Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleillahan on viime vuosina nähty valikoima indie-tuotantoja, tai viimeistään Vinokinon luulisi kiinnostuvan tästä.

Tämä hetki kaislikossa / A Moment in the Reeds


Maaliskuussa julkaistiin teaseri Tämä hetki kaislikossa -nimisestä indie-elokuvasta. Kesäinen järvimaisema ainakin yhdistää Pihalla-elokuvaan. Tuolloin tekijät mainostivat olevansa "Finland's first-ever independent LGBT film", mutta Pihalla taisi nyt viedä pidemmän korren, sillä tietojeni mukaan Tämä hetki on vielä jälkituotantovaiheessa.

Elokuvan nettisivuilla kerrotaan juonesta: ulkomailla opiskellut Leevi palaa Suomeen ja kohtaa syyrialaisen Tareqin, seurauksena romanssi. Turvapaikanhakijan tarinan tuominen elokuvaan lisää ajankohtaisuutta. Toivotaan, että tämänkin näytöksistä voi mahdollisimman pian tiedottaa lisää.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset


Isomman rahan elokuvista (eli Elokuvasäätiön tukemista) pitkään aikaan kiinnostavin on Hannaleena Haurun esikoispitkä Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, joka on tulossa teattereihin 28.7. Teaseri on katsottavissa täällä. Elokuvan ympärille on rakennettu myös kunnianhimoinen markkinointikampanja – tai ehkä pikemminkin jonkinlainen extended universe? – johon kuuluu mm. hahmojen Instagram-profiileja ja monia sometuohtumaan asti huijannut Scandinavian Geisha School -parodiasivusto.

Teaserin lisäksi olen nähnyt elokuvasta kolme kohtausta ennakkobileissä. Hauru kertoi halunneensa elokuvassa yhdistää actionia ja romanttista komediaa, mutta uudistamalla samalla lajityyppien pölyttyneitä asenteita. Ytimessä on päähenkilöiden Sadun ja Heidin ystävyys – eikä tyttöjen ja naisten välisestä ystävyydestä todellakaan ole liikaa elokuvia! En osaa sanoa vielä, onko elokuvassa kovastikaan queeria, mutta ainakin hyvää feminististä menoa uskallan odottaa. Tykkään kovasti elokuvan somematskun rouheasta estetiikasta.

Miami


Heti seuraavalla viikolla 4.8. Tuuheiden jälkeen teattereihin on tulossa toinen kovasti odottamani elokuva, Zaida Bergrothin (Hyvä poika, Skavabölen pojat) kolmas pitkä elokuva Miami. Ihastelin jo alkuvuodesta teaserin fiilistä, traileri lisäsi odotuksia. Jos ei naisten välisestä ystävyydestä ole usein valkokankaalla kerrottu, niin eipä sisaruussuhteistakaan. Rikoselokuva lajityyppinä on myös hyvin äijämaineessa ja kaipaa tuulettamista.

Ilahdun aina, kun elokuvissa käytetään uusia naamoja. Arvelen, että Miamissa toimii toimii hyvin Suomen ehkä suurimman (nais)tähden Krista Kososen roolitus karismaattiseksi tanssijaksi ja tuntemattomamman Sonja Kuittisen valinta "tavis"-siskon roolin.

***

Tällä viikolla muuten julkaistiin Cuporen tutkimus naistekijöistä ja elokuvarahoituksesta Suomessa, se on tuosta linkistä ladattavissa ilmaiseksi. Luvut ovat selvät: tasa-arvo ei toteudu elokuvarahoituksessa. Konkreettisia tekoja odotetaan nyt paitsi rahoittajilta ja tilaajilta myös tuotantoyhtiöiltä.

Myös me katsojat voimme osaltamme olla tukemassa monaisempaa elokuvakulttuuria jalkautumalla elokuvateattereihin, silloin kun sinne harvoin saadaan nais- ja queer-tarinoita. Ja mielellään vielä ensi-iltaviikonloppuna, sillä hyvä tulos avausviikonloppuna voi auttaa elokuvan leviämistä ja pysymistä saleissa pidempään.