Vuoden 2016 parhaat

Tähän mennessä olen tänä vuonna nähnyt 183 pitkää elokuvaa valkokankaalta, niistä 65 eli noin kolmannes oli naisten ohjaamia. Aika monesta olen pitänyt, eri syistä, joten valinta oli jälleen vaikea. Päätin jakaa listan neljään: teatterilevityksessä olleet, festareilla nähdyt, arkistoelokuvat ja dokumenttielokuvat. Yllättäen joka kategoriasta oli kuitenkin helppo valita yksi suosikki. Muut nimikkeet ovat katsomisjärjestyksessä.

Teatterilevityksessä

SUOSIKKI: Maren Ade, Isäni Toni Erdmann (2016)
Kertoo ehkä jotain katsojasta, kumpaa pitää päähenkilönä, lasta vai vanhempaa. Minulle elokuva on tyttären tarina, erittäin samaistuttava kertomus nykytyöelämän ja -ihmissuhteiden absurdista maailmasta. Yllättävä huumori toimii aivan nerokkaalla tavalla.

Luca Guadagnino, A Bigger Splash (2015)
László Nemes, Son of Saul (Saul fia, 2015)
Kore-eda Hirokazu, Siskokset (Umimachi Diary/Our Little Sister, 2015)
Juho Kuosmanen, Hymyilevä mies (The Happiest Day in the Life of Olli Mäki, 2016)
Ken Loach, I, Daniel Blake (2016)
Tom Ford, Yön eläimet (Nocturnal Animals, 2016)

Festivaaleilta

SUOSIKKI: Chloé Robichaud, Boundaries (Pays, 2016)
Muka-tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa seurataan poliittista prosessia kolmen naisen näkökulmasta. Elokuva sijoittuu kuvitteelliselle saarelle jossain Kanadan itärannikolla; kaivosteollisuutta käsittelevä tarina on ajankohtainen Suomessakin. Lähin vertailukohta kerronnalle löytyy ehkä Kelly Reichardin elokuvista, mutta Robichaud ei ole aivan yhtä naturalistinen – mikä ei haittaa ollenkaan. Visuaalisesti hurmaava, ääniraidalla virkistävää jazzia.

Rachel Lang, Baden Baden (2016) – Berlinale
André Téchiné, Quand on a 17 ans (2016) – Berlinale
Anna Muylaert, Don’t Call Me Son (Mãe só há uma, 2016) – Berlinale
Noah Baumbach, Mistress America (2015) – Season Film Festival
Kelly Reichardt, Certain Women (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Peter Grönlund, Tjuvheder (2015) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Taika Waititi, Hunt for the Wilderpeople (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF
Park Chan-wook, The Handmaiden (2016) – Rakkautta & Anarkiaa HIFF

Dokumenttielokuvat

SUOSIKKI: Laurie Anderson, Heart of a Dog (2015)
Näin elokuvan hieman krapulassa R&A:n päivänäytöksessä ja rakastuin täysin Andersonin edesmenneeseen koiraan, ja myös sympaattiseen kertojanääneen. Viimeistään sokean Lolabellen pianonsoitto räjäytti potin. Herkistävä elokuva.

Tora Martens, Martha & Niki (2016) – DocPoint (katsottavissa Yle Areenassa tammikuulle asti)
Agnès Varda, Daguerréotypes (1976) – Orion
Hamy Ramezan, Tuntematon pakolainen (2016) – DocPoint
Penelope Spheeris, The Decline of the Western Civilization Part II: The Metal Years (1988) – Night Visions

Arkistoelokuvat

SUOSIKKI Larisa Shepitko, Siivet (Krylja/Wings, 1966)
Meni heittämällä kaikkien aikojen suosikkielokuvien listalle. Maja Bulgakova on fenomenaalinen eksistentiaalisen kriisin kourissa riutuvana uranaisena ja entisenä sotalentäjänä, joka haluaisi vain takaisin taivaalle. Tanssihetki riuskan baarinpitäjänaisen kanssa on upea.

Agnès Varda, L’Une chante l’autre pas (1976)
Luchino Visconti, Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia/Death in Venice, 1971)
Jarmo Lampela, Sairaan kaunis maailma (1997)
Pedro Almodóvar, Pepi, Luci, Bom ja muut tytöt (Pepi, Luci, Bom y otras chicas del montón, 1980)
Douglas Sirk, All I Desire (1953)
Lizzie Borden, Born in Flames (1983) – UrbanApa
Pedro Almodóvar, Yön sisaret (Entre tinieblas, 1982)
Derek Jarman, Jubilee (1978)
Pedro Almodóvar, Intohimojen labyrintti (Laberinto de pasiones, 1982)

Loppuvuosi

Vielä ennen vuodenvaihdetta on mahdollista nähdä Orionissa Larisa Shepitkolta ylistetty sotaelokuva Nousu (1976), sinne suuntaan torstaina. Sitä ennen keskiviikkona on pakko päästä jälleen katsomaan Almodóvarin Intohimon laki (1986).

Joulun jälkeiselle viikolle jää Rogue One (2016), jota odotan kovasti, sillä edellinen Tähtien sota -elokuva oli kovasti mieleen ja tästä uudesta olen kuullut kovasti kehuja. Nicole Garcian Kaikki mitä rakastimme (2016) voisi olla myös sopivaa vuodenvaihteen viihdykettä.

Television puolella sain juuri katsottua uudelleen Broad Cityn jaksot Areenalta, sitä ennen HBO Nordicin puolella viihdyttivät Insecure ja Casual – Westworldiin kiinnostus vähän lopahti kesken. Fox Playltä olen katsonut rap-sarja Atlantaa. Joulun jälkeen odotteleen, josko tämänvuotinen Big Fat Quiz of the Year ilmestyisi youtubeen...

Hyvää uutta vuotta 2017!

Teatterilevityksessä nyt ja lähiaikoina

Festivaalikausi on aika lailla tauolla nyt aina tammikuun loppuun ja DocPointiin saakka. Vuodenvaihde on hyvää aikaa elokuvissa käymiseen, joten tutkitaanpa, mitä teatterilevityksessä on tällä hetkellä tarjolla. Elokuvien nimissä olevista linkeistä pääsee trailereihin.

Nocturnal Animals ja Arrival

Pidin itse Amy Adams double bill -viikonlopun ja kävin katsomassa Tom Fordin trillerin Yön eläimet (Nocturnal Animals) sekä Denis Villeneuven scifi-jännärin Arrival. Muotisuunnittelija Fordille kyseessä on toinen pitkän elokuvan ohjaus – edellinen oli huikean hyvä Christopher Isherwood -filmatisointi A Single Man, jossa Colin Firthin esittämä professori suree miesystävänsä kuolemaa.

Yön eläimissä visuaalinen puoli on yhtä lailla viimeisen päälle harkittu, mutta emotionaalinen vaikutus on aivan eri. Siinä missä A Singlen Manin Lautner House edustaa päähenkilölleen tärkeää muistoa rakkaudesta, Yön eläimissä Susanin (Adams) virtaviivainen, nykytaiteella koristeltu betoni- ja lasiunelma on kylmä kuori elämälle, jossa tunteita ei ilmaista, ei ehkä ole vähään aikaan koettukaan. (Architectural Digestin jutussa lisää elokuvan lavastuksesta.)

Yön eläimet kertoo fiktiosta, taiteesta, kostosta. Susanin ex-mies Edward (Jake Gyllenhaal) lähettää tälle kirjan, joka sytyttää Susanin uudelleen eloon ja palauttaa rakkauden. Hän alkaa katua Edwardin jättämistä – ja tämä on minun tulkintaani – uskoo saavansa kirjan brutaalin tarinan kautta rangaistuksen ja näin myös armahduksen. Elokuva tarjoaa tulkinnan mahdollisuuksia ja erityisesti Adamsille ennakoitua Oscar-ehdokkuutta toivoisi ennemmin tästä kompleksisesta roolista kuin tuosta Arrivalista.

Avaruuden muukalaisten ja ihmisten kohtaamisesta kertova Arrival on jännittävä elokuva, mutta sen mysteeri keritään kyllä viimeistä lankaa myöten auki katsojille. Adamsin hahmossa korostetaan aivan tarpeettomasti Pyhää Äitiyttä, kun kiehtovinta on hänen työnsä kielitieteilijänä. Armeija hakee Louisen toimistoltaan tulkkaamaan vastalaskeutuneita olioita ja selvittämään näiden aikeet Maan asukkeja kohtaan. Jos ydinperhesössötyksen pystyy ohittamaan, on elokuvan sanoma kuitenkin humaani, ja pidin myös elokuvan visuaalisesta arkisuudesta. Avaruusaluksen linjakas, puhdas arkkitehtuuri oli upea.

Sekalaisia huomioita muusta tämänhetkisestä tarjonnasta

Tällä viikolla ensi-iltaan tullut ruotsalaisohjaaja Pernilla Augustin Vakava leikki on oikein hyvä klassinen melodraama. Epookkitarinassa on kyse ikiaikaisesta mahdottomasta rakkaudesta, ja kauniit Sverrir Gudnason sekä Karin Franz Körlof vetävät hyvin rooleissaan.

Ken Loachin vasemmistolaista I, Daniel Blakea on pakko suositella (vaikka se ei ole queer eikä nyt mitenkään erityisen feministinen). Yhä ankarammaksi käyvässä yhteiskunnassa on lohdullista nähdä empaattinen elokuva siitä, kuinka epäinhimillisyys pesii rakenteissa, ei niiden jyräämäksi joutuvissa yksilöissä. Loach näkee ihmisen.

Pedro Almodóvar ei varmasti täysin heteroa elokuvaa osaisi tehdä, ja seesteinen Julietakin tuo loppua kohden queer-teemoja mukaan. (Elokuva huutaa jatko-osaa tyttären näkökulmasta!) Kesällä ensi-iltansa saaneesta melodraamasta on vielä esityksiä.

Kanelia kainaloon, Tatu & Patu! -lastenelokuvasta mainittakoon, että elokuvassa päähenkilö Veeralla on kaksi äitiä. Asiaa ei mitenkään kommentoida, niin vain on ja hyvä niin. Ja mukana myös monilahjakkuus, ihkuista ihkuin Antti Holma.

Zombileffasuositus, jonka Facebookissa jo heitinkin, on The Girl With All the Gifts, jossa puolizombityttö Melanie (Sennia Nanua) johdattaa holhoojansa uuteen aikaan. Ja Glenn Close ownaa tämän hiustyylin:

Mitä on tulossa?

Todetaan ensi alkuun, että queer-elokuvien saralla on helvetin ankeaa. Juuri nyt ei pyöri oikeastaan mitään sellaista, joissa päähenkilöinä olisi hlbtq-väkeä. Seuraava homoelokuva, joka minulla on tiedossa, on Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, yksi Suomi 100 -rahoitusta saaneista elokuvahankkeista. Se tavoittelee varmasti maailmanensi-iltaa helmikuussa Berlinalen elokuvajuhlilla, jossa perinteisesti on esitetty paljon hlbtq-tarjontaa ja jossa on myös näille elokuville suunnattu, nyt jo yli 30-vuotias Teddy-palkinto. Elokuvan Suomen ensi ilta on 24.2.

Pikkulinnut lauloivat, että suurta hehkutusta saanut Barry Jenkinsin Moonlight, mustan homomiehen kasvukertomus, olisi tulossa keväällä teatterilevitykseen, tarkempaa tietoa ei minulla vielä ole. Tätä odotan ehkä eniten tulevista elokuvista.

Naisohjaajilta elokuvia on tulossa ilahduttavasti koko liuta, alla tietoa niistä (ensi-iltapäivämäärät voivat muuttua):

Maren Aden Isäni Toni Erdmann valittiin tällä viikolla Sight & Soundin äänestyksessä 163 asiantuntijan voimin vuoden parhaaksi elokuvaksi. Ja on se kyllä erinomainen, hauska ja liikuttava. En suosittele katsomaan traileria, elokuvan yllätyksellisyys on yksi sen parhaista puolista. Ensi-ilta 16.12.

Ranskalaisohjaaja Nicole Garcian Kaikki mitä rakastimme (Mal de pierres) esitettiin Cannesissa. Marion Cotillard pääosassa ja romanttinen tarina kielletystä rakkaudesta luvassa. Ensi-ilta 23.12.

Maarit Lallin Kuudes kerta näyttää trailerin perusteella perinteiseltä romkomilta. Ensi-ilta 6.1.

Kollega töissä kehui aborttidraamaa 24 viikkoa (24 Wochen), jonka ohjasi Anne Zohra Berrached. Ensi-ilta 13.1.

Anne Fontainen Viattomat (Les innocentes) kertoo nunnista toisen maailmansodan aikaan. Ensi-ilta 20.1.

Mukavalta vaikuttaa Allison Schroederin ohjaama, tositapahtumiin perustuva Hidden Figures – varjoon jääneet, jossa pääosissa NASAn avaruusohjelmassa työskentelevinä naisina nähdään Taraji P. Henson, Janelle Monae ja Octavia Spencer. Ensi-ilta 27.1.

Saara Cantell jatkaa lastenelokuvien parissa jatko-osalla Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen. Ensi-ilta 27.1.

Vinokino Helsingissä 16.–21.11.

Ensi viikolla käynnistyy Helsingissä Vinokino, jota vietetään 25. kertaa tänä vuonna – tosin tänne pääkaupunkiseudulle turkulainen festari rantautui vasta vuonna 2001. Juhlavuosi näkyy mm. lyhytelokuvakoosteessa, jossa on elokuvia festivaalin eri vuosilta.

Lisäksi mukana on kaksi klassikkoa, jotka kuuluvat myös omiin suosikkeihini queer-elokuvan historiasta: Rainer Werner Fassbinderin upea rikoksen ja himon fantasia, Jean Genet -filmatisointi Querelle (1982, kuva yllä), sekä Jamie Babbitin herkullinen, karkkiväreissä kylpevä teinilesbokomedia But I'm a Cheerleader (1999), joka tietääkseni on nähty Suomessa valkokankaalla vain kerran Nainen vai Artisokka -festivaalilla. Festivaali ei ilmoita elokuvien esitysformaatteja enkä saanut vastausta tiedusteluuni – epäilen, että kyseessä on molempien elokuvien kohdalla dvd/bluray-esitykset.

Uusista elokuvista olen nähnyt aiemmin kaksi. Brasilialainen teiniromanssi The Way He Looks (ohj. Daniel Ribeiro) oli minusta todella kliseinen ja pökkelö, mutta onnistui voittamaan Berlinalen elokuvajuhlilla queer-elokuvien Teddy-palkinnon. Sopinee höttöisten elokuvien ystäville.

Season Film Festivalilla keväällä esitetty, vetävä Tangerine (ohj. Sean Baker) sen sijaan ansaitsee lisäesityksiä. Kirjoitin elokuvasta Seasonin katalogiin.

Ja näitä elokuvia odotan eniten:

Ingrid Jungermannin Women Who Kill (kuva alla) on palkittu jo Tribecassa sekä usealla queer-elokuvafestivaalilla. Euroopassa se avasi tärkeillä Lontoon festivaaleilla vasta äskettäin lokakuussa, eli Vinokino ehti napata elokuvan ilahduttavan tuoreeltaan.

Lorenzo Vigasin From Afar (Desde allá) Venezuelasta voitti viime vuonna Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon ja festivaalilista on muutenkin vaikuttava: Toronto, San Sebastian, Lontoo... Kyseessä on edellä mainitun tapaan esikoiselokuva.

But I'm a Cheerleader -ohjaaja Babbitilta on ohjelmistossa myös uusi Addicted to Fresno, jonka näyttelijöistä löytyy joitakin erittäin hauskoja ihmisiä, mm. Natasha Lyonne, Aubrey Plaza, Ron Livingston ja Kumail Nanjiani. Paljon myös tv:n puolella työskentelevälle Babbitille kyseessä on viides pitkä elokuva, Suomessa on nähty ainakin Itty Bitty Titty Committee (2007) aikaisemmin.

Ja bileet!

Lauantaina 19.11. mahtavat Peijakas!-tyypit vetävät festariklubia Dubrovnikin puolella. Sinne!

Feministinen foorumi la 12.11.

Helsingin Feministinen foorumi FemF järjestetään lauantaina 12.11. Arbiksella osoitteessa Sturenkatu 2. Teemana tänä vuonna on tilat ja aiheina mm. sateenkaarinuoret ja kouluympäristö, Edith Södergran, musiikkikulttuuri, ableismi, hiphop, läskiaktivismi, polkupyöränhuolto ja arkkitehtuuri. Wonderlust luo turvallisemman, seksipositiivisen tilan tapahtuman ajan, ja Helfem tarjoaa rodullistetuille feministeille oman huoneen.

Klo 13:45–18:00 auditoriossa on käynnissä Feministinen elokuvasalonki, jonka tarkempi ohjelma löytyy Facebook-tapahtumasta. Alkuiltapäivästä esitetään lyhäreitä ja klo 16.30 alkaa pitkä elokuva, joka on Suzanne Ostenin ohjaama ruotsalainen Flickan, mamman och demonerna (2016).

Elokuva esitettiin syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, jossa Osten oli myös vieraana. Se on fantasiansävytteinen, lapsen näkökulmasta esitetty kertomus äidistä, jonka mielenterveys järkkyy. Elokuva tavoittaa lasten maailman lainalaisuudet ja käsittelee hienosti lapsen ja äidin suhdetta, joka on samanaikaisesti rakastava ja uhkaava. Äidin sairautta ei demonisoida – vaikka demoneilla onkin elokuvassa rooli.

Tapahtumaan liittyy myös iltabileet, joista lisätietoa löytyy Facebookista.

Syksyn tärppilistaa: Orion, Girls Lost, festivaalit jne.

Erinäisten syyskiireiden takia blogin päivittäminen unohtui pitkäksi aikaa, joten tässä nyt kerralla pidempi lista tärppejä loppusyksyyn.

Orionissa

Suositussa Punk 40 vuotta -sarjassa on tulossa brittiläisen queer-ohjaaja Derek Jarmanin Jubilee (1978; kuva alla). 90-luvun alussa aidsiin menehtynyt Jarman oli näkemyksellinen ohjaaja, jonka läheisiin työtovereihin kuului mm. Tilda Swinton.

Pedro Almodóvarin retrospektiivissä on tulossa marras-joulukuussa vielä uskomattomia helmiä. Kirjoitin Almodóvarista ja Sirkistä elokuussa. Sirk-retrosta on jäljellä enää Kaikki minkä taivas sallii (1955), mutta se onkin hänen keskeisimpiä elokuviaan.

Mikäli kiinnostaa homoseksuaalisuuden representaatiot kotimaisessa elokuvassa, marraskuun lopulla esitetään Jarmo Lampelan ensemble-elokuva Joki (2001), jossa oli varmaankin ensimmäinen näkemäni miesten välinen suhde suomalaisessa elokuvassa.

Naistekijöistä loppuvuodesta on esillä neuvostoliittolaisohjaaja Larisa Shepitko. Uusien elokuvien LUX Film Days -viikonlopulta voin lämpimästi suositella Maren Aden nerokasta komediaa Isäni Toni Erdmann (2016), jossa aikuisen tyttären ja tämän yksinäisen isän suhdetta on kuvattu yhtä aikaa kivuliaalla ja hellyyttävällä tavalla.

Samana viikonloppuna esitettävä animaatio My Life as a Courgette (2016) kiinnostaa erityisesti käsikirjoittaja Céline Sciamman takia. Sciamma tunnetaan ohjaajana mm. queer-elokuvistaan Water Lilies (2007) ja Tomboy (2011), ja hän toimi niin ikään käsikirjoittajana R&A:ssa nähdyssä André Téchinén hienossa Being 17 -elokuvassa. Tähän sekä edellä mainittuun Isäni Toni Erdmanniin on muuten vapaa pääsy.

Girls Lost

Hiljattain Suomen ensi-iltansa sai ruotsalainen teinielokuva Girls Lost (Pojkarna, 2015), joka esitettiin syyskuussa R&A:ssa. Elokuvassa kolme ystävystä löytää maagisen kasvin, jonka avulla heidän kehonsa muuttuvat: heidän ääni madaltuu, rinnat häviävät ja heille kasvaa penikset. Kahdelle muutos on jännittävä kokeilu, mutta kolmannelle vavisuttava kokemus, joka vahvistaa hänen identiteettiään poikana.

Moderoin festivaaleilla kaksi keskustelutilaisuutta näytösten jälkeen; vieraina olivat ohjaaja Alexandra-Therese Keining ja säveltäjä Sophia Ersson. Yleisön reaktiot elokuvaan olivat ristiriitaiset: osa oli järkyttynyt elokuvan kuvaamasta rankasta (koulu)kiusaamisesta. Sitä kritisoitiin myös queer-tarinan kertomisesta jälleen kerran synkkänä ja toivottomana.

Cis-sukupuolisena katsojana en osaa sanoa, kuinka hyvin elokuva tavoittaa teini-ikäisen transpojan kokemuksen kehollisuudesta. Elokuvassa sukupuolen analyysi rajoittuu melko lailla fyysisiin ominaisuuksiin. Elokuvan vahvoina puolina ovat herkullisesti luotu fantasiakuvasto sekä toimiva soundtrack. On myös harvinaista ja ilahduttavaa nähdä pohjoismainen elokuva, joka on selkeästi suunnattu teini-ikäisille katsojille.

Muita teatterilevityksessä olevia elokuvia

Teatterilevityksestä queer-tarinoita saa tällä hetkellä etsiä, eikä loppuvuodesta ole näillä näkymin tulossa mitään uusiakaan tästä näkökulmasta kiinnostavia tapauksia. Naisohjaajien töistä mainittakoon muutama:

Itselläni seuraavaksi on suunnitteilla nähdä Christy Garlandin dokumenttielokuva Cheer Up, joka kuvaa rovaniemeläisten nuorten cheerleading-ryhmää. Elokuvaa on esitetty jo festivaaleilla (mm. Toronto Hot Docsissa) ja arviot ovat olleet kiittäviä.

Katja Gauriloffin dokumenttielokuva Kuun metsän Kaisa paneutuu erään kolttasaamelaisen suvun, ohjaajan oman, menneisyyteen. Kotimaisista suosittelen myös Selma Vilhusen draamaelokuvaa Tyttö nimeltä Varpu, joka välillä sortuu turhaan dramatisointiin mutta nousee kokonaisuutena kuitenkin viime vuosien parhaimmistoon suomalaisen elokuvan saralla.

Hiljattain ensi-iltansa sai myös R&A:n päätöselokuva, Mia Hansen-Løven Tämän jälkeen. Isabelle Huppertin tähdittämä ranskalaisdraama on eräänlainen keski-iän ylittäneen naisen kasvutarina. Jos näin synkän vuodenajan koittaessa kiinnostaa nähdä hyvin kerrottu, tarkkaan pohdittu tarina, niin tässäpä hyvä ehdokas. Mukana on myös aimo annos porvarillista charmia, mm. idyllisellä maaseudulla.

Festivaalit

Seuraava iso festivaali pääkaupunkiseudulla on Night Visions, jonka ohjelmistosta poimin omaan ohjelmaani mm. Penelope Spheerisin dokumentin The Decline of Western Civilization Part II: The Metal Years (1998) sekä Anna Billerin "okkultistinen sarjamurhaajatrillerin" The Love Witch (2016).

Vinokino viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhlaa. Turussa meiningit ovat käynnissä tänä viikonloppuna, mutta Helsinki saa odottaa marraskuun puoliväliin. Laitan Vinokinosta myöhemmin oman tärppilistan.

Festivaalien ystäville voisin suositella lahden toiselta puolen pimeiden öiden festivaalia eli PÖFFiä. Olen vieraillut Tallinnan isoimmalla festivaalilla lähes vuosittain jo hyvän tovin, sillä yleensä jotain kiinnostavaa löytyy, liput ovat halpoja ja bileet asiallisia. Ilmeisesti vasta ensi viikolla on tiedossa täysi ohjelmisto, mutta jo nyt julkaistuista bongasin kesällä näkemäni mainion dokumentin Real Boy (Shaleece Haas, 2016), joka on kuvaus teini-ikäisestä transpojasta Bennettistä.

Tampereella queer-feministisiä elokuvia pe 30.9.

Ensimmäistä kertaa järjestettävällä Tampere Queer Festivalilla nähdään myös elokuvia. Avajaispäivänä perjantaina 30.9. Niagara-elokuvateatterissa esitetään kaksi lyhytelokuvaa – Cool for You (Vika Kirchenbauer, 2016) ja Lucid Noon, Sunset Blush (Alli Logout, 2015) – sekä yksi pitkä elokuva, Mirco (Silvia Chiogna, 2013).

Elokuvista saa lisätietoja tapahtuman kotisivuilta tai Facebook-sivulta löytyvistä linkeistä. Aiheina ovat mm. binäärisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella eläminen ja vallatussa talossa asuva queer-kollektiivi. Näytöksen jälkeen ilta jatkuu danceoke-bileillä.

Lizzie Bordenin feministiklassikko Born in Flames to 29.9.

UrbanApa X Ateneum 2016 on nykytaiteen festivaali, jossa tällä kertaa teemana on "Community as a Choreographic Practice". Festivaalin taiteellisina johtajina toimivat koreografi Sonya Lindfors sekä tanssija Anniina Jääskeläinen, ja se järjestetään 27.9.–2.10.

Viime vuoden esitysten perusteella suosittelen tapahtumaa erittäin lämpimästi. Tänä vuonna ohjelmistoon kuuluu myös feministisen ja queer-elokuvan klassikko Lizzie Bordenin Born in Flames (1983), jonka näkemistä olen odottanut kovasti. Kyseessä on scifistinen elokuva Yhdysvalloista, jossa  Women's Army tekee feminististä vallankumousta.

Elokuvasta on tänä vuonna ilmestynyt uusi 35 mm:n kopio, jota on esitetty mm. Tukholman Cinemateketissä, mutta en ole vielä saanut festivaalin järjestäjiltä vastausta, miltä formaatilta elokuva nähdään Ateneumissa. Ilmaisnäytös on siis torstaina 29.9. klo 17.45.

Alla traileri ja tarkemmin elokuvasta voi lukea vaikka Anthology Film Archivesin sivuilta tai The New Yorkerista.

Rakkautta & Anarkiaa 15.–25.9.2016

Kävin hiljan läpi koko Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin katalogin ja se oli hengästyttävää, kuten aina. Olen nähnyt elokuvista etukäteen 20 pitkää ja yhden lyhärisarjan kokonaisuudessaan. Merkitsin alustavasti katsottavien listalle nelisenkymmentä nimikettä... On tulossa intensiiviset 11 päivää!

Alla suosituksia ja ennakointia. Jos festivaalin lähestyessä tai sen aikana tulee mieleen lisäsuosituksia, postaan niistä blogin Facebook-sivulle.

Jos suosittelisin vain kolmea

Filmmaker in Focus: Ninja Thyberg
Ruotsalaisohjaaja Thybergin lyhytelokuvakooste on erittäin jännittävä setti hurjan onnistuneita, oivaltavia helmiä. Olin aivan ällikällä lyöty Girls & Boys -elokuvasta, joka parodioi teinielokuvia ja kääntää sukupuoliroolit, trailerissa esimakua. Myös Stallion, erityisesti loppuratkaisullaan, teki jotenkin valtavan onnelliseksi. Kirjoitin näytöksestä festarin tabloidiin, jutun voi lukea verkossa näköisversiosta sivulta 25.

Jacques Martineau & Olivier Ducastel, Paris 05:59 (kuva yllä)
Ah, Théo ja Hugo! Reaaliajassa kulkeva elokuva alkaa seksiklubilta, siirtyy Pariisin kaduille, yöpäivystykseen, kebab-ravintolaan ja aamun ensimmäiseen metroon. Siinä välissä vasta kohdanneet nuorukaiset käyvät läpi tunteiden vyöryn. Kenen vieressä haluaisit istua elokuvateatterissa alkujakson parikymmenminuuttisen orgian aikana?

André Téchiné, Being 17
Jos yllämainitty elokuva tarjoaa tyydytystä heti alkuminuuteiltaan, tämä ranskalaiselokuva antaa tyylikkäästi odottaa. Käsikirjoitus on valtavan viehättävällä tavalla vanhanaikainen: kunnon tarina kiehtovista hahmoista, jotka kehittyvät juonen edetessä. Kirjoitin elokuvan katalogitekstin, mutta mainittakoon vielä tässäkin, että käsikirjoituksessa oli mukana Girlhoodin ja Tomboyn ohjaaja Céline Sciamma.

Näitä odotan itse eniten

Kelly Reichardt, Certain Women (kuva alla)
Amerikkalainen naisohjaaja Reichardt on lempiohjaajani, jos sellainen pitäisi mainita. Paljastettakoon tässä, että kirjoitin katalogitekstin näkemättä elokuvaa, mutta Sundance-arvioiden perusteella odotukset ovat korkealla.

Petr Kazda & Tomáš Weinreb, I, Olga Hepnarová
Tositapahtumiin perustuva tsekkiläiselokuva nuoresta lesbosarjamurhaajanaisesta – what's not to like? Elokuva oli ensi-illassa Berlinalen kilpasarjassa.

Park Chan-wook, The Handmaiden
Sarah Watersin viihdyttäviä lesboepookkeja on filmatisoitu kotimaassaan Iso-Britanniassa aiemmin, nyt vuorossa on eteläkorealainen versio. Elokuvan alkuteoksena on siis Fingersmith-romaani, joka uusimman The Paying Guests -jännärin ohella on suosikkini Watersin tuotannosta. Tässä elokuvaversiossa on kehuttu erityisesti lavastusta: tarina on sijoitettu 1930-luvun Etelä-Koreaan.

Festivaalin queer-tarjonta ja seksuaalisuus-teema

Osa festivaalin queer-tematiikkaa sisältävistä elokuvista on listattu omaan kategoriaansa. Edellämainittujen lisäksi nostan vielä muutaman elokuvan tässä esiin. Ruotsalaisdokumentti Kiki palaa Paris Is Burning (1991) -klassikon kuvaamaan vogue-skeneen ja antaa mielestäni monipuolisen kuvan päähenkilöidensä iloista ja ongelmista.

Toinen ruotsalaiselokuva Girls Lost (kuva alla) on pohdituttava tapaus. Lajityypiltään kyseessä on teinifantasia ja sen juonta on usein kuvailtu siten, että kolme tyttöä muuttuisi pojiksi maagisen kukan avulla. Paitsi että yksi tytöistä on mitä ilmeisimmin transpoika. Elokuva yhdistää mielestäni hieman ongelmallisella tavalla sukupuolen fyysisiin ominaisuuksiin. Myös tästä elokuvasta kirjoitin tabloidiin, juttu sivulla 25.

Jo nähdyistä elokuvista suosittelen itävaltalaista parisuhteen avohaavaa tutkivaa Tomcatia. Lisäksi mainittakoon hyvä amerikkalainen indie-elokuva Little Men, jossa ei ole mitään eksplisiittistä queer-sisältöä sinänsä, mutta ohjaajansa takia saattaa kiinnostaa monia: Ira Sachsin edelliset elokuvat olivat Love Is Strange ja Keep the Lights On.

Oheisohjelmistossa on hieno keskustelusarja, Väestöliiton kanssa toteutettava Kenelle seksi kuuluu?, jossa elokuvien avulla pohditaan seksiä eri vähemmistöryhmien kannalta (mm. vammaiset, nuoret, sukupuolivähemmistöt). Festivaalin pressitilaisuudessa päätösseminaarin juontaja, kansanedustaja Jani Toivola puhui koskettavasti elokuvien merkityksestä identiteetin rakennuksessa. Keskusteluihin liittyvät elokuvat on koottu Let's Talk About Sex! -teeman alle.

Naisohjaajat

Naisohjaajien edustus festivaalilla on paranemaan päin: päätösgaalassa nähdään Mia Hansen-Løven Tämän jälkeen ja Avainelokuvissa on kolme naisohjaajaa, jo edellämainittu Kelly Reichardt, kreikkalainen Athina Rachel Tsangari mainiolla Chevalier-elokuvallaan sekä amerikkalainen Rebecca Miller Maggie's Plan -romkomillaan. Nais- ja tyttötarinoille on myös oma teemansa Mahdottomat tytöt.

Yksi suosikeistani festivaalilla on Rachel Langin komedia Baden Baden (kuva yllä), joka kulkee todella kivasti omintakeisella, rennolla tyylillä. Päähenkilössä on jotain melko hellyyttävää. Katalogitekstiä kirjoittaessa pohdin ehkä vähän ilmeisiä vertailukohtia, mutta nyt tuli mieleen, että Xavier Dolan sopisi fiilikseltään aika hyvin verrokiksi.

Oheistapahtumien puolelta myös erittäin vahva suositus WHS Teatteri Unionilla nähtävään kinokonserttiin, jossa Maya Derenin lyhytelokuvat 1940-luvulta yhdistyvät Jantso Jokelinin musiikkiin. Näin tämän setin keväällä Tampereella ja se toimi erittäin hyvin. Derenin elokuvat ovat hienoimpia avantgarde-teoksia, joita tiedän. Kirjoitin myös keväällä Derenistä Loud Silents -festivaalin verkkosivuille.

Rakkautta & Anarkiaa 2016 Facebookissa

Intohimon mestarit Almodóvar ja Sirk Orionissa syksyn ajan

Orionissa on syksyllä kaksi pitkää retrospektiiviä, joita odotan innolla. Douglas Sirk tunnetaan klassisista Hollywood-melodraamoistaan, joissa hillityt ihmiset käsittelevät kätkettyjä tunteitaan. Espanjalaisen Pedro Almodóvarin elokuvissa taasen ei ole mitään kätkettyä tai hillittyä, päinvastoin. Jotenkin nämä kaksi ohjaajaa sopivat kuitenkin hyvin yhteen sillä kyse on vahvoista, ihmiset valtaavista emootioista, intohimosta.

Almodóvar on ilmeisen queer, hän on käsitellyt useissa elokuvissaan mm. homoseksuaalisuutta, transvestismiä, transsukupuolisuutta ja sadomasokismia, erityisesti hyljeksittyjen, marginaalissa elävien ihmisten kautta.

Vaikea valita mitään yhtä teosta, jota suositella, mutta olkoon se Intohimon laki (La ley del deseo, 1986), jota sarjan esittelyssä kuvaillaan: "kaikkien aikojen hurjimpia homoromansseja". Allekirjoitan kuvailun täysin. Pääosassa nähdään myöhemmin kansainväliseen tähteyteen mm. elokuvallaan Philadelphia (1993) noussut Antonio Banderas. Kun Hollywood vielä tuolloin leikkasin miesten välisen fyysisen läheisyyden pois sovinnaisesta aids-draamasta, oli Banderas ehtinyt Almodóvarin ohjauksessa tehdä jo kaikkea mahdollista.

Toinen suositus voisi olla Yön sisaret (Entre tinieblas, 1982), jossa "[u]skonto lomittuu lesbolaisuuteen Movida-liikkeen lempeässä tilinteossa." En ole itse tätä vielä nähnyt, mutta jo elokuvan juliste on vakuuttava.

Sirkin teoksista queerin tekee erityisesti kielletyn rakkauden teema. Ne olivat myös leimallisesti "naisten elokuvia", nyyhkytarinoita ja sellaisena aliarvostettuja. Orionissakin Sirkin retrospektiivi nähdään vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Keskeinen teos sarjassa on Kaikki minkä taivas sallii (All That Heaven Allows, 1955), pääosissa Jane Wyman ja Rock Hudson. Hudson oli studiokauden Hollywoodin tunnetuimpia kaappihomoja, mikä varmasti monilla vaikuttaa myös salattavaa rakkautta käsittelevän elokuvan tulkintoihin. Todd Haynes versioi melodraamaa vähintään yhtä upeassa teoksessaan Kaukana taivaasta (Far from Heaven, 2002), aiheinaan rotujen välinen rakkaus ja homoseksuaalisuus, joita Sirk ei omalla aikakaudellaan voinut samalla lailla kuvata.

Suosittelen Sirkiltä myös omiin lempielokuviini kuuluvaa naistarinaa Suurinta elämässä (Imitation of Life, 1959). Elokuvassa valkoinen nainen palkkaa köyhän mustan naisen kotiapulaisekseen. Molemmat ovat yksinhuoltajia ja heidän tytärtensä kohtalot nousevat myös keskeiseksi juonessa. Juanita Moore on fenomenaalinen roolissaan kaiken kestävänä Anniena.

Pinkkiä ja naisohjaajia Espoo Cinéssä 19.–28.8.

Perjantaina 19.8. alkava Espoo Ciné on jälleen tägännyt elokuviaan ja queer-tarjonta löytyy tunnisteella #pink.

Kahdeksasta elokuvasta olen nähnyt kaksi. Catherine Corsinin Summertime (La belle saison, 2015) kuvaa ranskalaista feminismiä 1970-luvulla ja kahta naista, jotka rakastuvat aktivismin tuoksinnassa. Elokuva edustaa lajia, joka yhdistetään usein Espoo Cinéen: pienimuotoista, ei järisyttävää mutta varsin kelvollista eurodraamaa. Erityisesti nuori Izïa Higelin (s. 1990) oli jotenkin mukavan reipas roolissaan.

Itävaltalainen Tomcat (Kater, 2016) voitti tämän vuoden Berlinalessa Teddy-palkinnon, joka on ehkäpä merkittävin queer-elokuvan palkinto maailmassa. Ja se on kyllä hyvä. Porvarillista parisuhdetta ja rakkauden anatomiaa luotaava elokuva toi minulle eniten mieleen Ruben Östlundin nerokkaan Turistin.

Näkemättä olevista odotan ainakin Hong Khaoun palkittua melodraamaa Lilting (2014), jossa Ben Whishaw'n esittämä Richard yrittää saada yhteyden kuolleen miesystävänsä äitiin.

Pink-elokuvien ulkopuolelle on jäänyt – ehkä vahingossa? – pari elokuvaa. Esen Işıkin ohjaamassa elokuvassa Dog (2015) esittelytekstin mukaan "transsukupuolinen prostituoitu haikailee rakastamansa miehen perään". Kuulostaa aika väsyneeltä idealta, mutta en ole elokuvaa itse vielä nähnyt.

Esittelytekstin perusteella myös itävaltalaisdokumentti Whatever Happened to Gelitin (2016) tarjoaa melko queeriä kamaa: elokuvassa muistellaan neljän homomiehen "tabuja kaatavaa" performanssiryhmää. Jonkinasteista pervoilua lienee tarjolla myös seksuaaliseja fetissejä tarkastelevassa espanjalaiskomediassa Kiki, Love to Love (2016).

Pink-elokuvien ulkopuolelta voin suositella kreikkalaisen Athina Rachel Tsangarin miehisyystutkielmaa Chevalier (2015), jossa lajityyppinä on absurdi komedia. Sopii myös karvaisen mieskauneuden ihailijoille (tosin mitään eksplisiittisen seksuaalista sisältöä elokuvassa ei siis ole).

Naisohjaajista täytyy nostaa esiin myös Lucile Hadžihalilović, jonka edellisestä elokuvasta, loistavasta Innocencestä (2004) on vierähtänyt jo tovi aikaa. Uusi Evolution (2015) vaikuttaa esittelyn perusteella jatkavan Innocencen jalanjäljissä mystisellä, kiehtovalla tunnelmalla.

Muutenkin naisohjaajat ovat Espoo Cinéssä hyvin edustettuna: avajaiselokuvana nähdään Maren Aden komedia Toni Erdmann (2016) ja ohjelmistossa on elokuvia mm. Pernilla Augustilta, Paula Ortizilta, Najwa Najjarilta, Doris Dörrieltä ja Francesca Archibugilta.

Flow-festivaalin elokuvaohjelmisto Rivierassa 12.–14.8.

Kalliossa syksyn aikana avautuva elokuvateatteri ja baari Riviera esittää Flow-festivaalin yhteydessä elokuvia eri teemoilla. Esitysformaattina on bluray tai dvd. En oikein saanut sivuilta selville, pääseekö näytöksiin vain Flow-lipulla, mutta olettakaamme näin.

Queer-elokuvien ystäville tarjolla on huippuhyvät valinnat. Freaky Friday -päivänä 12.8. klo 18:30 esityksessä on Gregg Arakin Kaboom (2010), seksinkyllästeinen maailmanlopun teinidystopia, joka kuulemma löyhästi perustuu Arakin omaan nuoruuteen. Traileri.

Osallistuin joitakin vuosia sitten Filmihullun kyselyyn lempielokuvasta ja silloin valintani oli John Cameron Mitchellin Shortbus (2006). Se on osa Sensual Saturdayta, 13.8. klo 17. Elokuvassa seurataan newyorkilaisia nuoria aikuisia, jotka kaikki käsittelevät jollain tavalla seksuaalisuuttaan. Keskiössä on Shortbus-niminen seksiklubi. Olen myös kuunnellut indie-poppiin taipuvaa soundtrackia aika paljon. Traileri.

Lauantai-illassa on vielä viimeisenä herkkuna klo 23:50 Abdellatif Kechichen hieno lesbodraama Adèlen elämä: osat 1 & 2 (2013). Traileri.

Tapahtuma Facebookissa

Orionissa elokuussa: Visconti, Piukat paikat, Ihmemaa Oz

Kirjoitin jo aiemmin Orionin Scola-sarjan elokuvasta Kohtaaminen Roomassa (1977), joka on tulossa vielä kesäkauden puitteissa esitykseen. Elokuussa on myös muutamia muita arkistonäytöksiä, jotka voisivat olla kiinnostavia queer-yleisölle.

1930-luvulle sijoittuva Kadotetut (1969) on Luchino Viscontin näkemys natsismin aikakaudesta. Seksuaalisia perversioita on jälleen luvassa, ja mm. Marlene Dietrich -teemainen drag-esitys. Näytökset ti 9.8. ja la 13.8.

Marilyn Monroen 90-vuotisjuhlasarjassa esitetään mm. mainio ristiinpukeutumisklassikko Piukat paikat (1959). Tony Curtis ja Jack Lemmon pukeutuvat naisiksi paetakseen gangstereita. Loppukaneetti "Nobody's perfect" ilahduttaa yhä. Näytökset la 20.8. ja to 29.9.

Ihmemaa Oz (1939) on pitkään luettu tarinana Dorothyn lesboidentiteetin löytymisestä matkalla queerissä camp-fantasiamaailmassa. "Friend of Dorothy" oli aikoinaan Yhdysvalloissa eufemismi homoseksuaalille. Aiheesta voi lukea esimerkiksi tästä Wikipedian artikkelista. Cinema Homosexualis kirjoittaa John Watersin Desperate Living -elokuvan yhteydestä Ihmemaahan. Ainoa näytös su 21.8.

Kohtaaminen Roomassa Orionissa 7.8. ja 14.8.

Heinäkuussa on hieman hiljaisempaa elokuvarintamalla ja itse ainakin odottelen jo innolla syksyn festivaaleja. R&A:han on tulossa erinomaisia queer-leffoja, mutta niistä lisää sitten elokuussa, kun ohjelmisto julkaistaan.

Orionissa väkeä on käynyt kuitenkin hyvin näin kesähelteilläkin. Elokuun 7. ja 14. päivä luvassa on mielenkiintoinen homoteemainen elokuva Ettore Scolan muistosarjassa. Elokuvassa Kohtaaminen Roomassa (1977) nähdään kaksi Italian suurinta tähteä, Marcello Mastroianni ja Sophia Loren. Elokuvan esittelytekstistä KAVIn sivuilta:

"Loren on Antonietta, kuuden lapsen tunnollinen ja ikääntynyt äiti, joka yrittää toteuttaa äitiyttä ja lapsirunsautta ylistävän fasistihallituksen velvoitteita. Mastroianni on Gabriele, radioselostaja, jota ollaan lähettämässä eristysvangiksi Sardiniaan antifasististen taipumustensa ja homoseksuaalisuutensa vuoksi. (...) Piristävää kyllä tässä elokuvassa homoseksuaali on kerrankin antifasisti, herkkä ja älykäs ihminen, eikä jälleen yksi perverssi, sadomasokistinen raakalainen."

Lesbodraama Love Is Love teatterilevityksessä

Pari vuotta sitten debytoinut, kiinnostava levitysyhtiö Cinemanse tuo sopivasti Pride-viikolle ensi-iltaan amerikkalaisdraaman Love Is Love (2015). Nimi on "suomennos": elokuva on alkuperäiseltä nimeltään Freeheld. Peter Sollettin ohjaama ja Ron Nyswanerin (Philadelphia) käsikirjoittama elokuva kertoo tositarinan naisparista (Julianne Moore ja Ellen Page), jotka kävivät oikeustaistelun tasa-arvoisen perintöoikeuden puolesta. Aiheesta on tehty aiemmin Oscar-palkittu dokumenttielokuva.

Elokuva sai ensi-iltansa Toronton elokuvafestivaaleilla viime vuonna samaan aikaan, kun Roland Emmerichin ilmeisen epäonnistunut Stonewall, jota syytettiin queer-historian valkopesusta (aiheesta esim. The New York Timesin artikkelissa). Muun muassa Indiewire kirjoitti festivaalin aikaan pettymyksestään Hollywoodin tuoreeseen lhbt-elokuvatarjontaan.

Melko nihkeissä arvosteluissa Love Is Lovea on kuvattu mm. yhtäaikaa ajankohtaiseksi ja ajastaan jäljessä olevaksi. Elokuva sai Yhdysvaltain ensi-illan samoihin aikoihin, kun maassa päätettiin samaa sukupuolta olevien avio-oikeudesta. Tunnettu kriitikko Manohla Dargis kutsui elokuvaa epäkiinnostavalla tavalla pieleen menneeksi televisioelokuvaksi. Näin voi päätellä myös ao. trailerista, jonka perusteella luvassa tosiaan on pliisu Tärkeän Aiheen elokuva.

Heinäkuun aikana levitykseen tulevista mainittakoon kesäiset komediat, Julie Delpyn ohjaus Lolo (ensi-ilta 8.7.) sekä kohutusti naisten tähdittämä uudelleenlämmittely kasarielokuvasta Ghostbusters (ensi-ilta 22.7.). Cinemanse tuo 29.7. kankaille Alice Winocourin tyylikkään jännärin Disorder. Elokuun puolella suosikkiohjaajiini kuuluvalta Pedro Almodóvarilta nähdään uusi Julieta (12.8.) ja päästään nauttimaan Patsyn ja Edinan seurasta Todella upeeta -elokuvan myötä (19.8.).

Helsinki Pride ja Queersaatio 27.6.–3.7.

Ensi viikolla alkaa perinteikäs Helsinki Pride. Helsingissä järjestetään samaan aikaan myös kansainvälinen EuroGames-urheilutapahtuma, joka oletettavasti on suunnattu lhbtiq-urheilijoille – tapahtuman nettisivuilta tästä en tosin löytänyt mainintaa. Osa tapahtumista on Priden ja EuroGamesin yhteisiä.

Queersaatio 2016 Queerization on vastatapahtuma kaupallisia elementtejä omaksuneelle ja radikaalia politiikkaa häivyttäneelle Pridelle. Tapahtumaa järjestää Pinkkimusta Helsinki. Viime vuonna pinkkimustat marssivat omana blokkinaan lauantaina Pride-marssilla, mutta tänä vuonna järjestetään kokonaan oma marssi perjantaina.

Queersaatiossa ei ole ainakaan vielä ilmoitettu elokuvatapahtumista. Helsinki Pridessa niitä on jälleen useita (maksullisia jollei toisin mainita):

To 30.6. klo 16:30 ja klo 18:30
Lush Finland -yrityksen järjestämissä näytöksissä esitetään lyhytelokuva Pocałunek (The Kiss). Yhteistyössä Vinokino.

To 30.6. klo 18
Spandex Sapiens -dokumenttielokuvan esitys ja keskustelutilaisuus Kinopalatsissa. Elokuvan sivuosassa nähdään transsukupuolinen show-painija Jessica Love, joka on mukana näytöksen jälkeisessä keskustelussa.

Pe 1.7. klo 18
Ei varsinaisesti elokuvaa mutta elokuvateatterissa: Euroviisukerho OGAE järjestää Orionissa viisu-sing-alongin.

Pe 1.7. klo 18 alkaen
Vinokinon Pridekinossa esitetään urheiluaiheinen dokumentti Game Face (kuva alla) sekä Berlinalen Teddy-palkinnon viime vuonna voittanut brasilialainen fiktioelokuva The Way He Looks.

Pe 1.7. klo 19:30
HeSetan turvapaikanhakijoiden ja pakolaistaustaisten TOGETHER-ryhmä tuotti keväällä 2016 kuusi lyhytelokuvaa, jotka kertovat kuuden turvapaikanhakijan tarinan. Elokuvat esitetään Orionissa. Vapaaehtoinen maksu.

La 2.7. klo 17:45
Andorrassa esitetään lyhytelokuva Camp Belvidere, tekijöitä on paikalla. Vapaaehtoinen maksu.

Viime vuonna suosikkitapahtumani oli (kulkueen pinkkimustan blokin lisäksi) Sinebrychoffin taidemuseon queer-opastus. Tänä vuonna teemana on "Fantasioita" – todennäköisesti erittäin avartavaa! Itse taidan tällä kertaa valita Ateneumin queer-opastuksen.

Ja kannattaa muistaa myös Yle Teeman Pride-tarjonta, hienoja elokuvia on luvassa, mm. Querelle ja  Adèlen elämä – osat 1 & 2.