Nocturnal Animals ja Arrival
Pidin itse Amy Adams double bill -viikonlopun ja kävin katsomassa Tom Fordin trillerin Yön eläimet (Nocturnal Animals) sekä Denis Villeneuven scifi-jännärin Arrival. Muotisuunnittelija Fordille kyseessä on toinen pitkän elokuvan ohjaus – edellinen oli huikean hyvä Christopher Isherwood -filmatisointi A Single Man, jossa Colin Firthin esittämä professori suree miesystävänsä kuolemaa.
Yön eläimissä visuaalinen puoli on yhtä lailla viimeisen päälle harkittu, mutta emotionaalinen vaikutus on aivan eri. Siinä missä A Singlen Manin Lautner House edustaa päähenkilölleen tärkeää muistoa rakkaudesta, Yön eläimissä Susanin (Adams) virtaviivainen, nykytaiteella koristeltu betoni- ja lasiunelma on kylmä kuori elämälle, jossa tunteita ei ilmaista, ei ehkä ole vähään aikaan koettukaan. (Architectural Digestin jutussa lisää elokuvan lavastuksesta.)
Yön eläimet kertoo fiktiosta, taiteesta, kostosta. Susanin ex-mies Edward (Jake Gyllenhaal) lähettää tälle kirjan, joka sytyttää Susanin uudelleen eloon ja palauttaa rakkauden. Hän alkaa katua Edwardin jättämistä – ja tämä on minun tulkintaani – uskoo saavansa kirjan brutaalin tarinan kautta rangaistuksen ja näin myös armahduksen. Elokuva tarjoaa tulkinnan mahdollisuuksia ja erityisesti Adamsille ennakoitua Oscar-ehdokkuutta toivoisi ennemmin tästä kompleksisesta roolista kuin tuosta Arrivalista.
Avaruuden muukalaisten ja ihmisten kohtaamisesta kertova Arrival on jännittävä elokuva, mutta sen mysteeri keritään kyllä viimeistä lankaa myöten auki katsojille. Adamsin hahmossa korostetaan aivan tarpeettomasti Pyhää Äitiyttä, kun kiehtovinta on hänen työnsä kielitieteilijänä. Armeija hakee Louisen toimistoltaan tulkkaamaan vastalaskeutuneita olioita ja selvittämään näiden aikeet Maan asukkeja kohtaan. Jos ydinperhesössötyksen pystyy ohittamaan, on elokuvan sanoma kuitenkin humaani, ja pidin myös elokuvan visuaalisesta arkisuudesta. Avaruusaluksen linjakas, puhdas arkkitehtuuri oli upea.
Sekalaisia huomioita muusta tämänhetkisestä tarjonnasta
Tällä viikolla ensi-iltaan tullut ruotsalaisohjaaja Pernilla Augustin Vakava leikki on oikein hyvä klassinen melodraama. Epookkitarinassa on kyse ikiaikaisesta mahdottomasta rakkaudesta, ja kauniit Sverrir Gudnason sekä Karin Franz Körlof vetävät hyvin rooleissaan.
Ken Loachin vasemmistolaista I, Daniel Blakea on pakko suositella (vaikka se ei ole queer eikä nyt mitenkään erityisen feministinen). Yhä ankarammaksi käyvässä yhteiskunnassa on lohdullista nähdä empaattinen elokuva siitä, kuinka epäinhimillisyys pesii rakenteissa, ei niiden jyräämäksi joutuvissa yksilöissä. Loach näkee ihmisen.
Pedro Almodóvar ei varmasti täysin heteroa elokuvaa osaisi tehdä, ja seesteinen Julietakin tuo loppua kohden queer-teemoja mukaan. (Elokuva huutaa jatko-osaa tyttären näkökulmasta!) Kesällä ensi-iltansa saaneesta melodraamasta on vielä esityksiä.
Kanelia kainaloon, Tatu & Patu! -lastenelokuvasta mainittakoon, että elokuvassa päähenkilö Veeralla on kaksi äitiä. Asiaa ei mitenkään kommentoida, niin vain on ja hyvä niin. Ja mukana myös monilahjakkuus, ihkuista ihkuin Antti Holma.
Zombileffasuositus, jonka Facebookissa jo heitinkin, on The Girl With All the Gifts, jossa puolizombityttö Melanie (Sennia Nanua) johdattaa holhoojansa uuteen aikaan. Ja Glenn Close ownaa tämän hiustyylin:
Mitä on tulossa?
Todetaan ensi alkuun, että queer-elokuvien saralla on helvetin ankeaa. Juuri nyt ei pyöri oikeastaan mitään sellaista, joissa päähenkilöinä olisi hlbtq-väkeä. Seuraava homoelokuva, joka minulla on tiedossa, on Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, yksi Suomi 100 -rahoitusta saaneista elokuvahankkeista. Se tavoittelee varmasti maailmanensi-iltaa helmikuussa Berlinalen elokuvajuhlilla, jossa perinteisesti on esitetty paljon hlbtq-tarjontaa ja jossa on myös näille elokuville suunnattu, nyt jo yli 30-vuotias Teddy-palkinto. Elokuvan Suomen ensi ilta on 24.2.
Pikkulinnut lauloivat, että suurta hehkutusta saanut Barry Jenkinsin Moonlight, mustan homomiehen kasvukertomus, olisi tulossa keväällä teatterilevitykseen, tarkempaa tietoa ei minulla vielä ole. Tätä odotan ehkä eniten tulevista elokuvista.
Naisohjaajilta elokuvia on tulossa ilahduttavasti koko liuta, alla tietoa niistä (ensi-iltapäivämäärät voivat muuttua):
Maren Aden Isäni Toni Erdmann valittiin tällä viikolla Sight & Soundin äänestyksessä 163 asiantuntijan voimin vuoden parhaaksi elokuvaksi. Ja on se kyllä erinomainen, hauska ja liikuttava. En suosittele katsomaan traileria, elokuvan yllätyksellisyys on yksi sen parhaista puolista. Ensi-ilta 16.12.
Ranskalaisohjaaja Nicole Garcian Kaikki mitä rakastimme (Mal de pierres) esitettiin Cannesissa. Marion Cotillard pääosassa ja romanttinen tarina kielletystä rakkaudesta luvassa. Ensi-ilta 23.12.
Maarit Lallin Kuudes kerta näyttää trailerin perusteella perinteiseltä romkomilta. Ensi-ilta 6.1.
Kollega töissä kehui aborttidraamaa 24 viikkoa (24 Wochen), jonka ohjasi Anne Zohra Berrached. Ensi-ilta 13.1.
Anne Fontainen Viattomat (Les innocentes) kertoo nunnista toisen maailmansodan aikaan. Ensi-ilta 20.1.
Mukavalta vaikuttaa Allison Schroederin ohjaama, tositapahtumiin perustuva Hidden Figures – varjoon jääneet, jossa pääosissa NASAn avaruusohjelmassa työskentelevinä naisina nähdään Taraji P. Henson, Janelle Monae ja Octavia Spencer. Ensi-ilta 27.1.
Saara Cantell jatkaa lastenelokuvien parissa jatko-osalla Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen. Ensi-ilta 27.1.
