Tämän vuoden ohjelmistossa on sarjojen sijaan käytössä tunnisteet eli hashtagit. Pink Zone, joka sittemmin lyhennettiin muotoon Pink, on siis nyt #pink. Elokuvia on kuusi, joista varsinaisia "homoelokuvia" vaikuttaisi olevan neljä. Vetävästä Eisenstein in Guanajuatosta kirjoitinkin jo täällä.
Erittäin kiinnostavalta vaikuttaa Eastern Boys (kuva yllä), jossa nuoret itäeurooppalaiset miehet haastavat keskiluokkaisen ranskalaismiehen elämän. Toronton ja Lontoon isoilla festivaaleilla esitetyn elokuvan trailerin voi katsoa täällä. Vakavaampaa puolta edustaa myös ranskalaisohjaaja Jonathan Taiebin Venäjälle sijoittuva draama Stand, joka on IMDb:n mukaan kiertänyt runsaasti queer-elokuvafestivaaleja.
Ainoa selkeästi naispäähenkilöistä kertova elokuva, bosnialaisen Jasmila Zbanicin Love Island onkin sitten hömelö, erittäin kepeä europudding-komedia. Roberto Castonin elokuvasta The Silly Ones and the Stupid Ones on vaikea ottaa selvää, ainakin moneen suuntaan menevän trailerin perusteella. Hänen edellinen elokuvansa Ander (2009), joka esitettiin aikoinaan Vinokinossa, oli hidastempoinen mutta viehättävä kuvaus baskimaajussin ja perulaisen työmiehen ihastuksesta.
Pitkän linjan dokumentaristi, DocPointissakin vieraillut Kim Longinotto on käsitellyt elokuvissaan paljon naisaiheita. Häneltä on festivaaleilla kaksi hyvin erityyppistä elokuvaa: #pink-tägätty Love Is All -kompilaatioelokuva (traileri) sekä prostituutioaiheinen, Sundancessa avannut Dreamcatcher (traileri). Molemmat ovat ehdottomasti omalla katselulistallani.
