tiistai 15. elokuuta 2017

Orionin syksyssä runsaasti queeria

Edellisestä päivityksestä onkin aikaa, oli kiireinen kesä ja sitten iski myös Rakkautta & Anarkiaa -kirjoitushommat päälle. Tämäkin listaus tulee nyt aika viime tingassa, sillä Orionin syyskausi pyörähti tänään käyntiin.

Ohjelmaa on paljon, joten valitan heti ensialkuun, etten kauhean syvällisesti näistä pysty kirjoittamaan. Mutta ehkä joku teistä ilahtuu listauksesta ja löytää sen avulla jotain katsottavaa, toivon.

30 vuotta Rakkautta & Anarkiaa

Orionissa juhlitaan Suomen suurimman elokuvafestivaalin pyöreitä sarjalla menneiden vuosien suosikkeja. Näistä queer-näkökulmasta tärkein on Gregg Arakin Mysterious Skin (2004), joka teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Näytökset ovat tällä viikolla, menen itse ehdottomasti tsekkaamaan tämän uusiksi.

Myös Stephen Frearsin Sammyn ja Rosien naimapuuhat (1987) kiinnostaa. Elokuva on samaa aikakautta kuin Frearsin queer-klassikot Poikien pesula (1985), jossa myös oli Hanif Kureishi käsikirjoittajana, ja Prick Up Your Ears (1987).

Beat it!

Beat-kirjailijoihin keskittyvässä sarjassa luonnollisestikin on esillä queer-sensibiliteetti. Mukana on homoaiheisiin useasti keskittyneiden Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin dokufiktio Howl – Huuto (2010), jossa James Franco tulkitsee Allen Ginsbergia.

Ohjaaja Howard Brooknerin dokumenttielokuva Burroughs: The Movie (1983) voi kiinnostaa kirjallisuuden ystävien lisäksi My Uncle Howardin (2016) nähneitä – DocPointissa esitetty elokuva kävi läpi aidsiin kuolleen Brooknerin lyhyttä uraa ja erityisesti tuon Burroughs-dokkarin tekemistä.

Yksi lesboelokuva!

Jos jostain kumman syystä Todd Haynes Carol (2015) jäi pari vuotta sitten näkemättä elokuvateatterissa, asian voi nyt paikata elo-syyskuun vaihteessa. Näytös on osa Cate Blanchettille omistettua sarjaa. Täytyy harkita uusintakatselua, jos vaikka saisin jotain uusia sävyjä elokuvasta irti. Ensimmäisellä katselulla se jätti minut hieman kylmäksi, vaikka alkuperäisromaanista pidin paljonkin.

No ok, ehkä toinenkin

Lokakuussa Kuukauden elokuvana nähdään Sally Potterin (mm. Orlando, 1992) uusin, Berlinalessa helmikuussa esitetty kohkauskomedia The Party (2017). Ei iskenyt minun huumorintajuuni, mutta moni muu tykkäsi. Lasta odottavien lesbojen rooleissa nähdään Emily Mortimer ja (ihan aito lesbo!) Cherry Jones.

Kotimainen queer-elokuva ysäriltä

AVEKin 30-vuotisjuhlallisuuksissa on nähtävissä Ilppo Pohjolan (Daddy and the Muscle Academy, 1991) kokeellinen trans-aiheinen lyhäri P(l)ain Truth (1993), osana "Toisinkertojat"-näytöskokonaisuutta, johon on vapaa pääsy. Pääroolissa nähdään Leea Klemola (joka on siis esittänyt elokuvissa sekä transmiestä että transnaista – jälkimmäinen rooli oli vuoden 2013 elokuvassa Kerron sinulle kaiken.)

Hikinen iltapäivä Lidolla

Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa (1971) on komea klassikko vanhan miehen nuoruuden kaipuusta ja, no, kuolemasta. Vahva suositus. Tadzio!

Ristiinpukeutumista 1920-luvulta 2000-luvulle

Remakes-sarjassa on tällä kertaa kolme versiointia Viktor ja Viktoria -musikaalista: alkuperäinen saksalainen vuodelta 1933, pari vuotta myöhemmin ilmestynyt brittiversio sekä Julie Andrewsin tähdittämä menestyselokuva 1980-luvulta.

Blanchettin retrospektiivissä on mukana myös toinen Todd Haynesin ohjaustyö hieno Bob Dylan -elämäkerta I'm Not There (2007), jossa Blanchett esittää yhtä, ehkä eniten näköisintä Dylania.

1920-luvun suuriin tähtiin kuulunut Louise Brooks pukeutuu pojaksi mykkäklassikossa Beggars of Life (1928), joka esitetään lokakuussa.

Billy Wilder -sarjassa esitetään jälleen ikisuosikki Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959).

Sing-along Bowien hengessä

Todd Haynes on esillä toisessakin sarjassa, joka kantaa nimeä Parhaat indie-soundtrackit. Velvet Goldmine (1998) on, kollegaani lainatakseni, "David Bowien Ziggy Stardust -hahmon innoittama fiktio, jossa brittitoimittaja lähtee selvittämään vuonna 1984, mitä tapahtui glam-rockin superstaralle Brian Sladelle." Norminäytös ilman yleisön laulelua on jo syyskuussa.

Almodóvar, osa 2

Viime vuoden syksyn kohokohtiini kuului Pedro Almodóvarin varhaisten elokuvien sarja. Loppuvuodesta nähtävä jatko-osa käynnistyy vuodesta 1995 ja jatkuu aina viimeisimpään Julietaan asti. Nämä elokuvat ovat tuoreemmassa muistissa, joten en ehkä ihan yhtä tarkkaan käy sarjaa läpi, mutta ainakin aikoinaan suuren vaikutuksen tehneet Huono kasvatus (2004) ja Iho jossa elän (2011) täytyy nähdä uusiksi.

LUX Film Days

LUX-elokuvapalkintoa myöntää Euroopan parlamentti ja se on siitä mukava, että parlamentti tarjoaa shortlistan kolmen elokuvan ilmaisnäytökset sekä tekstitykset. Näytökset ovat vasta marraskuussa, mutta ehdokkaat ovat jo nyt tiedossa, ja mukana on ranskalainen aids-aktivismidraama, Cannesissa kilpaillut BPM (Beats per Minute) (ohj. Robin Campillo).

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Elokuvia ensi viikolla Helsinki Pridessa

HeSetan koordinoimaa Helsinki Pridea vietetään perinteiseen tapaan juhannuksen jälkeisellä viikolla. Ohjelmaa tuottavat monet tahot, listaan alla elokuvanäytökset. Orionin arkistonäytöksiä lukuunottamatta näihin tapahtumiin on vapaa pääsy.

Tiistai 27.6.


Klo 19:00 Euphoria Goes Pride: Kino Queer, Harjun nuorisotalo (Aleksis Kiven katu 1–3)

Klo 19:10 Tunnit (The Hours, 2002), Elokuvateatteri Orion (Eerikinkatu 15)

Keskiviikko 28.6.


Klo 18:00 Fucking Åmål (1998), Elokuvateatteri Orion (Eerikinkatu 15)

Torstai 29.6.


Klo 16:00 Vamos Kino: Tom of Finland, Kaapelitehtaan Turbiinisali (Tallberginkatu 1)
Elokuvan jälkeen keskustelu aiheesta vapaus olla oma itsensä.

Klo 18:00 Vinokinon Pridekino: Pushing Dead, Andorra (Eerikinkatu 11)

Klo 19:00 Euphoria Goes Pride: Kino Pride, Harjun nuorisotalo (Aleksis Kiven katu 1–3)

Perjantai 30.6.


Klo 18:00 Dokkari Kohtaus: Jack in the Land of Transpinays, Kohtaus ry (Inarintie 35)
Elokuvan jälkeen keskustelu tekijöiden kanssa.

Sunnuntai 2.7.


Klo 20:00 Shortbus (2006), Elokuvateatteri Orion (Eerikinkatu 15)
Huom! ensimmäinen näytös to 22.6. klo 18

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Katsaus tulevaan kotimaiseen elokuvaan

Tällä viikolla somessa kaveri jakoi Oktober-tuotantoyhtiön Baby Jane -elokuvan casting-kutsua ja myöhemmin Tämän kylän homopojan blogista luin tuoreesta Pihalla-indieleffasta. Joten ajattelin itsekin kirjoittaa hieman tulevasta kotimaisesta tarjonnasta.

Baby Jane


Baby Jane perustuu siis Sofi Oksasen vuonna 2005 ilmestyseen romaaniin. Ohjaajana on dokumenteistaan Säilöttyjä unelmia ja Kuun metsän Kaisa tunnettu Katja Gauriloff, jolle kyseessä on ensimmäinen pitkä fiktio-ohjaus. Elokuvan tiedotteessa Gauriloff kertoi tienneensä heti kirjan luettuaan haluavansa tehdä siitä elokuvan. Hanke sai huhtikuussa Elokuvasäätiöltä tuotantotuen ja ensi-iltaa suunnitellaan loppuvuoteen 2018.

Casting-ilmoitusta jakanut apulaisohjaaja Katri Aksola kirjoitti saatesanoissaan: "Jotta Helsingin LGBT-skene näyttäisi aidolta, paikalle pitää saada karismaattisia hahmoja ja tietenkin ihan tavallisen näköisiäkin ihmisiä." Näyttelijävalinnoista en löytänyt vielä tietoa. Jäämme jännittämään, millaisen skenekuvan tekijäryhmä saa aikaan!

Pihalla


Pihalla-elokuva, jota ulkomailla levitetään nimellä Screwed, sen sijaan on jo valmis ja saamassa ensi-iltansa San Franciscon Frameline-festivaalilla. Se on hyvä saavutus, sillä kyseessä on pitkäikäisin ja arvostetuin queer-elokuvafestivaali. (Suomesta mukana on myös Tom of Finland.)

Trailerin perusteella kyseessä on kesäinen nuorisoelokuva, melko tavanomaiselta vaikuttava kasvutarina. Ohjaaja kertoo elokuvan nettisivuilla ammentaneensa käsikirjoittajaparinsa kanssa omista kokemuksistaan, mikä kuulostaa lupaavalta. Moni suomalainen homorepresentaatio on tuntunut kovin ulkokohtaiselta. Tuotantoyhtiön Youtube-kanavalla voi fiilistellä myös lyhyiden klippien kautta elokuvan tunnelmaa.

Kyseessä on indie-tuotanto eli varmasti aika pienillä resursseilla ovat liikenteessä, mikä tarkoittaa että levityskin lienee pienimuotoista. Suomen näytöksistä en löytänyt vielä tietoa. Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleillahan on viime vuosina nähty valikoima indie-tuotantoja, tai viimeistään Vinokinon luulisi kiinnostuvan tästä.

Tämä hetki kaislikossa / A Moment in the Reeds


Maaliskuussa julkaistiin teaseri Tämä hetki kaislikossa -nimisestä indie-elokuvasta. Kesäinen järvimaisema ainakin yhdistää Pihalla-elokuvaan. Tuolloin tekijät mainostivat olevansa "Finland's first-ever independent LGBT film", mutta Pihalla taisi nyt viedä pidemmän korren, sillä tietojeni mukaan Tämä hetki on vielä jälkituotantovaiheessa.

Elokuvan nettisivuilla kerrotaan juonesta: ulkomailla opiskellut Leevi palaa Suomeen ja kohtaa syyrialaisen Tareqin, seurauksena romanssi. Turvapaikanhakijan tarinan tuominen elokuvaan lisää ajankohtaisuutta. Toivotaan, että tämänkin näytöksistä voi mahdollisimman pian tiedottaa lisää.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset


Isomman rahan elokuvista (eli Elokuvasäätiön tukemista) pitkään aikaan kiinnostavin on Hannaleena Haurun esikoispitkä Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, joka on tulossa teattereihin 28.7. Teaseri on katsottavissa täällä. Elokuvan ympärille on rakennettu myös kunnianhimoinen markkinointikampanja – tai ehkä pikemminkin jonkinlainen extended universe? – johon kuuluu mm. hahmojen Instagram-profiileja ja monia sometuohtumaan asti huijannut Scandinavian Geisha School -parodiasivusto.

Teaserin lisäksi olen nähnyt elokuvasta kolme kohtausta ennakkobileissä. Hauru kertoi halunneensa elokuvassa yhdistää actionia ja romanttista komediaa, mutta uudistamalla samalla lajityyppien pölyttyneitä asenteita. Ytimessä on päähenkilöiden Sadun ja Heidin ystävyys – eikä tyttöjen ja naisten välisestä ystävyydestä todellakaan ole liikaa elokuvia! En osaa sanoa vielä, onko elokuvassa kovastikaan queeria, mutta ainakin hyvää feminististä menoa uskallan odottaa. Tykkään kovasti elokuvan somematskun rouheasta estetiikasta.

Miami


Heti seuraavalla viikolla 4.8. Tuuheiden jälkeen teattereihin on tulossa toinen kovasti odottamani elokuva, Zaida Bergrothin (Hyvä poika, Skavabölen pojat) kolmas pitkä elokuva Miami. Ihastelin jo alkuvuodesta teaserin fiilistä, traileri lisäsi odotuksia. Jos ei naisten välisestä ystävyydestä ole usein valkokankaalla kerrottu, niin eipä sisaruussuhteistakaan. Rikoselokuva lajityyppinä on myös hyvin äijämaineessa ja kaipaa tuulettamista.

Ilahdun aina, kun elokuvissa käytetään uusia naamoja. Arvelen, että Miamissa toimii toimii hyvin Suomen ehkä suurimman (nais)tähden Krista Kososen roolitus karismaattiseksi tanssijaksi ja tuntemattomamman Sonja Kuittisen valinta "tavis"-siskon roolin.

***

Tällä viikolla muuten julkaistiin Cuporen tutkimus naistekijöistä ja elokuvarahoituksesta Suomessa, se on tuosta linkistä ladattavissa ilmaiseksi. Luvut ovat selvät: tasa-arvo ei toteudu elokuvarahoituksessa. Konkreettisia tekoja odotetaan nyt paitsi rahoittajilta ja tilaajilta myös tuotantoyhtiöiltä.

Myös me katsojat voimme osaltamme olla tukemassa monaisempaa elokuvakulttuuria jalkautumalla elokuvateattereihin, silloin kun sinne harvoin saadaan nais- ja queer-tarinoita. Ja mielellään vielä ensi-iltaviikonloppuna, sillä hyvä tulos avausviikonloppuna voi auttaa elokuvan leviämistä ja pysymistä saleissa pidempään.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Off topic: sekalaisia suosituksia kesään tai muuten vaan

Tämä postaus on hieman OT eli aiheen vierestä siinä mielessä, että ao. vinkit eivät ole elokuvaa. Teki mieli vaan suositella jotain juttuja, joista itselle on ollut iloa viime aikoina.

Instagram-tili: h_e_r_s_t_o_r_y

 
Lesbohistoria on todella piilossa edelleen. Sen huomaa, kun törmää esimerkiksi h_e_r_s_t_o_r_y:n Instagram-sivun kaltaisiin resursseihin: eihän tällaisia kuvia näe missään. Suomalaista kontekstia voi löytää esimerkiksi Facebookin Lost Queer Lez-Biz Finland -ryhmästä, joka tosin ei ole ollut ihan superaktiivinen viime aikoina.

Kuvaitaide: Taidekoti Kirpilän queer-opastukset

 
Tänään sunnuntaina oli Pohjoisella Hesperiankadulla sijaitsevassa Taidekoti Kirpilässä queer-opastus. 25 vuotta sitten avautunut Kirpilä esittelee miehen kanssa eläneen lääkäri Juhani Kirpilän (1931–1988) mittavaa taidekokoelmaa. Opastus oli ilahduttavan suosittu ja mielestäni oikein kiva ja avartava. Esillä oli ymmärrettävän korostetusti Magnus Enckell (esim. Veljesvala). Queer-opastukset jatkuvat syksyllä: su 3.9., su 1.10., su 5.11. ja su 3.12., aina klo 14.30 alkaen.


Tulin muuten opastukseen Taidehallista, mikä kävi oikein hyvin yhteen: Kirpilässä on esillä runsaasti muotokuvia ja Taidehallin näyttelyssä on tällä hetkellä teemana omakuva, mukana mm. Iiu Susiraja, Aurora Reinhard ja Viggo Wallensköld.

Esitystaide: Alok Vaid-Menon

 
Turku Pride tuo kesäkuussa Helsinkiin ja Turkuun esitystaiteilija, kirjailija Alok Vaid-Menonin. Sukupuolibinääriä rikkova Vaid-Menon on käsitellyt työssään trans-, queer- ja feministisiä aiheita. Tapahtuman luvataan sisältävän ainakin runoutta, dragia, stand-upia ja muutakin. 7+ euron hintaisia lippuja saa mitä ilmeisimmin ainoastaan ovelta.

Facebook-sivu: Kertomuksen vaarat

 
Tutkijaystäväni kautta olen päätynyt seuraamaan Kertomuksen vaarat -nimisen tutkimusprojektin Facebook-sivua. "Kuka uskaltaa siis väittää, että kirjallisuus ei ehkä teekään meistä parempia ihmisiä ja että tarinallistumisella on pimeät puolensa?" Projektin tutkijoiden mainioista analyyseistä hyvänä esimerkkinä toimikoon vaikka tämä postaus Arman Alizadin gonzo-journalistisesta tyylistä ja tunnereaktioista.

Blogi: AntroBlogi

 
Lisää tutkimuksen jalkauttamista! Antropologien ylläpitämä AntroBlogi on tarjonnut mielenkiintoista lukemistoa enemmän tai vähemmän ajankohtaisista aiheista, tutkimuslähtöisesti. Erityisen tärkeä itselleni oli viime kesänä tämä Antu Soraisen kaksiosainen artikkeli Orlandon perintö ja Orlando ei ole sattuma. Julkinen sureminen järkyttävien uutisten kohdatessa on ollut itselleni aina vieraannuttavaa. Olin lisäksi tapahtumien aikaan itse matkalla Pohjois-Amerikassa, ja käsittelin asiaa lähinnä lukemalla reaktioita somesta.

Lisäksi viime vuosina olen kokenut vieraantumista Pride-kulkueessa marssimisesta, ilman että olen ehkä käsitellyt siihen liittyviä tunteita kunnolla. Soraisen kirjoitukset auttoivat hahmottamaan omia reaktioitani sekä Orlandon tapahtumiin että Prideen. Kirjoitukset ovat edelleen ajankohtaisia, näin Pride-kauden alla, ja erityisesti nyt kun Suomessakin poliisin rasismi on tullut (ei yllättäen) uutisotsikoihin.

"Etäännytys on lähes ainoa keino olla murtumatta, sillä queer-surulle ei anneta samaa tilaa ja vakavuutta kuin heterosurulle."

tiistai 23. toukokuuta 2017

Touko-kesäkuun menovinkit: The Handmaiden, 1930-luvun klassikoita, Wonderlust

Tässä hieman suosituksia loppukevääseen/alkukesään:

Elokuvateattereissa: The Handmaiden


Korealaisohjaaja Chan-wook Park filmatisoi brittiläisen Sarah Watersin lesbojännärin Fingersmith äärimmäisen tyylikkääksi epookkielokuvaksi. Elokuva sai ensi-iltansa viime vuonna Cannesin kilpasarjassa ja esitettiin syksyllä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla, teatterilevitykseen se tuli viime viikolla. (traileri


 Muun muassa The Guardianin kriitikko Mark Kermode kuuluu faneihin: "Slyly undermining stereotypes of fall guys and femmes fatales (this is more Bound than Basic Instinct), Park’s film takes great delight in wrong-footing its audience, peeling away layers of mesmerising misdirection with delicious cinematic sleight of hand."

Kesän teatterilevitys näyttää muuten tällä hetkellä melko ankealta: luvassa on perinteisiä kesäelokuvia eli rymistelyä (mm. Wonder Woman), komediaa (mm. Rough Night) ja aurinkossa kylpevää eurodraamaa (mm. Oliivipuu). Kiinnostavimmat nimikkeet lienevät loppukesästä ensi-iltansa saavat kotimaiset, Hannaleena Haurun esikoispitkä Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (ensi-ilta 28.7.) ja Zaida Bergrothin sisarusdraama Miami (ensi-ilta 4.8.).


Orionissa: Runoilijan veri, Mädchen in Uniform


Orionissa voi sivistää itseään 1930-luvun queerilla sensibiliteetillä. Runoilija, taiteilija Jean Cocteau  kehitteli surrealistisen Runoilijan veren (Le sang d'un poète, 1930; kuva alla) selviydyttyään opiumiaddiktiosta. Senses of Cinema kirjoittaa: "The Blood of a Poet is suggestively biographical, reflecting upon either events that took place in Cocteau’s life, his own private mythology on the world of the imagination, or the people who influenced him in the most profound and intimate way." Näytökset 1.6. ja 4.6.


Leontine Saganin Mädchen in Uniform (1931) taasen kuuluu lesboelokuvan kaanoniin. Autostraddlen hilpeässä alustuksessa elokuvaan todetaan: "You didn’t think old school cinema was this adorbs, but it is." Näytökset 8.6. ja 11.6.

Seksifestivaali Wonderlust Suvilahdessa

 Jo neljättä kertaa järjestettävä, "monimuotoista ja tiedostavaa seksiä juhliva festivaali" Wonderlust on muuttanut tänä vuonna hinnoittelupolitiikkaansa ja iso osa tapahtumista on varattu festivaalipassiin sijoittaville. Perinteiseen pornonäytökseen pääsee kuitenkin yksittäislipulla, hintaan 15 euroa. Näytöksen on kuratoinut aiempien vuosien tapaan festivaalin päävieras, joka tänä vuonna on Stoya. Teemana on Spanking, Fingers, Slick ja näytös järjestetään pe 2.6. klo 21 alkaen.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Orionin kesä: Shortbus, Mädchen in Uniform, jne.

Elokuvateatteri Orionissa kevät vaihtuu kesäkauteen tiistaina 2.5. Queer-ohjelmistoa on Pride-sarjassa, jonka suunnittelussa olin mukana. Jos noista elokuvista nostaisin yhden esiin, se olisi John Cameron Mitchellin mainio Shortbus (2006), näytökset to 22.6. ja su 2.7.


Simuloimatonta seksiä sisältävä elokuva kertoo ihmissuhteista sekä yhteyden löytämisestä itseen ja toisiin. Se kuvaa mielestäni hienosti 2000-luvun alun melakolista ilmapiiriä. Elokuva muotoutui yhdessä näyttelijöiden kanssa, joista kenelläkään ei ollut aiempaa kokemusta eksplisiittisistä seksikohtauksista. Tässä The New York Timesin jutussa kerrotaan elokuvan valmistumisesta.

Mitchell tunnetaan ehkä parhaiten musikaalistaan Hedwig and the Angry Inch, jonka filmatisointi ilmestyi 2001. Viime vuosina Mitchell on mm. näytellyt sivuroolissa Girls-sarjassa sekä viimeistellyt elokuvaansa How to Talk to Girls at Parties, joka saa ensi-iltansa kilpailun ulkopuolella Cannesin elokuvajuhlilla nyt toukokuussa.

Pride-sarja alkaa jo toukokuussa Can't Stop the Music (1980) -sing-along-näytöksellä. Itse en ole sitä vielä nähnyt. Ilmeisen kökösti toteutettu elokuva on jonkinlaisessa camp-maineessa ja sitä on esitetty esimerkiksi Lontoon Flare-festivaalilla. Tämä Slash Filmin artikkeli kertoo elokuvan taustoista ja erityisesti avoimesti homoseksuaalin tuottaja Allan Carrin näkemyksistä.


Kesäkuussa sarjaan on kytketty Alvar Aalto ja Filmistudio Projektio -sarjan kaksi 30-lukulaista queer-elokuvaa: saksalainen Mädchen in Uniform (kuva yllä) on lesboelokuvan klassikko ja Runoilijan veren on ohjannut monilahjakkuus, 1900-luvun suuriin taiteilijoihin kuulunut Jean Cocteau.

Kesän muusta ohjelmistosta mainittakoon Selma Vilhusen keppihevoselokuva Hobbyhorse Revolution (2017), jota olen aiemminkin suositellut. Erikoisnäytös on ke 31.5.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Espoo Ciné jo toukokuussa

Lähes kolmikymppinen Espoo Ciné yllätti viime vuonna ilmoituksella, että festivaali siirtyy kulttuuririennoiltaan kiireiseltä loppukesältä toukokuulle. Näytökset starttaavat vapun jälkeen perjantaina 5.5. Jo viime vuoden festareille odotellulla länsimetrolla ei vieläkään ajella Tapiolaan, mutta ilmaisbussi kuskaa helsinkiläiset kylille.

Monille queer-leffan ystäville Ciné tuli tutuksi Pink Zone -sarjan myötä, joka sitten vaihtui Pink-tägiksi, kun ohjelmiston lajittelu festivaalilla hieman muuttui. Tänä vuonna queer-teemat ovat merkittyjä HLBTIQ-tunnisteella ja niitä on seitsemän.


Kolmesta jo näkemästäni elokuvasta katsottavin on irlantilaisdraama A Date for Mad Mary (kuva yllä), arkinen kertomus vankilasta vapautuvasta nuoresta naisesta, joka yrittää löytää uudelleen yhteyden entiseen parhaaseen kaveriinsa ja samalla ihastuu yllättäen toiseen naiseen.

Saksalaisdraama Paths oli Berlinalessa saksalaisen elokuvan sarjassa. Sekin on hyvin arkinen, liiallisuuksiin asti. Hahmot eivät ole kovin karismaattisia ja elokuva olisi kipeästi kaivannut jonkinlaisen draamallisen käänteen.

Espanjalaissekoilu Skins jakoi vahvasti mielipiteitä Berlinalessa. Osa tykästyi kovastikin pastellinsävyiseen, hyvin överiin visuaalisuuteen. Hätkähdyttävyyttä etsiville se voi toimia. Minulle elokuvan maailmankuva ja näkökulma, jolla eri tavoin "epämuodostuneita" ihmisiä elokuvassa esiteltiin, tuntui vastenmieliseltä.

Muista elokuvista kiinnostavimmalta vaikuttaa islantilainen esikoisohjaus Heartstone, jota on esitetty mm. Venetsian ja Toronton festivaaleilla. Kasvutarina kuvaa kahta teinipoikaa, joista toinen joutuu kokemaan homofobiaakin pikkukylillä kasvaessa. The Hollywood Reporterin ja Varietyn arvioissa kehutaan mm. tunnelmallisuutta, ja todetaan, että homopojan tarina jää lopulta hieman toisen hahmon varjoon.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kevään teatterielokuvat

Vaihteeksi taas pieni katsaus kaupalliseen teatterilevitykseen. Oscar-voiton siivittämänä Moonlightilla on vielä Helsingissä hyvin näytöksiä, mikä on varsin mainiota. Sen sijaan pienemmällä volyymilla pyörii ihana kotimainen dokkari Hobbyhorse Revolution – Keppihevosten vallankumous (kuva alla), joka kannattaa siis käydä katsomassa pian. Mahtavaa, voimauttavaa teinityttöjen omaehtoista meininkiä, valaa uskoa tulevaisuuteen.


Viime perjantaina ensi-iltaan tuli Frantz, jonka näin Season Film Festivalilla. Se ei ollut niin queer kuin ajattelin, mutta ohjaaja Ozonin ansiosta luin kuitenkin jonkinlaista queeria sensibiliteettiä elokuvaan. Vanhan ajan melodraama, ajoittain hieman turhan alleviivaava, mutta hyvät näyttelijät tuovat emootiota tarinaan menneisyyden ja tulevaisuuden välisestä kitkasta.

Seasonissa näin myös tulevana perjantaina ensi-iltansa saavan Three Generationsin, jota myös ennakoin blogissani. Kyseessä on siis tarina yksinhuoltajaäidistä, jonka teini-ikäinen lapsi on transpoika. Elokuva on ennen kaikkea menetetty mahdollisuus: ei ole mitään syytä, miksi Elle Fanning piti roolittaa tähän. Paitsi että on järjetöntä, että pojan roolissa on nainen, siihen ei olisi tarvittu edes nimekästä näyttelijää. Elokuvassa on jo kaksi sen kohderyhmään (keski-ikäiset naiset) vetoavaa tähteä – Susan Sarandon ja Naomi Watts. Nuoren Rayn rooliin olisi ihan hyvin voinut ottaa transsukupuolisen näyttelijän, mikä olisi ankkuroinut elokuvan edes jotenkin todellisiin elämäntarinoihin. Tällaisenaan elokuva on ulkokohtainen ja usein ihan vaan outo.

Olin myös syvästi järkyttynyt Fanningin aivan kammottavista hiustyyleistä: horror moppi ja mikä tämä on I can't even.

Kiinnostavampi vaihtoehto tulevan perjantain ensi-illoista lienee uusi elokuva Xavier Dolanilta, Quebecin lahjalta maailmalle. Vain maailmanloppu on 28-vuotiaan kuudes pitkä elokuva ja pääosissa nähdään suurimpia ranskalaistähtiä: Vincent Cassel, Marion Cotillard, Léa Seydoux ja Gaspard Ulliel. Viimeisintä Mommya lukuun ottamatta Dolan on ollut hyvin queer. Hänen bravuurinsa ovat vaikeiden ihmissuhteiden kuvaaminen, ja trailerin perusteella luvassa onkin hyvää tunnetykittelyä.

Dolanista seuraava maininnan arvoinen tapaus onkin sitten vasta toukokuulla. Hieno arthouse-levittäjä Cinemanse julkisti somessa, että se tuo Park Chan-wookin The Handmaidenin teattereihin 19.5. R&A:ssa nähty lesbinen periodijännäri perustuu Sarah Watersin romaaniin Fingersmith (suom. Silmänkääntäjä). Waters kuuluu lempikirjailijoihini ja tämä korealaisversio on oikein tyylikäs versiointi kiehtovasta tarinasta.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Season-elokuvafestivaali 30.3.–2.4.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin pienempi kevät-editio Season Film Festival järjestetään Kinopalatsissa 30.3.–2.4. Avajaisnäytöksen Frantz vieraaksi tulee eurooppalaisen queer-elokuvan keskeisiin nimiin kuuluva ohjaaja François Ozon (mm. Swimming Pool, Aika lähteä). Frantz on ranskalaisohjaajalle poikkeuksellisesti osin saksankielinen ja epookkia, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva tarina miehestä, joka tulee tapaamaan sodanaikaisen (erityisen) ystävänsä leskeä.

Raoul Peckin erinomaisessa dokumenttielokuvassa I Am Not Your Negro tutustutaan kirjailija James Baldwinin (1924–1987) ajatteluun koskien rasismia ja mustien oikeuksia Yhdysvalloissa. Keskeisinä henkilöinä elokuvassa ovat Martin Luther King Jr, Medgar Evers ja Malcolm X, mutta elokuva linkittyy myös nykypäivän aktivismiin. Baldwin oli avoimesti homoseksuaali (mitä ei sinänsä käsitellä elokuvassa), hänen tuotantoonsa kuuluu mm. vuonna 1956 julkaistu miesten välisiä suhteita kuvannut Giovanni's Room.

Gaby Dellalin elokuvassa Three Generations (joka tunnetaan myös nimellä About Ray) teemana on sukupolvien väliset suhteet. Susan Sarandon on naiskumppanin kanssa elävä isoäiti ja Naomi Watts yksinhuoltaja Elle Fanningin esittämälle transpojalle Raylle (kyllä, valitettavasti taas tällainen roolitusvalinta...). Juonen moottorina ovat vanhempien ja isoäidin hämmennys Rayn sukupuolesta sekä Rayn kaipaamat lääketieteelliset hoidot ja esteet niiden saamiseksi.


Elokuva sai ensi-iltansa Toronton festivaalilla 2015, mutta Yhdysvaltojen teatteriensi-ilta on vasta nyt toukokuussa. Tällainen "hyllyttäminen" ei yleensä ole hyvä merkki, ja lueskeltuani joitain arvioita elokuvasta syy taukoon vaikuttaa ymmärrettävältä.

Three Generations ei ole saanut täystyrmäystä, mutta näyttää siltä, että se on osa suurelle yleisölle laimennettujen queer-tarinoiden jatkumoa. Indiewire kutsui elokuvaa "opettavaiseksi dramedyksi" translasten vanhemmille. Bust harmitteli, että näennäinen päähenkilö Ray jää cissukupuolisten hahmojen varjoon, ja jutussa kuvaillaan myös ohjaaja Dellalin hyvin ongelmallisia kommentteja Raysta.

Muista elokuvista odotan kovasti Selma Vilhusen (Tyttö nimeltä Varpu) uutta dokumenttielokuvaa Keppihevosten vallankumous (Hobbyhorse Revolution, kuva alla), joka voitti Tampereen elokuvajuhlilla peräti kaksi palkintoa. Naisohjaajista esillä ovat myös mm. Andrea Arnold (American Honey), Amma Asante (A United Kingdom), Rayhana (I Still Hide to Smoke) sekä Kelly Fremon Craig (The Edge of Seventeen).

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Tärpit Tampereen filkkareille & Turun SEF:ille

Tampere Film Festival eli filkkarit järjestetään 8.–12.3. Ohjelmassa on muun muassa alkuperäiskansojen elokuvia. Kotimaisessa kilpailussa ensi-iltansa saa kovasti odottamani Selma Vilhusen pitkä dokumentti Keppihevosten vallankumous (Hobbyhorse Revolution).

Kansainvälisestä kilpailusta bongasin yhden näytöksen, joka näyttää koostetun jonkinlainen queer-/sukupuoli-/kehollisuusnäkökulma mielessä. Filkkarit listaa kaikki kilpailunäytökset samalle sivulle, jota joutuu tässä tapauksessa skrollaamaan alas asti. Näytöksessä Kansainvälinen kilpailu 10 on mukana mm. elokuvat poikana kasvatetusta afganistanilaistytöstä, pimpistä, masturboinnista raskaana ollessa ja äidin neuvoista homopojalle.

Turussa Suomalaisen elokuvan festivaali järjestetään 6.–9. huhtikuuta. Ohjelmistoon kuuluu mm. se alkuperäinen Tom of Finland -elokuva, eli Ilppo Pohjolan Daddy and the Muscle Academy (1991), jossa haastateltavana on itse Touko Laaksonen. Mukana on myös Auli Mantilan upea Neitoperho (1997) – kaikkien aikojen suosikkini kotimaisista elokuvista.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Vielä Tom of Finland -elokuvasta

Tom of Finland kiinnostaa. Ainakin sen perusteella, että helmikuun alussa julkaisemastani tekstistä tuli päivässä tämän blogin ylivoimaisesti luetuin juttu. Elokuva pyörii nyt teattereissa, joten palataan vielä aiheeseen.


Ensi-iltaviikonlopun katsojamäärä Suomessa oli lähes 20 000 katsojaa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen oli 2,5 viikossa saanut reilut 34 000 katsojaa (Suomen elokuvasäätiön sivuilta voi tutkia kotimaisten elokuvien katsojamääriä.)

ToF:n luku oli siis varsin hyvä elokuvalle, joka ei ole lastenelokuva tai Luokkakokouksen tai Napapiirin sankarien jatko-osa. Tässä Keskipohjanmaan haastattelussa ohjaaja Karukoski kuitenkin ilmaisee lievää pettymystä – Mielensäpahoittaja (yli 500 000 katsojaa elokuvateattereissa) on verrokkina.

Ensimmäisessä blogitekstissä kirjoitin myös elokuvan kansainvälisestä leviämisestä. Tällä viikolla selvisi, että Pohjois-Amerikan avaus on newyorkilaisella Tribecan elokuvafestivaalilla. ToF kilpailee yhdeksän muun elokuvan kanssa kansainvälisessä kilpailussa. Tämä voi siis tarkoittaa, että elokuvaa nähdään kesän isoilla queer-elokuvafestivaaleilla, riippuen kansainvälisen myyntiyhtiön taktiikasta.

Elokuvan arviot ovat vaihdelleet todella paljon. Oma näppituntumani on, että heterot ovat enemmän tykänneet, kun taas kriittiset äänenpainot tulevat enemmän queer-väen suunnalta. Tässä muutamia arvioita (painottuen kriittiseen koska se on oma näkökulmani myös):

Tämän kylän homopoika: "Suurmiehen heteromuotti kuohii Tom of Finlandin"
Asetelmassa, jossa heterot tekevät elokuvaa homoista heteroille, on aina tietyt vaaranpaikkansa. Niihin Tom of Finland -elokuva valitettavasti osuu. Heterot dominoivat elokuvaa ja Tom of Finlandin töille tyypillinen homoseksuaalisuuden riemu loistaa elokuvassa pääasiassa poissaolollaan.

Sami Montell, Qruiser: "Karukosken Tom of Finland on hieno"
Elokuvaa katsoessa ei häirinnyt se, että elokuvaa ei varsinaisesti ole suunnattu homoille, vaan laajemmalle katsojakunnalle. Tämähän on taloudellisesti ainoa kestävä ratkaisu. (...) On kerrassaan upeaa, että tällainen elokuva on Suomen 100-vuotisjuhlallisuuksien virallista ohjelmaa.

Paavo Ihalainen, Elitisti:
Olisi varmasti auttanut elokuvaa, jos sitä tekemään olisi palkattu jotain homokulttuurista ymmärtäviä tekijöitä. Nyt Karukosken ja Bardyn umpihetero näkemys vaikuttaa perustuvan toisen käden tietoihin ja tuntuu siksi todella falskilta.

Juri Nummelin, Sylvi:
Aleksi Bardyn käsikirjoitus vain tekee saman virheen kuin niin moni muukin suomalainen elämäkertaelokuva: se kertoo ihmisen koko tarinan, vaikka jäntevämpiä ja kiinnostavampia tarinoita olisi saanut keskittymällä johonkin yhteen ajanjaksoon tai teemaan.

maanantai 27. helmikuuta 2017

3x Chantal Akerman Orionissa maaliskuussa

Nyt kun Chantal Akermanin retrospektiivi käynnistyy tällä viikolla Orionissa, nostan tähän tammikuussa kirjoittamani osion Orionin kevään koosteesta:

Itselleni tärkein sarja on ehkäpä Chantal Akermanin miniretro maaliskuussa. Toissavuonna itsemurhan tehnyt Akerman oli leimoja kaihtanut, avoimen queer, täysin omaehtoinen elokuvantekijä. British Film Instituten artikkeli "Chantal Akerman for beginners" johdattelee hänen uraansa.


Sarjassa nähdään vain kolme elokuvaa, mutta ne ovat erinomaisia valintoja. News from Home (1977) on ehkä kaikkien aikojen suosikkini dokumenttielokuvan saralla. Olen itsekin asunut Pohjois-Amerikassa ja samaistuin vahvasti elokuvan esittämään vieraantuneisuuden kokemukseen, kodin ja kotiutumisen teemoihin sekä tytär-äiti-suhteen kuvaukseen.

Jeanne Dielman, 23 Quai de Commerce, 1080 Bruxelles (1976) on Akermanin tuotannosta kohotetuin, Orionin keväässä Kino Klassikko -nosto, ja korkealla myös omalla listallani elokuvista, jotka olisin valmis nimeämään maailman parhaaksi elokuvaksi. Yli kolmituntinen kesto on varmasti siedettävin ja vaikuttavin elokuvateatterikokemuksena.

Varhaistuotantoon kuuluu myös queer-elokuvahistorian keskeinen teos Je, tu, il, elle (1974, kuva yllä), jossa Akerman itse nähdään pääroolissa. Odotan tätä näistä ehkä eniten, sillä muistoni tästä aika haastavasta, triptyykki-muotoisesta elokuvasta ovat hatarat.

Lisälukemistoa:
Janet Bergstrom, "Keeping a Distance: Chantal Akerman's Jeanne Dielman" (Sight & Sound)
Oliver Skinner, "Rewatching the Queer Canon: Chantal Akerman's Je, tu, il, elle" (Indiewire)

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Vuoden 2017 Teddy-palkinnot

Viime viikon perjantaina Berliinissä jaettiin merkittävimmät queer-elokuvan tunnustukset, Teddy-palkinnot. Kirjoitin palkinnosta alkukuusta blogitekstin. Sain tosiaan kunnian olla jäsenenä palkinnot jakavassa juryssa, joka koostuu perinteisesti (queer-)elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelijoista.

Jury-työskentely ja kuuden muun jäsenen tapaaminen oli erittäin palkitsevaa: kuulimme muun muassa siitä, millaista on järjestää queer-festivaalia Ugandassa ja Pakistanissa. Kaikki olivat aktiivisia kansainvälisten festivaalien kävijöitä ja hyvin verkostuneita jo entuudestaan. Ryhmähenki oli erinomainen.


Näimme seitsemän päivän aikana 23 pitkää elokuvaa (joista seitsemän oli dokumentteja) ja viisi lyhytelokuvaa. Ja ilokseni voin sanoa, että neljän palkittavan elokuvan valitseminen oli ilahduttavan helppoa.

Lyhytelokuvapalkinnon sai ruotsalainen Lia Hietala elokuvastaan Min homosyster, joka on viehättävä kuvaus 10-vuotiaasta Cleosta, hänen isosiskostaan ja isosiskon tyttöystävästä.

Dokumenttikategoriassa voittajaksi valitsimme intiimin taiwanilaisen perhekuvauksen Small Talk, jossa ohjaaja Hui-chen Huang paneutuu lesbona elävän äitinsä menneisyyteen. Saimme lisäksi asettaa kaksi muuta elokuvaa ns. shortlistille; ne olivat meksikolaisesta laulajatähdestä kertova Chavela sekä Oscar-ehdokkuudenkin saanut I Am Not Your Negro, joka nostaa esiin kirjailija James Baldwinin sekä Yhdysvaltain mustien ihmisoikeustaistelun. Näiden lisäksi omiin suosikkeihini kuului Yance Fordin Strong Island, jossa ohjaaja kertoo perheensä tarinan kautta mustien amerikkalaisten kohtaamasta rasismista ja väkivallasta.

Pitkänä fiktioelokuvana palkitsimme Sebastián Lelion ohjaaman draaman Una mujer fantástica (traileri, ilman tekstitystä), joka sai myös Berlinalen kilpasarjassa parhaan ohjauksen palkinnon. Pääosassa nähtävä Daniela Vega on säkenöivä: lähes koko elokuvan keston valkokankaalla nähtävä Vega esittää Marinaa, transnaista joka joutuu kohtaamaan rakenteellista väkivaltaa ja syrjintää miesystävänsä äkillisen kuoleman jälkeen. (Pääsin Vegan kanssa myös kaverikuvaan palkintojenjaon jälkeen!)

Jury-palkinto (eli ns. kakkospalkinto) meni niin ikään transnaisen tarinalle, japanilaisohjaaja Naoko Ogigamin sympaattiselle elokuvalle Close-Knit. Shortlistalla otimme myös Panorama-sarjan avajaiselokuvana nähdyn eteläafrikkalaisdraaman The Wound sekä "brittien Brokeback Mountainin", lammaspaimendraaman God's Own Country. Männer-homolehden lukijoista koostunut raati palkitsi brittielokuvan omalla palkinnollaan. Lisäksi Teddy-organisaatio antoi erikoispalkinnon elämäntyöstä saksalaisohjaaja Monika Treutille (mm. Die Jungfrauenmaschine, Gendernauts).

Palkittujen ja shortlistattujen ulkopuolelta haluan nostaa vielä esiin yhden henkilökohtaisen suosikkini: Luca Guadagninon Call Me by Your Name oli ihanan eskapistinen ja emotionaalisesti totuudellinen elokuva kesäisestä ensiromanssista italialaisella huvilalla. Elokuvasta ei ole vielä traileria, mutta tässä klipissä päähenkilömme, 17-vuotias, epävarma Elio, kohtaa ihastuksensa Oliverin kosketuksen (voi kelata kohtaan 0:30).

Tarkemmat kuvaukset voittajaelokuvista sekä jurymme perustelut löytyvät täältä. Teddy-palkinnon YouTube-kanavalta löytyy mm. paljon tekijöiden haastatteluja. Uskoisin, että suurin osa näistä elokuvista on tulossa Helsingissä vähintään festivaaleille, ja mainostan toki näytöksiä sitten!

 Palkintojenjakogaalassa muistettiin Marlene Dietrichiä, jonka kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Odotettu Moonlight ensi-illassa 10.2.

Levitysyhtiö Cinema Mondo tuo näin kevään palkintokauden keskellä Suomessa valkokankaalle Barry Jenkinsin draamaelokuvan Moonlight (2016). Elokuva on Miamiin sijoittuva mustan, queerin miehen kasvutarina (ihailkaa, kuinka elokuvan esittelyteksti jälleen välttää kaikki homoviittaukset!).

Elokuva on palkittu jo mm. Golden Globella ja se on ehdolla kahdeksaan Oscar-palkintoon. En ole sitä vielä itse nähnyt, mutta odotukset ovat olleet huikean korkealla, lähtien siitä kun näin elokuvan upean julisteen:



Jos en olisi estynyt, menisin katsomaan Moonlightin Korjaamolle Imagen leffakerhoon, jossa elokuvasta ja sen teemoista keskustelevat toimittaja Anton Vanha-Majamaan johdolla valokuvaaja Uwa Iduozee ja vaatesuunnittelija Ervin Latimer. 

Koska en voi itse sanoa elokuvasta juuri muuta nyt, käytän tämän tilaisuuden muistuttamaan eräästä nykyelokuvakulttuurin ilmiöstä. Kehotan Moonlightista kiinnostuneita suuntaamaan teatteriin mahdollisimman pian, sillä Helsingissäkin kilpailu saleista on kova. Teatterit tekevät elokuvien tekemän tuloksen perusteella päätöksiä siitä, millaisissa saleissa, millaisiin kellonaikoihin ja kuinka pitkään elokuvia pyöritetään. Ensi-iltaviikko on tärkeä indikaattori sille, millaista menestystä elokuvalta voi odottaa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Ajatuksia Tom of Finland -elokuvasta

Dome Karukosken ohjaama ja Helsinki-Filmin tuottama Tom of Finland saa teatteriensi-iltansa perjantaina 24.2. Pohdin alla elokuvan kansainvälistä levitystä, lajityyppiä ja kerrontaa, sekä käsittelen sitä, miten elokuvassa esitetään seksiä ja sotaa. Mielestäni tekstissä ei ole mitään varsinaisia spoilereita, mutta toki jos haluat nähdä elokuvan ilman syvempää ennakkoperehtymistä, lukeminen kannattaa ehkä jättää elokuvan katsomisen jälkeen.


Odotuksista


Ensi alkuun myönnän, että menin pressinäytökseen aika nihkein odotuksin. Elokuvantekijöillä ei ole taustallaan erityisesti mitään sellaista, mikä osoittaisi heidän kiinnostustaan tai ymmärtämystään queer-aiheista. Ohjaaja Dome Karukoski on ansioitunut lähinnä suuren yleisön, heteronormatiivisten (genre-)elokuvien parissa. Elokuva on liitetty myös patrioottiseen kansallisvaltion nostatukseen: se on näkyvästi osa Suomi 100 -vuoden juhlallisuuksia. Eri yritykset ovat kaupallistaneet Tom of Finlandin tuotantoa jo vuosia.

Yksi ystäväni oli kuitenkin ehtinyt jo kehua elokuvaa, ja halusin toki antaa sille mahdollisuuden. Olisihan todella upeaa, jos ensimmäinen suomalaiselokuva, jossa miesten välinen seksi ja suhteet ovat keskiössä, olisi onnistunut.

ToF:n kansainvälisestä levityksestä


Käsittelen ensiksi elokuvan leviämistä Suomen ulkopuolelle, sillä sitä on tehty selvästi kansainvälinen menestys mielessä. Elokuvaa on kuvattu useassa eri maassa, myös rahoitusta on muualta, ja siinä puhutaan paljon englantia. Karukosken aiemmat elokuvat saaneet ihan hyvin festivaalihuomiota – joskaan tärkeimmille eurooppalaisille festivaaleille ne eivät ole päässeet kisaamaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, uskoakseni tällä elokuvalla tähdättiin Berlinaleen, jossa queer-elokuvalla on pitkään ollut vahva asema. Viime vuoden festivaalin aikana tekijät järjestivät kaupungissa pressitilaisuuden, ja kotimaan ensi-iltakin ajoitettiin passelisti Berlinalen jälkeen. (Isot festivaalit yleensä vaativat maailman- tai vähintään kansainvälistä ensi-iltaa ohjelmistoon valittavilta elokuvilta.)


Tom of Finlandin maailmanensi-ilta päätyi kuitenkin Göteborgin elokuvajuhlille, tärkeälle avajaisnäytöspaikalle. Göteborgin festivaali on Pohjoismaiden ehkäpä merkittävin elokuvafestivaali, jossa on myös rahakas kilpasarja pohjoismaiselle elokuvalle. Tavallisesti festivaalin avajaiselokuva on myös tuosta kilpailusta, ja Suomen juhlavuonna oli luontevaa, että valinta osui Tom of Finlandiin. (Kilpasarjassa niin ikään esitetty Tyttö nimeltä Varpu oli saanut jo kansainvälisen ensi-iltansa viime syksynä.) ToF ei päässyt pääpalkinnoille mutta Fipresci-tuomaristo huomioi elokuvan.

Göteborgin esitykset käytännössä tarkoittavat, että ToF ei pääse Euroopassa enää isojen festivaalien kilpasarjoihin. Suomen Kuvalehden haastattelussa elokuvantekijät puhuvatkin jo Yhdysvaltain valloituksesta. Tammikuussa järjestettävä Sundance ehti passata, eikä elokuvaa näy myöskään maaliskuisen South by Southwestin listoilla. Newyorkilainen Tribeca huhtikuussa olisi seuraava huomattava tapahtuma.

Parhaat mahdollisuudet elokuvalla olisi todennäköisesti päästä Torontoon, jossa Karukosken elokuvia (jopa Mielensäpahoittaja!) on nähty aiemmin. Se on tosin vasta syyskuussa, mikä todennäköisesti tarkoittaisi, että elokuvaa ei voitaisi antaa kesän suurille queer-elokuvafestivaaleille (Toronton Inside Out, San Franciscon Frameline, Los Angelesin Outfest…). Niille se saattaisi tosin kelvata myös ensi vuonna, mikäli elokuva ei saa kaupallista levitystä.

Miksi Tom of Finland ei päässyt Berlinaleen?


Tähän kysymykseen etsin vastausta katsoessani elokuvaa. Päällimmäinen syy mielestäni on se, että elokuva on melko tavanomainen biopic eli elämäkertaelokuva. Siis genre-elokuva. Berlinalen kaltaisten festivaalien kilpasarjat koostuvat lähinnä arthouse/auteur-elokuvasta, ja päästäkseen tuohon joukkoon genre-elokuvien täytyisi tarjota esimerkiksi omintakeista kuvastoa tai teemojen käsittelyä, tai epätavanomaista lähestymistä kyseiseen genreen. Tom of Finland ei ole tällainen elokuva.

Tom of Finland esittelee katsojille erään julkisuuden henkilön tämän elämän merkittävien tapahtumien kautta. Tämänkaltaisia suurmieselokuvia tehdään jokaisessa maassa, jossa jonkinmoista elokuvakulttuuria on olemassa. Sillä on sanoma – jotain tasa-arvoisesta rakkaudesta ja mitä näitä nyt on – mutta en oikein osaa sanoa, mikä elokuvan ydin on. Pelkkä sanoman julistaminen tuntuu elokuvissa usein banaalilta. Sen ympärille kaipaisi jonkin havainnon maailmasta: tällaisia ihmiset ovat, esimerkiksi.

Päähenkilöt – Touko Laaksonen (Pekka Strang), hänen siskonsa Kaija (Jessica Grabowsky) sekä puolisonsa Veli (Lauri Tilkanen) – eivät juuri kehity elokuvan aikana, eikä heidän tarinoissaan ole suuria konflikteja, jotka muuttaisivat heitä. Heille vain tapahtuu asioita, ja sitten tapahtuu toisia asioita.


115-minuuttisen elokuvan aikajänne on 40-luvulta 80-luvulle. Nähdään sotaa, sodanjälkeistä itsen etsintää, Yhdysvaltoihin siirtymistä, menestykseen nousua, jopa aids-kriisin läpi laukataan. Välissä tulee myös yhtäkkinen, irrallinen jakso, jossa montaasinomaisesti tutustutaan Toukon amerikkalaisiin tukijoihin.

Elokuvan aikana Touko hyväksyy roolinsa jonkinlaisena vapaustaistelijana. Se tapahtuu lähinnä ympäristöä tarkkailemalla – mitä Toukon ajattelussa tapahtuu, jää kuitenkin pimentoon, kun huomio on toiminnassa (mm. poliisiratsiat, bilettäminen). Elokuva olisikin toiminut paremmin minisarjana, jossa eri ajanjaksoille olisi annettu aikaa kehittyä, ja näkemys siitä, keitä nämä henkilöt ovat, olisi saanut tilaa.

Erotiikasta tai sen puutteesta, vähän myös sodasta


En voi sanoa pettyneeni elokuvan sievistelevään seksuaalisuuden kuvaukseen – se oli täysin ennakoitavissa. Suomalaisilla elokuvantekijöillä on pahasti hukassa erotiikka, jota kaihdetaan jopa silloin, kun aiheena on seksuaalisuus. Elokuvassa Touko toteaa piirroksistaan, että ne ovat hyviä, kun hänellä stondaa. Olisiko Karukoski uskaltanut käyttää tätä metodia elokuvaa tehdessään? Olisiko se itse asiassa ollut olennaista tämän aiheen parissa?


Eräässä latokohtauksessa tunsin hieman väreitä, mutta en voi sanoa, että kertaakaan olisi “stondannut”. Veliä esittänyt Lauri Tilkanen oli sympaattinen, ajoittain jopa aika ihana roolissaan, ja uskoisin, että hänen ja Strangin välillä olisi voinut olla kemiaa, mutta ohjaus ei sallinut sen kehittymistä. Ei ollut hikeä, kiihkoa, kyrpiä, halua. (Elokuvan ikäraja on 12.) Miesten kehot elokuvassa noudattelevat ToF-kuvastoa: ne ovat lihaksikkaita, normatiivisella tavalla hyvännäköisiä, pääosin valkoihoisia.

Elokuvan ehkä oudoimmassa jaksossa Touko on sodanaikaisessa Helsingissä kruisaamassa puistossa. Yhtäkkiä panohommista leikataankin pommikoneisiin ja sodan äärimmäiseen väkivaltaan, ja näitä kuvastoja limitetään tovi. Ymmärrän tavallaan, mitä kohtauksella haetaan – kahden erilaisen maailman shokeeraavaa ajallista limittymistä – mutta vaikutelmaksi jää homoseksin rinnastuminen kammottavaan väkivaltaan. Olisiko ollut mahdollista ajatella puskaseksiä pikemminkin utopistisena tilana, jossa väkivaltaa pääsee pakoon? (Isaac Julienin elokuvassa Looking for Langston kuvataan kauniisti tätä utopiaa, jossa väkivalta ei pääsekään sisään.)


Sodan kuvaamisesta elokuvassa voisi kirjoittaa aivan oman esseensä. Sodan ja väkivallan trauma korostuvat Toukon hahmossa. Elokuvantekijöiden näkökulma painottuu lopun kohtauksessa, jossa taukoa pitävät sotilaat laulavat jonkinmoista patrioottista laulua Toukon johdattamana (valitan, että musiikillinen sivistykseni on vajavainen, enkä muista kappaleen nimeä). Tunnelma on vakavan kansallismielinen: nuorukaiset – homot ja heterot, upseerit ja sotilaat kaikki yhdessä – tässä Suomen puolesta kamppailevat karussa tilanteessa. On jokin "me", ja se ei ole "me normien ulkopuolella elävät", vaan "me suomalaiset".

Historiallisesti queer-elokuvassa mennyttä aikaa on kuviteltu erilaisin fantasian keinoin, mutta ToF ei ole kiinnostunut sellaisesta. (Tai no, Toukolle ilmestyy muutamaan otteeseen jonkinlaisena voimaeläimenä hänen nahkaan pukemansa Kake-hahmo.) Se sovittaa tämän tarinan valmiiseen muottiin, sankaritarinaksi, jossa väkivalta on historiaa ja homoseksi taidegalleriakelpoista aihelmaa tässä tasa-arvoisessa Suomessamme. Mutta tosiaan, ToF ei olekaan queer-elokuva, vaan suurelle yleisölle tehty, helposti pureksittava genre-elokuva. Kevään aikana jää nähtäväksi, onko sellaiselle kysyntää.