Ajatuksia Tom of Finland -elokuvasta

Dome Karukosken ohjaama ja Helsinki-Filmin tuottama Tom of Finland saa teatteriensi-iltansa perjantaina 24.2. Pohdin alla elokuvan kansainvälistä levitystä, lajityyppiä ja kerrontaa, sekä käsittelen sitä, miten elokuvassa esitetään seksiä ja sotaa. Mielestäni tekstissä ei ole mitään varsinaisia spoilereita, mutta toki jos haluat nähdä elokuvan ilman syvempää ennakkoperehtymistä, lukeminen kannattaa ehkä jättää elokuvan katsomisen jälkeen.

Odotuksista

Ensi alkuun myönnän, että menin pressinäytökseen aika nihkein odotuksin. Elokuvantekijöillä ei ole taustallaan erityisesti mitään sellaista, mikä osoittaisi heidän kiinnostustaan tai ymmärtämystään queer-aiheista. Ohjaaja Dome Karukoski on ansioitunut lähinnä suuren yleisön, heteronormatiivisten (genre-)elokuvien parissa. Elokuva on liitetty myös patrioottiseen kansallisvaltion nostatukseen: se on näkyvästi osa Suomi 100 -vuoden juhlallisuuksia. Eri yritykset ovat kaupallistaneet Tom of Finlandin tuotantoa jo vuosia.

Yksi ystäväni oli kuitenkin ehtinyt jo kehua elokuvaa, ja halusin toki antaa sille mahdollisuuden. Olisihan todella upeaa, jos ensimmäinen suomalaiselokuva, jossa miesten välinen seksi ja suhteet ovat keskiössä, olisi onnistunut.

ToF:n kansainvälisestä levityksestä

Käsittelen ensiksi elokuvan leviämistä Suomen ulkopuolelle, sillä sitä on tehty selvästi kansainvälinen menestys mielessä. Elokuvaa on kuvattu useassa eri maassa, myös rahoitusta on muualta, ja siinä puhutaan paljon englantia. Karukosken aiemmat elokuvat saaneet ihan hyvin festivaalihuomiota – joskaan tärkeimmille eurooppalaisille festivaaleille ne eivät ole päässeet kisaamaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, uskoakseni tällä elokuvalla tähdättiin Berlinaleen, jossa queer-elokuvalla on pitkään ollut vahva asema. Viime vuoden festivaalin aikana tekijät järjestivät kaupungissa pressitilaisuuden, ja kotimaan ensi-iltakin ajoitettiin passelisti Berlinalen jälkeen. (Isot festivaalit yleensä vaativat maailman- tai vähintään kansainvälistä ensi-iltaa ohjelmistoon valittavilta elokuvilta.)

Tom of Finlandin maailmanensi-ilta päätyi kuitenkin Göteborgin elokuvajuhlille, tärkeälle avajaisnäytöspaikalle. Göteborgin festivaali on Pohjoismaiden ehkäpä merkittävin elokuvafestivaali, jossa on myös rahakas kilpasarja pohjoismaiselle elokuvalle. Tavallisesti festivaalin avajaiselokuva on myös tuosta kilpailusta, ja Suomen juhlavuonna oli luontevaa, että valinta osui Tom of Finlandiin. (Kilpasarjassa niin ikään esitetty Tyttö nimeltä Varpu oli saanut jo kansainvälisen ensi-iltansa viime syksynä.) ToF ei päässyt pääpalkinnoille mutta Fipresci-tuomaristo huomioi elokuvan.

Göteborgin esitykset käytännössä tarkoittavat, että ToF ei pääse Euroopassa enää isojen festivaalien kilpasarjoihin. Suomen Kuvalehden haastattelussa elokuvantekijät puhuvatkin jo Yhdysvaltain valloituksesta. Tammikuussa järjestettävä Sundance ehti passata, eikä elokuvaa näy myöskään maaliskuisen South by Southwestin listoilla. Newyorkilainen Tribeca huhtikuussa olisi seuraava huomattava tapahtuma.

Parhaat mahdollisuudet elokuvalla olisi todennäköisesti päästä Torontoon, jossa Karukosken elokuvia (jopa Mielensäpahoittaja!) on nähty aiemmin. Se on tosin vasta syyskuussa, mikä todennäköisesti tarkoittaisi, että elokuvaa ei voitaisi antaa kesän suurille queer-elokuvafestivaaleille (Toronton Inside Out, San Franciscon Frameline, Los Angelesin Outfest…). Niille se saattaisi tosin kelvata myös ensi vuonna, mikäli elokuva ei saa kaupallista levitystä.

Miksi Tom of Finland ei päässyt Berlinaleen?

Tähän kysymykseen etsin vastausta katsoessani elokuvaa. Päällimmäinen syy mielestäni on se, että elokuva on melko tavanomainen biopic eli elämäkertaelokuva. Siis genre-elokuva. Berlinalen kaltaisten festivaalien kilpasarjat koostuvat lähinnä arthouse/auteur-elokuvasta, ja päästäkseen tuohon joukkoon genre-elokuvien täytyisi tarjota esimerkiksi omintakeista kuvastoa tai teemojen käsittelyä, tai epätavanomaista lähestymistä kyseiseen genreen. Tom of Finland ei ole tällainen elokuva.

Tom of Finland esittelee katsojille erään julkisuuden henkilön tämän elämän merkittävien tapahtumien kautta. Tämänkaltaisia suurmieselokuvia tehdään jokaisessa maassa, jossa jonkinmoista elokuvakulttuuria on olemassa. Sillä on sanoma – jotain tasa-arvoisesta rakkaudesta ja mitä näitä nyt on – mutta en oikein osaa sanoa, mikä elokuvan ydin on. Pelkkä sanoman julistaminen tuntuu elokuvissa usein banaalilta. Sen ympärille kaipaisi jonkin havainnon maailmasta: tällaisia ihmiset ovat, esimerkiksi.

Päähenkilöt – Touko Laaksonen (Pekka Strang), hänen siskonsa Kaija (Jessica Grabowsky) sekä puolisonsa Veli (Lauri Tilkanen) – eivät juuri kehity elokuvan aikana, eikä heidän tarinoissaan ole suuria konflikteja, jotka muuttaisivat heitä. Heille vain tapahtuu asioita, ja sitten tapahtuu toisia asioita.

115-minuuttisen elokuvan aikajänne on 40-luvulta 80-luvulle. Nähdään sotaa, sodanjälkeistä itsen etsintää, Yhdysvaltoihin siirtymistä, menestykseen nousua, jopa aids-kriisin läpi laukataan. Välissä tulee myös yhtäkkinen, irrallinen jakso, jossa montaasinomaisesti tutustutaan Toukon amerikkalaisiin tukijoihin.

Elokuvan aikana Touko hyväksyy roolinsa jonkinlaisena vapaustaistelijana. Se tapahtuu lähinnä ympäristöä tarkkailemalla – mitä Toukon ajattelussa tapahtuu, jää kuitenkin pimentoon, kun huomio on toiminnassa (mm. poliisiratsiat, bilettäminen). Elokuva olisikin toiminut paremmin minisarjana, jossa eri ajanjaksoille olisi annettu aikaa kehittyä, ja näkemys siitä, keitä nämä henkilöt ovat, olisi saanut tilaa.

Erotiikasta tai sen puutteesta, vähän myös sodasta

En voi sanoa pettyneeni elokuvan sievistelevään seksuaalisuuden kuvaukseen – se oli täysin ennakoitavissa. Suomalaisilla elokuvantekijöillä on pahasti hukassa erotiikka, jota kaihdetaan jopa silloin, kun aiheena on seksuaalisuus. Elokuvassa Touko toteaa piirroksistaan, että ne ovat hyviä, kun hänellä stondaa. Olisiko Karukoski uskaltanut käyttää tätä metodia elokuvaa tehdessään? Olisiko se itse asiassa ollut olennaista tämän aiheen parissa?

Eräässä latokohtauksessa tunsin hieman väreitä, mutta en voi sanoa, että kertaakaan olisi “stondannut”. Veliä esittänyt Lauri Tilkanen oli sympaattinen, ajoittain jopa aika ihana roolissaan, ja uskoisin, että hänen ja Strangin välillä olisi voinut olla kemiaa, mutta ohjaus ei sallinut sen kehittymistä. Ei ollut hikeä, kiihkoa, kyrpiä, halua. (Elokuvan ikäraja on 12.) Miesten kehot elokuvassa noudattelevat ToF-kuvastoa: ne ovat lihaksikkaita, normatiivisella tavalla hyvännäköisiä, pääosin valkoihoisia.

Elokuvan ehkä oudoimmassa jaksossa Touko on sodanaikaisessa Helsingissä kruisaamassa puistossa. Yhtäkkiä panohommista leikataankin pommikoneisiin ja sodan äärimmäiseen väkivaltaan, ja näitä kuvastoja limitetään tovi. Ymmärrän tavallaan, mitä kohtauksella haetaan – kahden erilaisen maailman shokeeraavaa ajallista limittymistä – mutta vaikutelmaksi jää homoseksin rinnastuminen kammottavaan väkivaltaan. Olisiko ollut mahdollista ajatella puskaseksiä pikemminkin utopistisena tilana, jossa väkivaltaa pääsee pakoon? (Isaac Julienin elokuvassa Looking for Langston kuvataan kauniisti tätä utopiaa, jossa väkivalta ei pääsekään sisään.)

Sodan kuvaamisesta elokuvassa voisi kirjoittaa aivan oman esseensä. Sodan ja väkivallan trauma korostuvat Toukon hahmossa. Elokuvantekijöiden näkökulma painottuu lopun kohtauksessa, jossa taukoa pitävät sotilaat laulavat jonkinmoista patrioottista laulua Toukon johdattamana (valitan, että musiikillinen sivistykseni on vajavainen, enkä muista kappaleen nimeä). Tunnelma on vakavan kansallismielinen: nuorukaiset – homot ja heterot, upseerit ja sotilaat kaikki yhdessä – tässä Suomen puolesta kamppailevat karussa tilanteessa. On jokin "me", ja se ei ole "me normien ulkopuolella elävät", vaan "me suomalaiset".

Historiallisesti queer-elokuvassa mennyttä aikaa on kuviteltu erilaisin fantasian keinoin, mutta ToF ei ole kiinnostunut sellaisesta. (Tai no, Toukolle ilmestyy muutamaan otteeseen jonkinlaisena voimaeläimenä hänen nahkaan pukemansa Kake-hahmo.) Se sovittaa tämän tarinan valmiiseen muottiin, sankaritarinaksi, jossa väkivalta on historiaa ja homoseksi taidegalleriakelpoista aihelmaa tässä tasa-arvoisessa Suomessamme. Mutta tosiaan, ToF ei olekaan queer-elokuva, vaan suurelle yleisölle tehty, helposti pureksittava genre-elokuva. Kevään aikana jää nähtäväksi, onko sellaiselle kysyntää.

Berlinale ja Teddy-palkinto

Ensi viikolla käynnistyy Berlinalen elokuvajuhlat. Kyseessä on Cannesin jälkeen (ja Venetsian ohella) Euroopan tärkein elokuvafestivaali, jonne pääsy on arthouse-elokuvalle suuri tunnustus. Kilpailusarjan lisäksi festivaalilla on ns. kakkossarja Panorama, kokeelliseen elokuvaan keskittynyt Forum-sarja ja media- ja videotaiteen Forum Expanded, lyhärien, lasten- ja nuortenelokuvien, saksalaiselokuvan sekä alkuperäiskansojen elokuvan sarjat. Lisäksi festivaali esittää klassikkorestaurointeja.

Jo 31. kertaa festivaalin ohessa jaetaan Teddy-palkinto, joka on ehkä merkittävin queer-elokuvapalkinto maailmassa. Queer-elokuvalle ei ole festivaalilla omaa sarjaa, vaan ehdolla ovat kaikki Berlinaleen valitut elokuvat, joissa on keskeisesti esillä queer-aiheet/hahmot. Tänä vuonna Teddyn erityisteemana on lisäksi Paragraph 175 (natsi-Saksan homoseksuaaleihin kohdistunut vaino) ja menneiden sukupolvien kamppailun muistaminen.


Tänä vuonna pääkilpailusta on Teddyissä mukana yksi elokuva, Sebastián Lelion Una mujer fantástica. Leliolta on nähty Suomessa pari vuotta sitten mainio keski-ikäisen naisen kasvutarina Gloria. Panorama-sarjasta tuttu ohjaaja on Luca Guadagnino (Call Me by Your Name) – edellinen A Bigger Splash nähtiin täälläkin valkokankailla. Myös pornografisen suttuisan elokuvan taiturilta Bruce La Brucelta (mm. Otto; or Up With Dead People, L.A. Zombie) on mukana The Misandrists -niminen teos. Ilahduttavasti myös nuorisoelokuviensarjasta on mukana kisassa peräti kolme pitkää ja kaksi lyhytelokuvaa.

Season-elokuvafestivaali on jo julkistanut esittävänsä keväällä Berlinalen ja Teddy-palkinnon ohjelmassa olevan dokumenttielokuvan I Am Not Your Negro (ohj. Raoul Peck), joka kertoo maineikkaasta kirjailija James Baldwinista.

Talven aikana jännitettiin, olisiko Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvalla ollut paikka Berlinalessa. Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden artikkelissa käsitellään elokuvan festivaaliavausta, joka olikin viime viikolla Göteborgissa. Minulle ei tullut mieleen, että tekijöillä tähtäimessä olisi ollut kilpasarjan paikka, vaan queer-aiheisiin panostava Panorama. Näin Tom of Finlandin tällä viikolla pressinäytöksessä, ja kirjoitan lähempänä ensi-iltaa (24.2.) tarkemmin ajatuksiani siitä, miksi uskon sen tippuneen Berlinalesta.

Minulla on kunnia olla mukana tänä vuonna Teddy-palkinnot valitsevassa juryssa, joten raportoin varmasti vielä festivaalin jälkeen aiheesta (ehkä postaan Facebookiin jotain festivaalin kuluessakin). Suosittelen lämpimästi Berliinissä vierailua helmikuun puolivälissä; isoksi festivaaliksi Berlinale tuntuu kotoisalta ja helposti lähestyttävältä.

DocPoint ensi viikolla

Jäi vähän viime tippaan DocPoint-päivitys; festivaali alkaa jo ensi maanantaina 23.1. Mitään huipputärppejä ei tällä kertaa ole ja oman festivaalisuunnitelman tekeminenkin oli hankalaa, kun dokumenttielokuvista ei niin paljon tule luettua muuten.

Monien muiden festivaalien tapaan DocPoint tägää verkkokatalogissaan queer-aiheiset elokuvat: etsi tägi LGBT. Niitä on tänä vuonna viisi; Suomea edustaa Reetta Aallon Grey Violet – Odd One Out (kuva alla), elokuva venäläisestä taiteilija-aktivistista, joka on hakenut Suomesta turvapaikkaa. Uncle Howardista kirjoitin katalogiin – suosittelen, jos kiinnostaa 80-lukulainen New York.

Toinen mielenkiintoinen tägi tämän blogin lukijoille voisi olla 'seksi'. Sen alta löytyy mm. Paola Calvon elokuva Violently Happy, joka tarjoaa myös queer-tematiikkaa: aiheena on berliiniläinen BDSM-klubi Schwelle ja siellä esiintyvä Felix Ruckert. Nuorten naisten seksuaalisuudesta on puhe, ilmeisesti suht epänormatiivisesti, Lea Globin ja Mette Carla Albrechtsenin tanskalaisdokumentissa Venus. 

Elina Talvensaaren Kuinka marjoja poimitaan (2010) oli hieno, elokuvallinen katse nyky-Suomeen. Uusi pitkä elokuva Puhtaus ja vaara välittää näyttelijöiden kautta Suomessa toimivien seksityöläisten ja yhden asiakkaan ajatuksia.

Klasarisuositukseni on Eila Rannan Apollo-palkintosarjassa nähtävä Pirjo Honkasalon upea Tanjuska ja 7 perkelettä (1993). Elokuva kertoo 12-vuotiaasta valkovenäläisestä tytöstä, joka eräiden kyläläisten mielestä on paholaisen valtaama.

Orionin kevät 2017, mm. Akerman, Tsangari

Arkistoteatteri Orionin kevätkausi alkaa ensi viikolla ti 10.1. Listaan tässä taaas queer- ja/tai feministisestä näkökulmasta kiinnostavat sarjat ja elokuvat.

Akerman 70-luvulla

Itselleni tärkein sarja on ehkäpä Chantal Akermanin miniretro maaliskuussa. Toissavuonna itsemurhan tehnyt Akerman oli leimoja kaihtanut, avoimen queer, täysin omaehtoinen elokuvantekijä. British Film Instituten artikkeli "Chantal Akerman for beginners" johdattelee hänen uraansa.

Sarjassa nähdään vain kolme elokuvaa, mutta ne ovat erinomaisia valintoja. News from Home (1977) on ehkä kaikkien aikojen suosikkini dokumenttielokuvan saralla. Olen itsekin asunut Pohjois-Amerikassa ja samaistuin vahvasti elokuvan esittämään vieraantuneisuuden kokemukseen, kodin ja kotiutumisen teemoihin sekä tytär-äiti-suhteen kuvaukseen.

Jeanne Dielman, 23 Quai de Commerce, 1080 Bruxelles (1976) on Akermanin tuotannosta kohotetuin, Orionin keväässä Kino Klassikko -nosto, ja korkealla myös omalla listallani elokuvista, jotka olisin valmis nimeämään maailman parhaaksi elokuvaksi. Yli kolmituntinen kesto on varmasti siedettävin ja vaikuttavin elokuvateatterikokemuksena.

Varhaistuotantoon kuuluu myös queer-elokuvahistorian keskeinen teos Je, tu, il, elle (1974, kuva yllä), jossa Akerman itse nähdään pääroolissa. Odotan tätä näistä ehkä eniten, sillä muistoni tästä aika haastavasta, triptyykki-muotoisesta elokuvasta ovat hatarat.

Lisälukemistoa:
Janet Bergstrom, "Keeping a Distance: Chantal Akerman's Jeanne Dielman" (Sight & Sound)
Oliver Skinner, "Rewatching the Queer Canon: Chantal Akerman's Je, tu, il, elle" (Indiewire)

Enemmän tai vähemmän queeria

Useita sarjoja kattava Rakkaus-teema on typerryttävän heteroisa – ainakin näin kevätkaudella. Ehkä kesään ja syksyyn mahtuu rakkauden moninaisuutta. Ystävänpäivässä nähdään kuitenkin yleisöäänestyksessä paikkansa saanut Ang Leen Brokeback Mountain (2005, kuva alla).

Elokuvan historia -sarjassa pari nimikettä, joista kiinnostuin esittelytekstin perusteella. Joseph Loseyn Palvelijasta (1963) todetaan: "Tonyn ja Barrretin suhteessa on verhottu homoseksuelli aura, joka loppua kohden vahvistuu; Maughamin romaanin homoseksuelleja painotuksia ja fobioita tosin tuntuvasti kevennettiin."

Hector Babencon Hämähäkkinaisen suudelmasta (1985): "Seksuaalirikoksesta vangittu homo (William Hurt) saa tehtäväkseen vakoilla poliittista sellikaveriaan (Raul Julia), mutta elokuvamuistojen kautta avautuu uusia maailmoja. Niihin kuuluu salaperäinen Hämähäkkinainen (Sonia Braga), joka jää omasta ruumiistaan kasvavan verkon vangiksi."

Erikoinen tapaus voi olla tämä Saksa sodan jälkeen -sarjan elokuva: "Natsien tähtiohjaaja Veit Harlan halusi tehdä elokuvastaan Kolmas sukupuoli (1957) homojen oikeuksien puolustuspuheen mutta joutui (puoli)virallisen painostuksen tuloksena työstämään teostaan niin perusteellisesti, että siitä tuli samaan sukupuoleen kuuluvien välistä rakkautta ja modernia taidetta vastaan kohdistettu propagandistinen äitimelodraama."

Kuriositeettina mainittakoon myös Howard Hawksin ristiinpukeutumiskomedia Olin mies-sotamorsian (1949), nimiosassa Cary Grant.

Naistekijöitä monelta laidalta

Kreikkalainen Athina Rachel Tsangari on esillä kolmen oman ohjauksen kautta. Attenberg (2010, kuva alla) on todella mainio viisto komedia, queer-mausteineen, nuoresta naisesta, hänen ystävästään ja sairaalassa makaavasta isästä. Chevalier (2015) taasen tutkii miehisyyttä ja kilpailuviettiä lempeän koomisessa valossa. Mukana on myös esikoiselokuva The Slow Business of Going (2000).

Black History Monthia vietetään helmikuussa ja mukana on mustan amerikkalaisen elokuvan keskeinen klassikko, Julie Dashin Daughters of the Dust (1991). Kyseessä on ensimmäinen mustan naisen ohjaama amerikkalaiselokuva, joka sai teatterilevityksen. Viittauksia elokuvaan voi löytää mm. Beyoncén Lemonade-musiikkielokuvasta. (Huom: näytösaikoihin saattaa tulla vielä muutoksia. Mainostan Facebookissa, kun liput tulevat myyntiin.)

Elokuvan historia -sarjasta kiinnostaa erityisesti Shirley Clarken esikoiselokuva, 60-lukulainen huumekuvaus The Connection (1961). Kokeellisen amerikkalaiselokuvan keskeinen tekijä Clarke tunnetaan mm. queer-klassikosta Portrait of Jason (1967).

Pohjoismaista mukana on norjalaisen Anja Breienin Aviovaimoja (1975), John Cassavetesin Aviomiehiä (1970) mukaillen nimetty, ja Tunisiasta Raja Amarin Satiinin puna (2002), joka keskittyy avioelämän jälkeiseen aikaan nuoren lesken elämässä. Avioelämä on aiheena myös hää-teemaisen muotisarjan elokuvassa Monsuunihäät (2001), ohjaajana intialais-amerikkalainen Mira Nair.

Kuukauden elokuvissa on vuosien varrella ollut vähän naisohjaajien teoksia, mutta keväällä niitä on peräti kaksi. Lucile Hadžihalilovićin vahvasti symbolinen Evolution (2015, kuva yllä) seuraa yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyttä Innocencea, jota pidän erinomaisena, näkemyksellisenä kuvauksena tyttöydestä ja naiseksi kasvamisesta. Evolutionissa on kyse naisista/äideistä ja pojista. En oikein päässyt sisälle elokuvan maailmaan, mutta moni on ollut vaikuttunut. HS haastatteli ohjaaja R&A:n aikaan.

Maaliskuussa Kuukauden elokuvana on puolalainen merenneitofantasia Lure (2015), ohjaajanaan Agnieska Smoczyńska.

Kotimaisista naisohjaajista esillä ovat mm. nykytekijät Selma Vilhunen, Alli Haapasalo (SELOn Ohjaajaklubi) sekä Katja Gauriloff (Saamelaisten kansallispäivä).

Ennen 80-lukua pitkiä fiktioelokuvia oli Suomessa ohjannut vain muutama nainen, jokainen heistä yhden. Teatterissa uraa tehneen Ritva Arvelon Kultainen vasikka (1961) nähdään naiskirjailijoiden filmatisointeja esittelevässä sarjassa Sain roolin johon en mahdu (mihin mahtoi jäädä sarjasta esim. Auli Mantilan Pelon maantiede..?)

Lapsille suunnatussa Suuressa lukuseikkailussa mukana on Päivi Hartzellin, Kaisa Rastimon, Liisa Helmisen, Mari Rantasilan sekä Saara Cantellin elokuvia.

Vuoden 2016 parhaat

Tähän mennessä olen tänä vuonna nähnyt 183 pitkää elokuvaa valkokankaalta, niistä 65 eli noin kolmannes oli naisten ohjaamia. Aika monesta olen pitänyt, eri syistä, joten valinta oli jälleen vaikea. Päätin jakaa listan neljään: teatterilevityksessä olleet, festareilla nähdyt, arkistoelokuvat ja dokumenttielokuvat. Yllättäen joka kategoriasta oli kuitenkin helppo valita yksi suosikki. Muut nimikkeet ovat katsomisjärjestyksessä.

Teatterilevityksessä

SUOSIKKI: Maren Ade, Isäni Toni Erdmann (2016)
Kertoo ehkä jotain katsojasta, kumpaa pitää päähenkilönä, lasta vai vanhempaa. Minulle elokuva on tyttären tarina, erittäin samaistuttava kertomus nykytyöelämän ja -ihmissuhteiden absurdista maailmasta. Yllättävä huumori toimii aivan nerokkaalla tavalla.

Luca Guadagnino, A Bigger Splash (2015)
László Nemes, Son of Saul (Saul fia, 2015)
Kore-eda Hirokazu, Siskokset (Umimachi Diary/Our Little Sister, 2015)
Juho Kuosmanen, Hymyilevä mies (The Happiest Day in the Life of Olli Mäki, 2016)
Ken Loach, I, Daniel Blake (2016)
Tom Ford, Yön eläimet (Nocturnal Animals, 2016)

Festivaaleilta

SUOSIKKI: Chloé Robichaud, Boundaries (Pays, 2016)
Muka-tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa seurataan poliittista prosessia kolmen naisen näkökulmasta. Elokuva sijoittuu kuvitteelliselle saarelle jossain Kanadan itärannikolla; kaivosteollisuutta käsittelevä tarina on ajankohtainen Suomessakin. Lähin vertailukohta kerronnalle löytyy ehkä Kelly Reichardin elokuvista, mutta Robichaud ei ole aivan yhtä naturalistinen – mikä ei haittaa ollenkaan. Visuaalisesti hurmaava, ääniraidalla virkistävää jazzia.

Rachel Lang, Baden Baden (2016) – Berlinale
André Téchiné, Quand on a 17 ans (2016) – Berlinale
Anna Muylaert, Don’t Call Me Son (Mãe só há uma, 2016) – Berlinale
Noah Baumbach, Mistress America (2015) – Season Film Festival
Kelly Reichardt, Certain Women (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Peter Grönlund, Tjuvheder (2015) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Taika Waititi, Hunt for the Wilderpeople (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Park Chan-wook, The Handmaiden (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF

Dokumenttielokuvat

SUOSIKKI: Laurie Anderson, Heart of a Dog (2015)
Näin elokuvan hieman krapulassa R&A:n päivänäytöksessä ja rakastuin täysin Andersonin edesmenneeseen koiraan, ja myös sympaattiseen kertojanääneen. Viimeistään sokean Lolabellen pianonsoitto räjäytti potin. Herkistävä elokuva.

Tora Martens, Martha & Niki (2016) – DocPoint (katsottavissa Yle Areenassa tammikuulle asti)
Agnès Varda, Daguerréotypes (1976) – Orion
Hamy Ramezan, Tuntematon pakolainen (2016) – DocPoint
Penelope Spheeris, The Decline of the Western Civilization Part II: The Metal Years (1988) – Night Visions

Arkistoelokuvat

SUOSIKKI Larisa Shepitko, Siivet (Krylja/Wings, 1966)
Meni heittämällä kaikkien aikojen suosikkielokuvien listalle. Maja Bulgakova on fenomenaalinen eksistentiaalisen kriisin kourissa riutuvana uranaisena ja entisenä sotalentäjänä, joka haluaisi vain takaisin taivaalle. Tanssihetki riuskan baarinpitäjänaisen kanssa on upea.

Agnès Varda, L’Une chante l’autre pas (1976)
Luchino Visconti, Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia/Death in Venice, 1971)
Jarmo Lampela, Sairaan kaunis maailma (1997)
Pedro Almodóvar, Pepi, Luci, Bom ja muut tytöt (Pepi, Luci, Bom y otras chicas del montón, 1980)
Douglas Sirk, All I Desire (1953)
Lizzie Borden, Born in Flames (1983) – UrbanApa
Pedro Almodóvar, Yön sisaret (Entre tinieblas, 1982)
Derek Jarman, Jubilee (1978)
Pedro Almodóvar, Intohimojen labyrintti (Laberinto de pasiones, 1982)

Loppuvuosi

Vielä ennen vuodenvaihdetta on mahdollista nähdä Orionissa Larisa Shepitkolta ylistetty sotaelokuva Nousu (1976), sinne suuntaan torstaina. Sitä ennen keskiviikkona on pakko päästä jälleen katsomaan Almodóvarin Intohimon laki (1986).

Joulun jälkeiselle viikolle jää Rogue One (2016), jota odotan kovasti, sillä edellinen Tähtien sota -elokuva oli kovasti mieleen ja tästä uudesta olen kuullut kovasti kehuja. Nicole Garcian Kaikki mitä rakastimme (2016) voisi olla myös sopivaa vuodenvaihteen viihdykettä.

Television puolella sain juuri katsottua uudelleen Broad Cityn jaksot Areenalta, sitä ennen HBO Nordicin puolella viihdyttivät Insecure ja Casual – Westworldiin kiinnostus vähän lopahti kesken. Fox Playltä olen katsonut rap-sarja Atlantaa. Joulun jälkeen odotteleen, josko tämänvuotinen Big Fat Quiz of the Year ilmestyisi youtubeen...

Hyvää uutta vuotta 2017!

Teatterilevityksessä nyt ja lähiaikoina

Festivaalikausi on aika lailla tauolla nyt aina tammikuun loppuun ja DocPointiin saakka. Vuodenvaihde on hyvää aikaa elokuvissa käymiseen, joten tutkitaanpa, mitä teatterilevityksessä on tällä hetkellä tarjolla. Elokuvien nimissä olevista linkeistä pääsee trailereihin.

Nocturnal Animals ja Arrival

Pidin itse Amy Adams double bill -viikonlopun ja kävin katsomassa Tom Fordin trillerin Yön eläimet (Nocturnal Animals) sekä Denis Villeneuven scifi-jännärin Arrival. Muotisuunnittelija Fordille kyseessä on toinen pitkän elokuvan ohjaus – edellinen oli huikean hyvä Christopher Isherwood -filmatisointi A Single Man, jossa Colin Firthin esittämä professori suree miesystävänsä kuolemaa.

Yön eläimissä visuaalinen puoli on yhtä lailla viimeisen päälle harkittu, mutta emotionaalinen vaikutus on aivan eri. Siinä missä A Singlen Manin Lautner House edustaa päähenkilölleen tärkeää muistoa rakkaudesta, Yön eläimissä Susanin (Adams) virtaviivainen, nykytaiteella koristeltu betoni- ja lasiunelma on kylmä kuori elämälle, jossa tunteita ei ilmaista, ei ehkä ole vähään aikaan koettukaan. (Architectural Digestin jutussa lisää elokuvan lavastuksesta.)

Yön eläimet kertoo fiktiosta, taiteesta, kostosta. Susanin ex-mies Edward (Jake Gyllenhaal) lähettää tälle kirjan, joka sytyttää Susanin uudelleen eloon ja palauttaa rakkauden. Hän alkaa katua Edwardin jättämistä – ja tämä on minun tulkintaani – uskoo saavansa kirjan brutaalin tarinan kautta rangaistuksen ja näin myös armahduksen. Elokuva tarjoaa tulkinnan mahdollisuuksia ja erityisesti Adamsille ennakoitua Oscar-ehdokkuutta toivoisi ennemmin tästä kompleksisesta roolista kuin tuosta Arrivalista.

Avaruuden muukalaisten ja ihmisten kohtaamisesta kertova Arrival on jännittävä elokuva, mutta sen mysteeri keritään kyllä viimeistä lankaa myöten auki katsojille. Adamsin hahmossa korostetaan aivan tarpeettomasti Pyhää Äitiyttä, kun kiehtovinta on hänen työnsä kielitieteilijänä. Armeija hakee Louisen toimistoltaan tulkkaamaan vastalaskeutuneita olioita ja selvittämään näiden aikeet Maan asukkeja kohtaan. Jos ydinperhesössötyksen pystyy ohittamaan, on elokuvan sanoma kuitenkin humaani, ja pidin myös elokuvan visuaalisesta arkisuudesta. Avaruusaluksen linjakas, puhdas arkkitehtuuri oli upea.

Sekalaisia huomioita muusta tämänhetkisestä tarjonnasta

Tällä viikolla ensi-iltaan tullut ruotsalaisohjaaja Pernilla Augustin Vakava leikki on oikein hyvä klassinen melodraama. Epookkitarinassa on kyse ikiaikaisesta mahdottomasta rakkaudesta, ja kauniit Sverrir Gudnason sekä Karin Franz Körlof vetävät hyvin rooleissaan.

Ken Loachin vasemmistolaista I, Daniel Blakea on pakko suositella (vaikka se ei ole queer eikä nyt mitenkään erityisen feministinen). Yhä ankarammaksi käyvässä yhteiskunnassa on lohdullista nähdä empaattinen elokuva siitä, kuinka epäinhimillisyys pesii rakenteissa, ei niiden jyräämäksi joutuvissa yksilöissä. Loach näkee ihmisen.

Pedro Almodóvar ei varmasti täysin heteroa elokuvaa osaisi tehdä, ja seesteinen Julietakin tuo loppua kohden queer-teemoja mukaan. (Elokuva huutaa jatko-osaa tyttären näkökulmasta!) Kesällä ensi-iltansa saaneesta melodraamasta on vielä esityksiä.

Kanelia kainaloon, Tatu & Patu! -lastenelokuvasta mainittakoon, että elokuvassa päähenkilö Veeralla on kaksi äitiä. Asiaa ei mitenkään kommentoida, niin vain on ja hyvä niin. Ja mukana myös monilahjakkuus, ihkuista ihkuin Antti Holma.

Zombileffasuositus, jonka Facebookissa jo heitinkin, on The Girl With All the Gifts, jossa puolizombityttö Melanie (Sennia Nanua) johdattaa holhoojansa uuteen aikaan. Ja Glenn Close ownaa tämän hiustyylin:

Mitä on tulossa?

Todetaan ensi alkuun, että queer-elokuvien saralla on helvetin ankeaa. Juuri nyt ei pyöri oikeastaan mitään sellaista, joissa päähenkilöinä olisi hlbtq-väkeä. Seuraava homoelokuva, joka minulla on tiedossa, on Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, yksi Suomi 100 -rahoitusta saaneista elokuvahankkeista. Se tavoittelee varmasti maailmanensi-iltaa helmikuussa Berlinalen elokuvajuhlilla, jossa perinteisesti on esitetty paljon hlbtq-tarjontaa ja jossa on myös näille elokuville suunnattu, nyt jo yli 30-vuotias Teddy-palkinto. Elokuvan Suomen ensi ilta on 24.2.

Pikkulinnut lauloivat, että suurta hehkutusta saanut Barry Jenkinsin Moonlight, mustan homomiehen kasvukertomus, olisi tulossa keväällä teatterilevitykseen, tarkempaa tietoa ei minulla vielä ole. Tätä odotan ehkä eniten tulevista elokuvista.

Naisohjaajilta elokuvia on tulossa ilahduttavasti koko liuta, alla tietoa niistä (ensi-iltapäivämäärät voivat muuttua):

Maren Aden Isäni Toni Erdmann valittiin tällä viikolla Sight & Soundin äänestyksessä 163 asiantuntijan voimin vuoden parhaaksi elokuvaksi. Ja on se kyllä erinomainen, hauska ja liikuttava. En suosittele katsomaan traileria, elokuvan yllätyksellisyys on yksi sen parhaista puolista. Ensi-ilta 16.12.

Ranskalaisohjaaja Nicole Garcian Kaikki mitä rakastimme (Mal de pierres) esitettiin Cannesissa. Marion Cotillard pääosassa ja romanttinen tarina kielletystä rakkaudesta luvassa. Ensi-ilta 23.12.

Maarit Lallin Kuudes kerta näyttää trailerin perusteella perinteiseltä romkomilta. Ensi-ilta 6.1.

Kollega töissä kehui aborttidraamaa 24 viikkoa (24 Wochen), jonka ohjasi Anne Zohra Berrached. Ensi-ilta 13.1.

Anne Fontainen Viattomat (Les innocentes) kertoo nunnista toisen maailmansodan aikaan. Ensi-ilta 20.1.

Mukavalta vaikuttaa Allison Schroederin ohjaama, tositapahtumiin perustuva Hidden Figures – varjoon jääneet, jossa pääosissa NASAn avaruusohjelmassa työskentelevinä naisina nähdään Taraji P. Henson, Janelle Monae ja Octavia Spencer. Ensi-ilta 27.1.

Saara Cantell jatkaa lastenelokuvien parissa jatko-osalla Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen. Ensi-ilta 27.1.

Vinokino Helsingissä 16.–21.11.

Ensi viikolla käynnistyy Helsingissä Vinokino, jota vietetään 25. kertaa tänä vuonna – tosin tänne pääkaupunkiseudulle turkulainen festari rantautui vasta vuonna 2001. Juhlavuosi näkyy mm. lyhytelokuvakoosteessa, jossa on elokuvia festivaalin eri vuosilta.

Lisäksi mukana on kaksi klassikkoa, jotka kuuluvat myös omiin suosikkeihini queer-elokuvan historiasta: Rainer Werner Fassbinderin upea rikoksen ja himon fantasia, Jean Genet -filmatisointi Querelle (1982, kuva yllä), sekä Jamie Babbitin herkullinen, karkkiväreissä kylpevä teinilesbokomedia But I'm a Cheerleader (1999), joka tietääkseni on nähty Suomessa valkokankaalla vain kerran Nainen vai Artisokka -festivaalilla. Festivaali ei ilmoita elokuvien esitysformaatteja enkä saanut vastausta tiedusteluuni – epäilen, että kyseessä on molempien elokuvien kohdalla dvd/bluray-esitykset.

Uusista elokuvista olen nähnyt aiemmin kaksi. Brasilialainen teiniromanssi The Way He Looks (ohj. Daniel Ribeiro) oli minusta todella kliseinen ja pökkelö, mutta onnistui voittamaan Berlinalen elokuvajuhlilla queer-elokuvien Teddy-palkinnon. Sopinee höttöisten elokuvien ystäville.

Season Film Festivalilla keväällä esitetty, vetävä Tangerine (ohj. Sean Baker) sen sijaan ansaitsee lisäesityksiä. Kirjoitin elokuvasta Seasonin katalogiin.

Ja näitä elokuvia odotan eniten:

Ingrid Jungermannin Women Who Kill (kuva alla) on palkittu jo Tribecassa sekä usealla queer-elokuvafestivaalilla. Euroopassa se avasi tärkeillä Lontoon festivaaleilla vasta äskettäin lokakuussa, eli Vinokino ehti napata elokuvan ilahduttavan tuoreeltaan.

Lorenzo Vigasin From Afar (Desde allá) Venezuelasta voitti viime vuonna Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon ja festivaalilista on muutenkin vaikuttava: Toronto, San Sebastian, Lontoo... Kyseessä on edellä mainitun tapaan esikoiselokuva.

But I'm a Cheerleader -ohjaaja Babbitilta on ohjelmistossa myös uusi Addicted to Fresno, jonka näyttelijöistä löytyy joitakin erittäin hauskoja ihmisiä, mm. Natasha Lyonne, Aubrey Plaza, Ron Livingston ja Kumail Nanjiani. Paljon myös tv:n puolella työskentelevälle Babbitille kyseessä on viides pitkä elokuva, Suomessa on nähty ainakin Itty Bitty Titty Committee (2007) aikaisemmin.

Ja bileet!

Lauantaina 19.11. mahtavat Peijakas!-tyypit vetävät festariklubia Dubrovnikin puolella. Sinne!

Feministinen foorumi la 12.11.

Helsingin Feministinen foorumi FemF järjestetään lauantaina 12.11. Arbiksella osoitteessa Sturenkatu 2. Teemana tänä vuonna on tilat ja aiheina mm. sateenkaarinuoret ja kouluympäristö, Edith Södergran, musiikkikulttuuri, ableismi, hiphop, läskiaktivismi, polkupyöränhuolto ja arkkitehtuuri. Wonderlust luo turvallisemman, seksipositiivisen tilan tapahtuman ajan, ja Helfem tarjoaa rodullistetuille feministeille oman huoneen.

Klo 13:45–18:00 auditoriossa on käynnissä Feministinen elokuvasalonki, jonka tarkempi ohjelma löytyy Facebook-tapahtumasta. Alkuiltapäivästä esitetään lyhäreitä ja klo 16.30 alkaa pitkä elokuva, joka on Suzanne Ostenin ohjaama ruotsalainen Flickan, mamman och demonerna (2016).

Elokuva esitettiin syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, jossa Osten oli myös vieraana. Se on fantasiansävytteinen, lapsen näkökulmasta esitetty kertomus äidistä, jonka mielenterveys järkkyy. Elokuva tavoittaa lasten maailman lainalaisuudet ja käsittelee hienosti lapsen ja äidin suhdetta, joka on samanaikaisesti rakastava ja uhkaava. Äidin sairautta ei demonisoida – vaikka demoneilla onkin elokuvassa rooli.

Tapahtumaan liittyy myös iltabileet, joista lisätietoa löytyy Facebookista.

Syksyn tärppilistaa: Orion, Girls Lost, festivaalit jne.

Erinäisten syyskiireiden takia blogin päivittäminen unohtui pitkäksi aikaa, joten tässä nyt kerralla pidempi lista tärppejä loppusyksyyn.

Orionissa

Suositussa Punk 40 vuotta -sarjassa on tulossa brittiläisen queer-ohjaaja Derek Jarmanin Jubilee (1978; kuva alla). 90-luvun alussa aidsiin menehtynyt Jarman oli näkemyksellinen ohjaaja, jonka läheisiin työtovereihin kuului mm. Tilda Swinton.

Pedro Almodóvarin retrospektiivissä on tulossa marras-joulukuussa vielä uskomattomia helmiä. Kirjoitin Almodóvarista ja Sirkistä elokuussa. Sirk-retrosta on jäljellä enää Kaikki minkä taivas sallii (1955), mutta se onkin hänen keskeisimpiä elokuviaan.

Mikäli kiinnostaa homoseksuaalisuuden representaatiot kotimaisessa elokuvassa, marraskuun lopulla esitetään Jarmo Lampelan ensemble-elokuva Joki (2001), jossa oli varmaankin ensimmäinen näkemäni miesten välinen suhde suomalaisessa elokuvassa.

Naistekijöistä loppuvuodesta on esillä neuvostoliittolaisohjaaja Larisa Shepitko. Uusien elokuvien LUX Film Days -viikonlopulta voin lämpimästi suositella Maren Aden nerokasta komediaa Isäni Toni Erdmann (2016), jossa aikuisen tyttären ja tämän yksinäisen isän suhdetta on kuvattu yhtä aikaa kivuliaalla ja hellyyttävällä tavalla.

Samana viikonloppuna esitettävä animaatio My Life as a Courgette (2016) kiinnostaa erityisesti käsikirjoittaja Céline Sciamman takia. Sciamma tunnetaan ohjaajana mm. queer-elokuvistaan Water Lilies (2007) ja Tomboy (2011), ja hän toimi niin ikään käsikirjoittajana R&A:ssa nähdyssä André Téchinén hienossa Being 17 -elokuvassa. Tähän sekä edellä mainittuun Isäni Toni Erdmanniin on muuten vapaa pääsy.

Girls Lost

Hiljattain Suomen ensi-iltansa sai ruotsalainen teinielokuva Girls Lost (Pojkarna, 2015), joka esitettiin syyskuussa R&A:ssa. Elokuvassa kolme ystävystä löytää maagisen kasvin, jonka avulla heidän kehonsa muuttuvat: heidän ääni madaltuu, rinnat häviävät ja heille kasvaa penikset. Kahdelle muutos on jännittävä kokeilu, mutta kolmannelle vavisuttava kokemus, joka vahvistaa hänen identiteettiään poikana.

Moderoin festivaaleilla kaksi keskustelutilaisuutta näytösten jälkeen; vieraina olivat ohjaaja Alexandra-Therese Keining ja säveltäjä Sophia Ersson. Yleisön reaktiot elokuvaan olivat ristiriitaiset: osa oli järkyttynyt elokuvan kuvaamasta rankasta (koulu)kiusaamisesta. Sitä kritisoitiin myös queer-tarinan kertomisesta jälleen kerran synkkänä ja toivottomana.

Cis-sukupuolisena katsojana en osaa sanoa, kuinka hyvin elokuva tavoittaa teini-ikäisen transpojan kokemuksen kehollisuudesta. Elokuvassa sukupuolen analyysi rajoittuu melko lailla fyysisiin ominaisuuksiin. Elokuvan vahvoina puolina ovat herkullisesti luotu fantasiakuvasto sekä toimiva soundtrack. On myös harvinaista ja ilahduttavaa nähdä pohjoismainen elokuva, joka on selkeästi suunnattu teini-ikäisille katsojille.

Muita teatterilevityksessä olevia elokuvia

Teatterilevityksestä queer-tarinoita saa tällä hetkellä etsiä, eikä loppuvuodesta ole näillä näkymin tulossa mitään uusiakaan tästä näkökulmasta kiinnostavia tapauksia. Naisohjaajien töistä mainittakoon muutama:

Itselläni seuraavaksi on suunnitteilla nähdä Christy Garlandin dokumenttielokuva Cheer Up, joka kuvaa rovaniemeläisten nuorten cheerleading-ryhmää. Elokuvaa on esitetty jo festivaaleilla (mm. Toronto Hot Docsissa) ja arviot ovat olleet kiittäviä.

Katja Gauriloffin dokumenttielokuva Kuun metsän Kaisa paneutuu erään kolttasaamelaisen suvun, ohjaajan oman, menneisyyteen. Kotimaisista suosittelen myös Selma Vilhusen draamaelokuvaa Tyttö nimeltä Varpu, joka välillä sortuu turhaan dramatisointiin mutta nousee kokonaisuutena kuitenkin viime vuosien parhaimmistoon suomalaisen elokuvan saralla.

Hiljattain ensi-iltansa sai myös R&A:n päätöselokuva, Mia Hansen-Løven Tämän jälkeen. Isabelle Huppertin tähdittämä ranskalaisdraama on eräänlainen keski-iän ylittäneen naisen kasvutarina. Jos näin synkän vuodenajan koittaessa kiinnostaa nähdä hyvin kerrottu, tarkkaan pohdittu tarina, niin tässäpä hyvä ehdokas. Mukana on myös aimo annos porvarillista charmia, mm. idyllisellä maaseudulla.

Festivaalit

Seuraava iso festivaali pääkaupunkiseudulla on Night Visions, jonka ohjelmistosta poimin omaan ohjelmaani mm. Penelope Spheerisin dokumentin The Decline of Western Civilization Part II: The Metal Years (1998) sekä Anna Billerin "okkultistinen sarjamurhaajatrillerin" The Love Witch (2016).

Vinokino viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhlaa. Turussa meiningit ovat käynnissä tänä viikonloppuna, mutta Helsinki saa odottaa marraskuun puoliväliin. Laitan Vinokinosta myöhemmin oman tärppilistan.

Festivaalien ystäville voisin suositella lahden toiselta puolen pimeiden öiden festivaalia eli PÖFFiä. Olen vieraillut Tallinnan isoimmalla festivaalilla lähes vuosittain jo hyvän tovin, sillä yleensä jotain kiinnostavaa löytyy, liput ovat halpoja ja bileet asiallisia. Ilmeisesti vasta ensi viikolla on tiedossa täysi ohjelmisto, mutta jo nyt julkaistuista bongasin kesällä näkemäni mainion dokumentin Real Boy (Shaleece Haas, 2016), joka on kuvaus teini-ikäisestä transpojasta Bennettistä.

Tampereella queer-feministisiä elokuvia pe 30.9.

Ensimmäistä kertaa järjestettävällä Tampere Queer Festivalilla nähdään myös elokuvia. Avajaispäivänä perjantaina 30.9. Niagara-elokuvateatterissa esitetään kaksi lyhytelokuvaa – Cool for You (Vika Kirchenbauer, 2016) ja Lucid Noon, Sunset Blush (Alli Logout, 2015) – sekä yksi pitkä elokuva, Mirco (Silvia Chiogna, 2013).

Elokuvista saa lisätietoja tapahtuman kotisivuilta tai Facebook-sivulta löytyvistä linkeistä. Aiheina ovat mm. binäärisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella eläminen ja vallatussa talossa asuva queer-kollektiivi. Näytöksen jälkeen ilta jatkuu danceoke-bileillä.

Lizzie Bordenin feministiklassikko Born in Flames to 29.9.

UrbanApa X Ateneum 2016 on nykytaiteen festivaali, jossa tällä kertaa teemana on "Community as a Choreographic Practice". Festivaalin taiteellisina johtajina toimivat koreografi Sonya Lindfors sekä tanssija Anniina Jääskeläinen, ja se järjestetään 27.9.–2.10.

Viime vuoden esitysten perusteella suosittelen tapahtumaa erittäin lämpimästi. Tänä vuonna ohjelmistoon kuuluu myös feministisen ja queer-elokuvan klassikko Lizzie Bordenin Born in Flames (1983), jonka näkemistä olen odottanut kovasti. Kyseessä on scifistinen elokuva Yhdysvalloista, jossa  Women's Army tekee feminististä vallankumousta.

Elokuvasta on tänä vuonna ilmestynyt uusi 35 mm:n kopio, jota on esitetty mm. Tukholman Cinemateketissä, mutta en ole vielä saanut festivaalin järjestäjiltä vastausta, miltä formaatilta elokuva nähdään Ateneumissa. Ilmaisnäytös on siis torstaina 29.9. klo 17.45.

Alla traileri ja tarkemmin elokuvasta voi lukea vaikka Anthology Film Archivesin sivuilta tai The New Yorkerista.

Rakkautta & Anarkiaa 15.–25.9.2016

Kävin hiljan läpi koko Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin katalogin ja se oli hengästyttävää, kuten aina. Olen nähnyt elokuvista etukäteen 20 pitkää ja yhden lyhärisarjan kokonaisuudessaan. Merkitsin alustavasti katsottavien listalle nelisenkymmentä nimikettä... On tulossa intensiiviset 11 päivää!

Alla suosituksia ja ennakointia. Jos festivaalin lähestyessä tai sen aikana tulee mieleen lisäsuosituksia, postaan niistä blogin Facebook-sivulle.

Jos suosittelisin vain kolmea

Filmmaker in Focus: Ninja Thyberg
Ruotsalaisohjaaja Thybergin lyhytelokuvakooste on erittäin jännittävä setti hurjan onnistuneita, oivaltavia helmiä. Olin aivan ällikällä lyöty Girls & Boys -elokuvasta, joka parodioi teinielokuvia ja kääntää sukupuoliroolit, trailerissa esimakua. Myös Stallion, erityisesti loppuratkaisullaan, teki jotenkin valtavan onnelliseksi. Kirjoitin näytöksestä festarin tabloidiin, jutun voi lukea verkossa näköisversiosta sivulta 25.

Jacques Martineau & Olivier Ducastel, Paris 05:59 (kuva yllä)
Ah, Théo ja Hugo! Reaaliajassa kulkeva elokuva alkaa seksiklubilta, siirtyy Pariisin kaduille, yöpäivystykseen, kebab-ravintolaan ja aamun ensimmäiseen metroon. Siinä välissä vasta kohdanneet nuorukaiset käyvät läpi tunteiden vyöryn. Kenen vieressä haluaisit istua elokuvateatterissa alkujakson parikymmenminuuttisen orgian aikana?

André Téchiné, Being 17
Jos yllämainitty elokuva tarjoaa tyydytystä heti alkuminuuteiltaan, tämä ranskalaiselokuva antaa tyylikkäästi odottaa. Käsikirjoitus on valtavan viehättävällä tavalla vanhanaikainen: kunnon tarina kiehtovista hahmoista, jotka kehittyvät juonen edetessä. Kirjoitin elokuvan katalogitekstin, mutta mainittakoon vielä tässäkin, että käsikirjoituksessa oli mukana Girlhoodin ja Tomboyn ohjaaja Céline Sciamma.

Näitä odotan itse eniten

Kelly Reichardt, Certain Women (kuva alla)
Amerikkalainen naisohjaaja Reichardt on lempiohjaajani, jos sellainen pitäisi mainita. Paljastettakoon tässä, että kirjoitin katalogitekstin näkemättä elokuvaa, mutta Sundance-arvioiden perusteella odotukset ovat korkealla.

Petr Kazda & Tomáš Weinreb, I, Olga Hepnarová
Tositapahtumiin perustuva tsekkiläiselokuva nuoresta lesbosarjamurhaajanaisesta – what's not to like? Elokuva oli ensi-illassa Berlinalen kilpasarjassa.

Park Chan-wook, The Handmaiden
Sarah Watersin viihdyttäviä lesboepookkeja on filmatisoitu kotimaassaan Iso-Britanniassa aiemmin, nyt vuorossa on eteläkorealainen versio. Elokuvan alkuteoksena on siis Fingersmith-romaani, joka uusimman The Paying Guests -jännärin ohella on suosikkini Watersin tuotannosta. Tässä elokuvaversiossa on kehuttu erityisesti lavastusta: tarina on sijoitettu 1930-luvun Etelä-Koreaan.

Festivaalin queer-tarjonta ja seksuaalisuus-teema

Osa festivaalin queer-tematiikkaa sisältävistä elokuvista on listattu omaan kategoriaansa. Edellämainittujen lisäksi nostan vielä muutaman elokuvan tässä esiin. Ruotsalaisdokumentti Kiki palaa Paris Is Burning (1991) -klassikon kuvaamaan vogue-skeneen ja antaa mielestäni monipuolisen kuvan päähenkilöidensä iloista ja ongelmista.

Toinen ruotsalaiselokuva Girls Lost (kuva alla) on pohdituttava tapaus. Lajityypiltään kyseessä on teinifantasia ja sen juonta on usein kuvailtu siten, että kolme tyttöä muuttuisi pojiksi maagisen kukan avulla. Paitsi että yksi tytöistä on mitä ilmeisimmin transpoika. Elokuva yhdistää mielestäni hieman ongelmallisella tavalla sukupuolen fyysisiin ominaisuuksiin. Myös tästä elokuvasta kirjoitin tabloidiin, juttu sivulla 25.

Jo nähdyistä elokuvista suosittelen itävaltalaista parisuhteen avohaavaa tutkivaa Tomcatia. Lisäksi mainittakoon hyvä amerikkalainen indie-elokuva Little Men, jossa ei ole mitään eksplisiittistä queer-sisältöä sinänsä, mutta ohjaajansa takia saattaa kiinnostaa monia: Ira Sachsin edelliset elokuvat olivat Love Is Strange ja Keep the Lights On.

Oheisohjelmistossa on hieno keskustelusarja, Väestöliiton kanssa toteutettava Kenelle seksi kuuluu?, jossa elokuvien avulla pohditaan seksiä eri vähemmistöryhmien kannalta (mm. vammaiset, nuoret, sukupuolivähemmistöt). Festivaalin pressitilaisuudessa päätösseminaarin juontaja, kansanedustaja Jani Toivola puhui koskettavasti elokuvien merkityksestä identiteetin rakennuksessa. Keskusteluihin liittyvät elokuvat on koottu Let's Talk About Sex! -teeman alle.

Naisohjaajat

Naisohjaajien edustus festivaalilla on paranemaan päin: päätösgaalassa nähdään Mia Hansen-Løven Tämän jälkeen ja Avainelokuvissa on kolme naisohjaajaa, jo edellämainittu Kelly Reichardt, kreikkalainen Athina Rachel Tsangari mainiolla Chevalier-elokuvallaan sekä amerikkalainen Rebecca Miller Maggie's Plan -romkomillaan. Nais- ja tyttötarinoille on myös oma teemansa Mahdottomat tytöt.

Yksi suosikeistani festivaalilla on Rachel Langin komedia Baden Baden (kuva yllä), joka kulkee todella kivasti omintakeisella, rennolla tyylillä. Päähenkilössä on jotain melko hellyyttävää. Katalogitekstiä kirjoittaessa pohdin ehkä vähän ilmeisiä vertailukohtia, mutta nyt tuli mieleen, että Xavier Dolan sopisi fiilikseltään aika hyvin verrokiksi.

Oheistapahtumien puolelta myös erittäin vahva suositus WHS Teatteri Unionilla nähtävään kinokonserttiin, jossa Maya Derenin lyhytelokuvat 1940-luvulta yhdistyvät Jantso Jokelinin musiikkiin. Näin tämän setin keväällä Tampereella ja se toimi erittäin hyvin. Derenin elokuvat ovat hienoimpia avantgarde-teoksia, joita tiedän. Kirjoitin myös keväällä Derenistä Loud Silents -festivaalin verkkosivuille.

Rakkautta & Anarkiaa 2016 Facebookissa

Intohimon mestarit Almodóvar ja Sirk Orionissa syksyn ajan

Orionissa on syksyllä kaksi pitkää retrospektiiviä, joita odotan innolla. Douglas Sirk tunnetaan klassisista Hollywood-melodraamoistaan, joissa hillityt ihmiset käsittelevät kätkettyjä tunteitaan. Espanjalaisen Pedro Almodóvarin elokuvissa taasen ei ole mitään kätkettyä tai hillittyä, päinvastoin. Jotenkin nämä kaksi ohjaajaa sopivat kuitenkin hyvin yhteen sillä kyse on vahvoista, ihmiset valtaavista emootioista, intohimosta.

Almodóvar on ilmeisen queer, hän on käsitellyt useissa elokuvissaan mm. homoseksuaalisuutta, transvestismiä, transsukupuolisuutta ja sadomasokismia, erityisesti hyljeksittyjen, marginaalissa elävien ihmisten kautta.

Vaikea valita mitään yhtä teosta, jota suositella, mutta olkoon se Intohimon laki (La ley del deseo, 1986), jota sarjan esittelyssä kuvaillaan: "kaikkien aikojen hurjimpia homoromansseja". Allekirjoitan kuvailun täysin. Pääosassa nähdään myöhemmin kansainväliseen tähteyteen mm. elokuvallaan Philadelphia (1993) noussut Antonio Banderas. Kun Hollywood vielä tuolloin leikkasin miesten välisen fyysisen läheisyyden pois sovinnaisesta aids-draamasta, oli Banderas ehtinyt Almodóvarin ohjauksessa tehdä jo kaikkea mahdollista.

Toinen suositus voisi olla Yön sisaret (Entre tinieblas, 1982), jossa "[u]skonto lomittuu lesbolaisuuteen Movida-liikkeen lempeässä tilinteossa." En ole itse tätä vielä nähnyt, mutta jo elokuvan juliste on vakuuttava.

Sirkin teoksista queerin tekee erityisesti kielletyn rakkauden teema. Ne olivat myös leimallisesti "naisten elokuvia", nyyhkytarinoita ja sellaisena aliarvostettuja. Orionissakin Sirkin retrospektiivi nähdään vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Keskeinen teos sarjassa on Kaikki minkä taivas sallii (All That Heaven Allows, 1955), pääosissa Jane Wyman ja Rock Hudson. Hudson oli studiokauden Hollywoodin tunnetuimpia kaappihomoja, mikä varmasti monilla vaikuttaa myös salattavaa rakkautta käsittelevän elokuvan tulkintoihin. Todd Haynes versioi melodraamaa vähintään yhtä upeassa teoksessaan Kaukana taivaasta (Far from Heaven, 2002), aiheinaan rotujen välinen rakkaus ja homoseksuaalisuus, joita Sirk ei omalla aikakaudellaan voinut samalla lailla kuvata.

Suosittelen Sirkiltä myös omiin lempielokuviini kuuluvaa naistarinaa Suurinta elämässä (Imitation of Life, 1959). Elokuvassa valkoinen nainen palkkaa köyhän mustan naisen kotiapulaisekseen. Molemmat ovat yksinhuoltajia ja heidän tytärtensä kohtalot nousevat myös keskeiseksi juonessa. Juanita Moore on fenomenaalinen roolissaan kaiken kestävänä Anniena.

Pinkkiä ja naisohjaajia Espoo Cinéssä 19.–28.8.

Perjantaina 19.8. alkava Espoo Ciné on jälleen tägännyt elokuviaan ja queer-tarjonta löytyy tunnisteella #pink.

Kahdeksasta elokuvasta olen nähnyt kaksi. Catherine Corsinin Summertime (La belle saison, 2015) kuvaa ranskalaista feminismiä 1970-luvulla ja kahta naista, jotka rakastuvat aktivismin tuoksinnassa. Elokuva edustaa lajia, joka yhdistetään usein Espoo Cinéen: pienimuotoista, ei järisyttävää mutta varsin kelvollista eurodraamaa. Erityisesti nuori Izïa Higelin (s. 1990) oli jotenkin mukavan reipas roolissaan.

Itävaltalainen Tomcat (Kater, 2016) voitti tämän vuoden Berlinalessa Teddy-palkinnon, joka on ehkäpä merkittävin queer-elokuvan palkinto maailmassa. Ja se on kyllä hyvä. Porvarillista parisuhdetta ja rakkauden anatomiaa luotaava elokuva toi minulle eniten mieleen Ruben Östlundin nerokkaan Turistin.

Näkemättä olevista odotan ainakin Hong Khaoun palkittua melodraamaa Lilting (2014), jossa Ben Whishaw'n esittämä Richard yrittää saada yhteyden kuolleen miesystävänsä äitiin.

Pink-elokuvien ulkopuolelle on jäänyt – ehkä vahingossa? – pari elokuvaa. Esen Işıkin ohjaamassa elokuvassa Dog (2015) esittelytekstin mukaan "transsukupuolinen prostituoitu haikailee rakastamansa miehen perään". Kuulostaa aika väsyneeltä idealta, mutta en ole elokuvaa itse vielä nähnyt.

Esittelytekstin perusteella myös itävaltalaisdokumentti Whatever Happened to Gelitin (2016) tarjoaa melko queeriä kamaa: elokuvassa muistellaan neljän homomiehen "tabuja kaatavaa" performanssiryhmää. Jonkinasteista pervoilua lienee tarjolla myös seksuaaliseja fetissejä tarkastelevassa espanjalaiskomediassa Kiki, Love to Love (2016).

Pink-elokuvien ulkopuolelta voin suositella kreikkalaisen Athina Rachel Tsangarin miehisyystutkielmaa Chevalier (2015), jossa lajityyppinä on absurdi komedia. Sopii myös karvaisen mieskauneuden ihailijoille (tosin mitään eksplisiittisen seksuaalista sisältöä elokuvassa ei siis ole).

Naisohjaajista täytyy nostaa esiin myös Lucile Hadžihalilović, jonka edellisestä elokuvasta, loistavasta Innocencestä (2004) on vierähtänyt jo tovi aikaa. Uusi Evolution (2015) vaikuttaa esittelyn perusteella jatkavan Innocencen jalanjäljissä mystisellä, kiehtovalla tunnelmalla.

Muutenkin naisohjaajat ovat Espoo Cinéssä hyvin edustettuna: avajaiselokuvana nähdään Maren Aden komedia Toni Erdmann (2016) ja ohjelmistossa on elokuvia mm. Pernilla Augustilta, Paula Ortizilta, Najwa Najjarilta, Doris Dörrieltä ja Francesca Archibugilta.

Flow-festivaalin elokuvaohjelmisto Rivierassa 12.–14.8.

Kalliossa syksyn aikana avautuva elokuvateatteri ja baari Riviera esittää Flow-festivaalin yhteydessä elokuvia eri teemoilla. Esitysformaattina on bluray tai dvd. En oikein saanut sivuilta selville, pääseekö näytöksiin vain Flow-lipulla, mutta olettakaamme näin.

Queer-elokuvien ystäville tarjolla on huippuhyvät valinnat. Freaky Friday -päivänä 12.8. klo 18:30 esityksessä on Gregg Arakin Kaboom (2010), seksinkyllästeinen maailmanlopun teinidystopia, joka kuulemma löyhästi perustuu Arakin omaan nuoruuteen. Traileri.

Osallistuin joitakin vuosia sitten Filmihullun kyselyyn lempielokuvasta ja silloin valintani oli John Cameron Mitchellin Shortbus (2006). Se on osa Sensual Saturdayta, 13.8. klo 17. Elokuvassa seurataan newyorkilaisia nuoria aikuisia, jotka kaikki käsittelevät jollain tavalla seksuaalisuuttaan. Keskiössä on Shortbus-niminen seksiklubi. Olen myös kuunnellut indie-poppiin taipuvaa soundtrackia aika paljon. Traileri.

Lauantai-illassa on vielä viimeisenä herkkuna klo 23:50 Abdellatif Kechichen hieno lesbodraama Adèlen elämä: osat 1 & 2 (2013). Traileri.

Tapahtuma Facebookissa