lauantai 16. maaliskuuta 2019

Baby Jane, valitettavasti

Baby Jane on Katja Gauriloffin ohjaama, Sofi Oksasen kirjaan (2005) perustuva draamaelokuva, joka tuli teatteriensi-iltaan 8.3. Elokuva kertoo Helsinkiin muuttavan nuoren Jonnan (Roosa Söderholm) ja häntä noin 13–14 vuotta vanhemman Pikin (Maria Ylipää) suhteesta. Suhdetta hankaloittaa Pikin paniikkihäiriö, jonka vuoksi hän ei uskalla lähteä ulos asunnostaan muuten kuin humalassa, sekä Jonnan mustasukkaisuus Pikin exää Bossaa (Nelly Kärkkäinen) kohtaan.

Alla hieman näkemyksiäni elokuvasta, runsaiden spoilerien kera. Sivuhuomiona todettakoon, että olen lukenut vuosia sitten alkuperäisteoksen, mutta siitä ei jäänyt kauheasti mieleen, joten en nyt vertaile elokuvaa kirjaan.


Pike ja Jonna

Baby Jane oli turhauttava ja raskas katsomiskokemus, valitettavasti. Käytin suurimman osan elokuvan kestosta analysoidakseni, mistä se johtui. Ongelmat olivat nähdäkseni ensisijaisesti käsikirjoituksessa.

Ensinnäkin hahmot, nuo yllämainitut kolme päähenkilöä. Kotimaisia elokuvia katsoessa hyvin usein tekee mieli kysyä elokuvan tekijöiltä: Keneen näistä hahmoista samaistutte? Keneen olette laittaneet jotain itsestänne? Mitä ajattelette, että katsojat tunnistavat näissä hahmoissa?

Jonna, Pike ja Bossa ovat hyvin epämiellyttäviä tyyppejä.

Jonnan ja Piken välinen suhde vaikuttaa perustuvan lähinnä seksiin ja ajoittaisiin romanttisiin sananvaihtoihin. Mitä yhteistä heillä on tai mihin he toisissaan ovat ihastuneet jää mysteeriksi. Pike viettelee Jonnan hurmurin elkein, ja seksikohtauksia onkin useita (suurin osa niistä on tosin hyvin pikkusievästi kuvattuja). Pike sitoo Jonnaa ilman vihjaustakaan suostumuksen pyytämisestä tai saamisesta. Jonna vaikuttaa kohtauksissa avuttomalta ja haluttomalta. Mtä tekijät haluavat kertoa sillä, että naisten välinen bondage-seksi ei vaikuta perustuvan suostumukseen?

Pike houkuttelee Jonnan myös kanssaan seksityöhön. Jonnan anonyymi peppukuva on syöttinä puhelinasiakkaille, joille Pike huokailee tuhmia. Asiakkaille lähetetään myös Jonnan käyttämiä alushousuja. Tähänkin puuhaan Jonna vaikuttaa suhtautuvan haluttomasti. Koko seksityö-kuvio on omituinen ja päälleliimatun oloinen. Oliko se vain bondagen ohella tarpeeksi eroottis-dramaattinen aihelma suhdekuvaukseen, joka muuten olisi ollut arkinen? Tekosyy kuvata Söderholmin peppua eri värisissä ja mallisissa alkkareissa?

Elokuvan suhde seksiin vaikuttaa melko negatiiviselta, se ei juurikaan ollut ilon lähde naisille vaan pikemmin nappula osana jonkinlaista valtapeliä.

Hurmuri-Pike on toisaalta myös usein suru-Pike. Nuori Jonna kiintyy itseään vanhempaan butchiin, mutta ei tunnu oikein välittävän tästä. Hän syyllistää Pikeä tämän mielenterveysongelmasta, koska sen takia parilla ei ole tarpeeksi “normaali” suhde, jossa käydään Linnanmäellä ja puistokävelyillä.

Piken exä Bossa auttaa Pikeä mm. tekemällä ostoksia, pesemällä pyykkiä ja viemällä roskia ulos – aika huolehtivaista ja empaattista, voisi joku ajatella. Jonna on kuitenkin äärimmäisen mustasukkainen Pikestä – onko biseksuaali Jonna liian kiintynyt heteronormatiiviseen parisuhdeideaaliin, jossa entiset suhteet täytyy pyyhkiä pois ja parisuhde yksin täyttää ihmisten kaikki tarpeet?

Bossan perusilme on myrtsi.

Toisaalta myös Bossa on kuvattu melkoisena hirviö-exänä tätä nyxää kohtaan. Hän mulkoilee Jonnaa ilkeästi, vittuilee ja toivoo, että tämä ei olisi Piken elämässä. Pike tahollaan puhuu alentuvasti auttavaisesta exästään: kuinka hän “ei tod” ole kiinnostunut enää Bossasta, joka ei ole tarpeeksi naisellinen.

Tuntui inhottavalta ja surulliselta, että queer-yhteisöissä tyypillinen kuvio, jossa ex-rakastajat ja -puolisot usein jäävät osaksi kaveripiiriä tai laajempaa yhteisöä, oli kuvattu niin rumasti. Elokuvan loppuratkaisu, jota en nyt spoilaa, kuvasti myös vahvasti näiden hahmojen myrkyllistä suhdetta toisiinsa ja jätti hyvin ikävän fiiliksen.

(Sivuhuomio jälleen: useissa yhteyksissä kolmantena näyttelijänimenä Söderholmin ja Ylipään jälkeen mainitaan Lauri Tilkanen, jonka roolisuoritus rajoittuu noin puolentusinaan kohtaukseen elokuvan loppupuolella. Tästä voinee syyttää markkinointiajattelua. Tilkanen on tunnetumpi kuin Kärkkäinen, ja ehkä on ajateltu, että kolmesta naisesta kertova elokuva ei olisi niin myyvä.)

Hahmojen lisäksi kerronta ontuu. Kohtaukset vaikuttavat siltä kuin ne olisivat jonkinlaisia näyttelijätyökurssin emootioharjoituksia. Jokainen kohtaus on ladattu T U N T E E L L A ja useimmiten V A I K E A L L A tunteella. Varsinkin viimeinen puoli tuntia oli todella raskasta katsottavaa, kun mitään hengähdystaukoa ei anneta ja hahmot vain vellovat hankaluuksissaan.

Lopulta totesin, että suurimman osan elokuvan kohtauksista voisi laittaa ihan mihin järjestykseen tahansa, eikä eroa huomaisi. Välillä Jonna ja Pike riitelevät, välillä he harrastavat dramaattista seksiä. Hahmot jäävät täysin etäisiksi eikä heidän toimintaansa motivoida.

Raskassoutuisuuteen – tai elokuvan jonkinlaiseen ahtauteen – vaikuttaa vahvasti myös se, että elokuva on niin jumissa Piken asunnossa. Muutamat kohtaukset muualla ovat baareissa. Tätäkö helsinkiläinen lesboelämä on?

Ylidramatisointiin sorrutaan myös, kun pariskunta eroaa ja Jonna päätyy yhteen miehen (Tilkanen) kanssa. Heteroelämä on tietysti täysvastakohta lesboelämälle: mies on rikas, sliipatun valkoisessa ökyasunnossa asuva pukumies, jonka kanssa käydään dinnereillä hienosteluravintoloissa. Myös Jonnan ulkomuoto muuttuu radikaalisti jonkinlaiseksi pastellinsävyiseksi Stokkan kevättyylinaiseksi. Tätäkään muutosta ei motivoida millään.

Kerronnan raskassoutuisuuden ja yleisen ankeuden takia Baby Janea ei oikein halua suositella kenellekään, mutta todetaan kuitenkin myös jotain positiivista. Näyttelijät tekevät varsin hyvää työtä sillä materiaalilla, joka heille on annettu. Erityisesti Ylipää osoittaa jonkinlaista muuntautumiskykyä ja oli monesti varsin ihastuttava. Välähdyskuvat tiikereistä ja Linnanmäen laitteista olivat kiehtovia ja toivat elokuvan visuaalisuuteen kerroksia – vaikkeivät oikein ankkuroituneet mihinkään. (Oliko tiikeri Piken paniikkihäiriö? Linnanmäki Jonnan kuvitelma “normaalista” suhteesta?)

Lopulta en voi kuin palata tuohon kysymykseeni tekijöille: keneen näistä hahmoista samaistutte? Keneen katsojan pitäisi samaistua? Tuntuu, että henkilöitä kuvataan ulkoapäin: tällaisiakin KOHTALOITA maailmassa on. Mutta onko tosiaan? Itse en tunnistanut heistä ketään, en samaistunut hetkeäkään. Tai ehkä tarkoituksena on antaa katsojalle iloa siitä, että ainakaan minun elämäni ei ole tuollaista.

***

Edellinen pitkä teatterilevityksen saanut suomalaiselokuva, jossa on kuvattu keskeisesti naisten välistä romanttis-seksuaalista suhdetta, lienee Lapsia ja aikuisia – vuodelta 2004! Onpa surullista. Lapsista ja aikuisista muistoni ovat kyllä varsin positiiviset, ja nytpä tekisi mieli katsoa se uudelleen. 

Ohjaaja Inari Niemellä, joka on erinomainen ihmissuhteiden kuvaaja (Kesäkaverit, Joulumaa), on ollut kehittelyssä filmatisointi Vilja-Tuulia Huotarisen hienosta ja Finlandia Junior -palkitusta nuorisoromaanista Valoa valoa valoa. Elokuvan viimeisin kehittämistuki elokuvasäätiöstä on tosin yli vuoden takaa, mutta ei voi kuin toivoa parasta tälle hankkeelle.